Tohtorikoulutusta eurooppalaisittain?

Tohtorikoulutuksen rooli yliopistoyhteisössä on omituinen. Juhlapuheissa ja strategioissa sen odotetaan tuottavan uudenlaisia monitieteisiä ja -taitoisia tohtoreita, jotka sujuvasti ratkovat viheliäisiä ongelmia, joko yliopistoyhteisössä tai sen ulkopuolella.

Toisaalta tohtorikoulutus ei tule puheeksi siellä missä pitäisi. Koulutuksen ja tutkimuksen logiikat saattavat kulkea omia latujaan, tohtorikoulutus ei välttämättä oikein kumpaakaan. Tohtorikoulutus voi unohtua myös resursseja jaettaessa tai työsuunnitelmia tehtäessä.

Joskus tohtorikoulutuspuhe on kummallisen monoliittista, ikään kuin väitöskirja tarkoittaisi erilaisilla tutkimusaloilla samanlaisia asioita. Näinhän ei missään nimessä ole. Siinä missä luonnontieteellisillä aloilla työskennellään ryhmissä ja projekteissa, puurretaan ihmistieteellisillä aloilla usein yksin ja epävarman rahoituksen turvin. Julkaisutavat poikkeavat toisistaan merkittävästi.

Tosin tänä vuonna tohtorikoulutus on ollut uudenlaisen mielenkiinnon kohteena, kiitos Tampereen yliopistossa tehdyn tutkimuksen arvioinnin (TAU-RAE). Tiedeneuvostossa tohtorikoulutuksen organisoituminen, vastuunjako ja rooli otetaan tarkempaan syyniin. Keskeinen kehotus on, että tohtorikoulutuksen volyymiä tulisi kasvattaa, valmistumisaikoja lyhentää, osaamistasoa nostaa, monitieteisyyttä edistää ja kestävän kehityksen ongelmat ratkaista. Eikä tässä vielä kaikki: Unifi ja OKM ovat valmistelleet 3-vuotista tohtorikoulutuspilottia valmistumisaikojen lyhentämiseksi.

Kaiken tämän tekemiseen tarvitaan ainakin tohtorikoulutuksen tavoitteiden ja sen keskeisen tuotoksen, väitöskirjan, miettimistä alakohtaisesti uudelleen. Onko tohtorikoulutuksessa ja väitäskirjassa kyse kontribuutiosta oman alan tutkimukseen vai opinnäytteestä tiettyä tutkintoa varten? Mitä kolmen vuoden jälkeen pitäisi osata?

Tohtorikoulutussanasto on ainakin muuttunut tutkimuksen kielestä koulutuksen kehykseksi, opintopisteineen kaikkineen. Toisaalta esimerkiksi artikkeliväitöskirjojen suosio liittää tohtorikoulutuksen väistämättä tutkimukseen ja sen mittareihin.

Tohtorikoulutuksen epäselvästä asemasta yliopistoissa kertoo se, että Tampereen yliopistossa tohtorikoulutus on organisoitunut eri tavoin eri tiedekunnissa. Jättimäisessä ITC-tiedekunnassa, jossa itse työskentelen, tohtorikoulutus toimii koulutusvaradekaanin alaisuudessa, kuten parissa muussakin tiedekunnassa. Muissa tohtoriohjelmat toimivat tutkimusvaradekaanin johdolla, kuten myös yliopiston tutkijakoulu toimii tutkimuksen vararehtorin alaisuudessa.

Näkemyksiä ja mielipiteitä tohtorikoulutuksesta tai väitöskirjan tekemisestä kyllä riittää. Kuten koulutuskysymyksiin yleensä, myös tohtorikoulutukseen heijastellaan usein omia muistoja.
Harva tulee ajatelleeksi, että tohtorikoulutus on jotakin, mitä kehitetään yleiseurooppalaisella tasolla. Eurooppalainen viitekehys tuntuu kuitenkin jääneen monelle vieraaksi, vaikka kyse on Bolognan prosessiin kytkeytyneestä uudistuksesta. Se ohjaa mieltämään tutkinnot kolmiportaisiksi ja miettimään, mikä on eurooppalaisen yliopistokoulutuksen ydintä – verrattuna vaikkapa yhdysvaltalaiseen tai kiinalaiseen koulutukseen.

Eurooppalaisen tohtorikoulutuksen yhteiset tavoitteet, linjaukset ja hyvät käytänteet ovat tietenkin aina yleisellä tasolla, jolla ei huomioida kaikkia mahdollisia erityisiä konteksteja. On kuitenkin hyvä, että niitä laaditaan – reflektiopintaa pitää olla.

Tohtorikoulutuksen eurooppalaisia käytänteitä pohditaan ihan vuosittain. Viime vuonna European University Associationin Council for Doctoral Education (EUA-CDE) julkisti visionsa tohtorikoulutuksen tulevaisuudesta. Se kehottaa ottamaan tosissaan muun muassa digitaalisuuden, kestävän kehityksen, monikulttuurisuuden ja maailman vaikeat ja todelliset ongelmat. Kiinnostavaa kyllä, vision pitää muistuttaa myös siitä, että itse tohtorikoulutus on otettava tosissaan yliopistojen rakenteissa.

Tänä kesänä EUA-CDE kokoontui Lahdessa, LUT-yliopiston ja Helsingin yliopiston yhteisesti järjestämässä konferenssissa. Teemana oli viestintä – ei sen enempää eikä vähempää. Vaikka Lahdessa painopiste olikin pitkälti tiedeviestinnässä ja ohjaussuhteisiin liittyvässä viestinnässä, ehkäpä sieltä sai eväitä myös viestimään paremmin itse tohtorikoulutuksesta – ihan sinne yliopistonrakenteisiin.

Sanna Kivimäki
Yliopistonlehtori, Tampereen yliopisto, Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunta, viestintätieteet