Tampereen yliopiston ensimmäinen, kaksi ja puoli vuotta kestänyt ammattinäyttelijäkurssi aloitti toimintansa vuoden 1967 alussa yliopistoon jo vuonna 1960 perustetun Draamastudion aloitteesta. Kaikkiaan 23 oppilasta pääsi lopulta Suomen moderneimmalle näyttämölle, Tampereen yliopiston uuden lisärakennuksen Teatterimonttuun Matti Tapion johdolla.
Ajatusta korkeakoulutasoisesta teatterikoulutuksesta oli viritelty jo 1950-luvulla sekä Helsingin Teatterikoulussa että Tampereella. Tamperelaisten teattereiden johtajat Eino Salmelainen ja Sakari Puurunen olivat muiden ohjaajien ja paikallisten teatterivaikuttajien, esimerkiksi Olavi ja Verneri Veistäjän tuella hioneet omia teatteriajatuksiaan kilpaillen, mutta yhteistyössä. Sen osittaisia seurauksia olivat niin tamperelaisen teatterin voitokas modernismin kausi 1950-luvun lopulla, uusia kotimaisia teoksia ja kirjailijoita esiin nostanut näytelmäkilpailu, idea vuonna 1960 johtosääntönsä saaneen Draamastudion perustamisesta kuin Teatterimontun muotokin.
Draamastudio oli johtosääntönsä mukaan tutkimus-, kokeilu- ja koulutuslaitos, toiminta-alanaan 1960-luvulla voimakkaasti nousussa ollut dramaturgia ja muu teatterityö. Erityisesti teatteriohjaukseen keskittynyt Draamastudio oli kuitenkin järjestänyt nuorten ohjaajien seminaarin ja ns. teatteriseminaarin ohessa näyttelijäkursseja kesästä 1961 alkaen. Ne korvasivat nopeasti näyttelijöille aiemmin tärkeät Näyttelijäliiton Sääksmäen kesäkurssit ja toimintaa tuki tamperelaisten ja helsinkiläisten kouluttajien ja opiskelijoiden mutkaton yhteistyö. Vuonna 1964-65 tuli Yhteiskunnallisen korkeakoulun humanistisessa tiedekunnassa mahdolliseksi suorittaa teatteritutkinto, joka vastasi vuonna 1962 perustetun Teatterikoulun korkeakouluosaston tutkintoa Helsingin yliopistossa. Ohjaajien ja dramaturgien lisäksi myös koulutettujen näyttelijöiden tarve oli kuitenkin ilmeinen. Jo vuonna 1965 syntyi tavoitteellinen ajatus näyttelijäkoulutuksen aloittamisesta Tampereen yliopistossa.
Toisesta ammattinäyttelijäkurssista alkaen koulutuksen tavoitteena oli kestoltaan neljävuotinen alempi korkeakoulututkinto. Vuoteen 1985 saakka uusia opiskelijoita otettiin vasta edellisen kurssin valmistuttua. Ammattinäyttelijäkurssiksi vielä kutsutun koulutuksen johtajana toimi vuosina 1967-78 Matti Tapio. Ohjaaja Mikko Majanlahden toiminta oli ollut merkittävää jo Draamastudiossa ja näyttelijäkoulutuksen suunnitteluvaiheessa. Tampereen yliopiston valtiollistaminen vuonna 1974 teki toiminnasta osan taideaineiden laitosta vuonna 1976, mikä toi koulutuksen entistä tiiviimmin yliopiston muiden oppiaineiden yhteyteen. Taideaineiden laitoksessa näyttelijäkoulutuksen johtajana toimikin vuosina 1978-81 Mikko Majanlahti.
Vuosi 1981 toi mukanaan merkittävän muutoksen kun laki teatterikorkeakoulusta ja teatterialan tutkintoasetustyöryhmän suositus mahdollistivat pysyvän näyttelijäntyön koulutusohjelman perustamisen Tampereen yliopiston taideaineiden laitokseen. Teatterityön professorin virka koulutusohjelmaan saatiin vuonna 1983 ja mahdollisuus taideaineiden laitoksesta itsenäistymiseen avautui. Siirryttiin käytäntöön, jossa kaksi kurssia opiskeli yhtä aikaa ja koulutuksesta ehtivät kantaa vastuuta niin ohjaaja Jarmo Nieminen, puhetekniikan ja -ilmaisun lehtori Marja-Leena Haapanen kuin ohjaaja Mikko Viherjuurikin. Ensimmäiseksi teatterityön professoriksi kutsuttiin vuonna 1984 ohjaaja Kaisa Korhonen. Vuotta myöhemmin koulutusohjelman johtajaksi valittiin Lasse Lindeman ja vuonna 1987 muodostettiin viimein itsenäinen näyttelijäntyön laitos eli NÄTY, joka sai käyttöönsä tiloja myös Hämeenpuistosta. Kaisa Korhosen jälkeen professorin tehtävää hoiti näyttelijä Hannu Lauri vuosina 1989-1993.
Vuonna 1993 teatterityön professoriksi kutsuttiin lopulta 22 vuotta tehtävässä toiminut Yrjö Juhani Renvall, jonka mukana työparina aloitti ohjaaja Hanno Eskola. Renvallin professorikauden alkuvaihe merkitsi monin tavoin itsenäisen näyttelijäntyön laitoksen työtapojen, henkilöstön ja aseman vakiintumista ja Nätyn tietoista ja laajaa kytkeytymistä suomalaisen teatterikentän palvelukseen. Renvall asetti tavoitteeksi viisivuotisen maisteritutkinnon edellyttämisen lisäksi jatkotutkintojen tuottamisen Tampereella. Nätyltä ovat teatteritaiteen tohtoreiksi valmistuneet Ilari Nummi 2007, Tiina Syrjä 2007 ja Mikko Kanninen 2012.
Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnittelun laitoksen siirryttyä Helsinkiin aloitettiin Tampereen kaupungin pyynnöstä Tutkivan teatterityön keskuksen (T7) ideointi ja suunnittelu. Sen tutkimusprojektit pyrkivät tukemaan ja kehittämään teattereiden taiteelliseen, tuotannolliseen ja tekniseen toimintakulttuuriin liittyviä käytäntöjä yliopistotason tutkimusta sekä julkaisuja unohtamatta.
Nätyllä kuitenkin oivallettiin myös EU:n myötä kasvaneet kansainvälistymisen mahdollisuudet ja vuosina 2008-2012 Näty oli Tutkivan teatterityön keskuksen ja teatterin ja draaman tutkimuksen oppiaineen kanssa mukana EU:n suurimmassa teatterialan hankkeessa nimeltä Prospero. Prosperon kehyksessä tapahtuneella opiskelijavaihdolla sekä nuorille ohjaajille tarjoutuneilla työmahdollisuuksilla oli suora yhteys teatterialan koulutuksen kehittämiseen, siinä missä tutkimustyö ja teatterifestivaalien yhteistyö mahdollistivat EU-maiden välisiä muita kontakteja.
Renvallin kaudella Nätyä kohtasivat myös uuden yliopistolain ja Tampereen yliopiston uudelleen järjestäytymisen haasteet. Nätyllä opiskeli edelleen kaksi kurssia kerrallaan, mutta jo vuonna 2004 siirryttiin Teatterikorkeakoulun kanssa 3+2-vuotiseen kahden korkeakoulututkinnon rakenteeseen ja sen mukaiseen sisäänottoon. Vuoden 2011 alusta Näty kuului omana tutkinto-ohjelmanaan viiden vuoden ajan Viestinnän, median ja teatterin yksikköön jatkaen yhteistyötä mm kuvajournalistien ja teatterintutkijoiden kanssa. Vuonna 2014 professorin tehtävässä aloittanut Pauliina Hulkko on luotsannut Nätyn omana tutkinto-ohjelmanaan uusin opetussuunnitelmin vuoden 2017 alusta perustettuun, entistä suurempaan Viestintätieteiden tiedekuntaan pyrkien kytkemään koulutusta entistä selkeämmin monialaiseen yliopistoympäristöönsä.
Renvallin kauden taiteellisen tiimin ajattelulla oli juurensa modernismissa, eeppisessä teatterissa ja fyysisen teatterin traditiossa, kansanteatterin arvostamista unohtamatta. Yhdeksi Renvallin ja Eskolan 22 vuotta kestäneen yhteistyön tulokseksi voidaankin nostaa Eskolan ideasta syntynyt kokeilu vieraalla kielellä näyttelemisestä. Se tuotti jo ennen vuosituhannen vaihdetta espanjaksi opeteltuja esityksiä ja oivalluksen siitä, miten vieraalla kielellä näytteleminen aktivoi näyttelijän kehon kieltä ja muistia. Kokeilu jatkui italian kielellä ja kehittyi erityisesti Ari Nummisen ja Arla Salon liityttyä opettajakuntaan metodiksi, jota kokeiltiin menestyksellä myös ulkomaisten opiskelijavaihtojen yhteydessä 2000-luvulla. Kokeilun tuloksia kiteytti kirjalliseen muotoon lehtori Tiina Syrjä väitöskirjassaan Vieras kieli suussa. Metodi oli keskeinen tekijä siinä, että Nätystä tehtiin taiteellisen toiminnan huippuyksikkö ja se on osoittanut ajallista ja menetelmällistä kestävyyttä myös sittemmin. Vuonna 2013 Näty esitti Hanno Eskolan ohjauksen Tohvelisankarin rouvasta Kiinassa toonisella kiinan kielellä. Vuonna 2016 uusi opettajakunta otti menetelmän haltuunsa Pauliina Hulkon udmurtinkielisessä ohjauksessa Metsän koulussa.
Teatteriesitys tapahtuu aina hetkessä, ja historiallisessa ajassa kiinni olevana toimintana näyttelijänkoulutuskin muuttuu aikaansa heijastaen. Nätyllä on opetettu erilaisten pedagogisten suuntausten mukaisesti, muututtu vaihtuvien esteettisten virtausten ja ammattikuvan muutosten mukana ja koettu erilaisia yliopistohallinnollisia uudistuksia. Koulutuksen tavoite on kuitenkin säilynyt samana. Älykäs, rohkea, uudistuskykyinen näyttelijä ja muuttuva näyttelijyys ovat tavoitteita myös monialaisessa yhteistyössä toimivan nyky-Nätyn tulevaisuudessa.
