Nätyn Jussi-Matias Korhosen ja Leo Ikhilorin kevään teoksissa olivat esillä kehosuhteen kipeys ja maaginen tuonpuoleinen

Tänä keväänä teatteritaiteen maisteriksi valmistuva Jussi-Matias Korhonen ajatteli pitkään, että hänestä tulee kiinnitetty teatterin näyttelijä, joka esittää muiden teoksia. Hän teki silti osana opintojaan vahvasti omakohtaisen ja omaan taiteilijuuteen nojaavan produktion. 

Kehosuhteesta ja läskifobiasta kertova MITTA sai kantaesityksensä Kansallisteatterin TeaK-klubilla 25.2.2026.  

 

Kuva: Petri Summanen

– Henkilökohtaisesti tarpeeni tehdä tämä esitys lähti siitä, että minulla on itselläni perussairaus ja painoni on vaihdellut paljon. Olen elänyt vahvasti ylipainoisessa ruumiissa ja saanut kokemuksia läskifobiasta. Olen myös pohtinut sitä, miten teatterialalla puhutaan paljon representaation laajuudesta, mutta normit esimerkiksi siinä millaisia rooleja millaisellakin ruumiinrakenteella voi esittää ovat tosi tiukat, sanoo Korhonen. 

Yhdessä tekeminen oli sekä kipeä että hauska kokemus. Työryhmä keskusteli paljon ja jakoi muistojaan kehosuhteeseen ja laihdutuskulttuuriin liittyen. Ajatuksena oli myös näyttää teoksella jotakin, mitä teatterissa ei ole käsitelty kovin paljoa. 

– Vaikka viime aikoina on tehty paljon esityksiä vaikkapa sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, jotka ovat tosi tärkeitä aiheita nekin, niin lihomisen ja laihtumisen prosesseista aiheutuvaa kipuilua ja syrjintää on näkynyt näyttämöllä vähän.  

MITTA on noin tunnin mittainen monologiesitys, jossa seurataan Johannes-nimisen hahmon elämäntaparemonttia. Se on Korhosen mukaan samaan aikaan rankka ja absurdin hauska: näyttämöllä vilahtelevat esimerkiksi hurjat muotidieetit ja laihdutusvälineiden mainokset.  

– Joku sanoi yhden läpimenon jälkeen, että MITTA on sekoitus Justimusfilmsin komediaa, musiikkivideota ja todella riipivää draamaa, Korhonen kuvailee. 

– On ollut surullistakin huomata, miten monia aihe koskettaa. Kun puhutaan muista ihmisistä, on helppoa olla lempeä ja toivoa, että teatterissakin olisi eri näköisiä ja kokoisia ihmisiä, mutta omalla kohdallaan taas haluaa olla ankara. Olen itsekin käynyt näyttelijäopintojen aikana ison jyrän kehosuhteeni kanssa. 

Ohjaava opettaja oli suuri apu Leo Ikhilorille 

Myös teatteritaiteen maisteriksi valmistuva Leo Ikhilor esitti äskettäin teoksensa Kansallisteatterilla, Maalaamosalissa. Hänen opinnäytetyönsä Oboh on autofiktiivinen kertomus, joka käsittelee yksinoloa, vammaisuutta ja sukupolvien kiertokulkua. 

Kuva: Kansallisteatteri

– Se on omaelämänkerrallista teatteritaidetta, tutkimusmatka omaan henkilöhistoriaani ja siihen, miten koen itseni ja olen kokenut eri ikäkausina, Ikhilor kertoo. 

Henkilökohtaisten kokemusten lisäksi Oboh perustuu Lounais-Nigeriassa asuvan Esan-heimon kulttuuriperintöön. Sen mukaan oikeilla rituaaleilla haudatut sielut syntyvät aina uudelleen. 

– Esityksessä on paljon ritualistisia piirteitä. Pyrin tuomaan näyttämölle maagista ja taianomaista olemusta ja ottamaan kontaktia esivanhempiin ja tuonpuoleiseen. Eräänlainen alkukehys oli, että rituaalin kautta pääsen vapautumaan sekä roolihenkilönä että itsenäni. 

Vaikka Obohin materiaalina olivat rankat ja traumaattisetkin sukupolvia lävistävät kokemukset, teos syntyi Ikhilorilta suhteellisen helposti. 

– Draaman kaari rakentui aika helposti omien kokemusteni pohjalta. Minulle oli alusta asti selvää, mistä halusin kertoa. Olen luonnostani audiovisuaalinen ajattelija ja etenin miettimällä, millaisia näyttämökuvia haluan ja millaista tunnelmaa tahdon välittää. Esimerkiksi alkukohtaukseen halusin kovan ja mahtipontisen äänen, jonka jälkeen dynamiikka muuttuu pieneksi ja intensiiviseksi.  

Ikhilor oli Obohin käsikirjoittaja, tuottaja, ohjaaja ja ainoa näyttelijä. Hänen lisäkseen tiimiin kuului vain valosuunnittelija Pinja Kokkonen. Myös opinnäytetyön ohjaava opettaja Pauliina Hulkko oli suurena apuna. 

– Hulkkoa voisi pitää ratkaisevana työryhmän jäsenenä. Tästä ei olisi tullut mitään ilman häntä. Hän pystyi katsomaan prosessia ulkopuolelta ja kertomaan siitä huomioita, joita en olisi tullut ajatelleeksikaan.  

Kuva: Antti Yrjönen

Kulttuuriperintöön ja rituaaleihin liittyvissä asioissa Ikhilor sai tietoja isänsä sukulaisilta Nigeriassa. 

– Pallottelin sisältöä sellaisten ihmisten kanssa, jotka edustavat Esan-heimoa. Siihen liittyi paljon eräänlaista etnografista selvitystyötä. Otin selvää oikeista rituaaleista, joita siellä on tehty, ja sain heiltä esanin kielisiä tekstinpätkiä.   
 

Oma ääni saa näkyä näyttelijäntyössä aina 

Aikaisemmin Ikhilor ei ollut ottanut näin isoa vastuuta minkään teoksen valmistumisessa. Hänelle on kuitenkin ollut aina selvää, että häntä eteenpäin puskeva voima on nimenomaan oman taiteilijuuden toteuttaminen.  

– Oma ääni ja se, että saan tehdä itseni näköisiä juttuja, on aina ollut minulle hirveän tärkeää. Yhtään kehuskelematta olen mielestäni myös aika hyvä siinä. Pystyn tekemään teoksia montaa kautta: suunnittelemaan ääniä, tuottamaan tekstiä ja menemään kohti päämääriä. Ehkä kaikki on tietyllä tavalla vääjäämättä mennyt siihen pisteeseen, että tein tämän teoksen. Kuulin paljon myös palautetta, että se oli kovasti itseni näköinen teos. 

Hetkeen Ikhilor ei kuitenkaan suunnittele tekevänsä mitään aivan samanlaista. Hän esiintyy tällä hetkellä oopperassa Tampere-talossa ja seuraavaksi Helsingin kaupunginteatterilla, ja kun opinnot ovat pian paketissa, saattaa kesälomakin tulla tarpeeseen. 

– Tulevaisuudessa tehtäviä voisi myös jakaa vähän enemmän kuin Obohia tehdessä. Tässä olivat kädet aika täynnä. Mutta opintojahan tässä tehdään, kyllä siinä oppi paljon! 

Jussi-Matias Korhonen puolestaan sai äskettäin kiinnityksen Rovaniemen Teatteriin. Hänestä tulee nyt teatterin näyttelijä, mikä on sekin hänen mielestään edelleen ihanaa, eikä sulje pois omaäänistä työskentelyä. 

– Ehkä suurin muutos opiskeluiden aikana on tapahtunut käsityksessä siitä, mikä taiteessa ja näyttelemisessä on merkityksellistä, Korhonen sanoo.  

–  Ei minulla olisi opintoja aloittaessani ollut ikinä rohkeutta tehdä sellaista esitystä kuin MITTA. Kun aloitin opinnot, en halunnut puhua kehosuhteesta, halusin vain treenata ja olla maskuliininen miesnäyttelijä, joka menee vaikka seinästä läpi! Nyt taas tuntuu ihanalta olla juuri tällainen. Voin olla sekä maskuliininen että herkkä, ruumistani on operoitu ja se on käynyt paljon läpi ja se saa näkyä näyttelijäntyössäni. En pidä ajatuksesta, että heikkoudet pitäisi kääntää vahvuuksiksi, mutta voin kutsua ne olemaan läsnä eivätkä ne missään tapauksessa huononna työskentelyäni. Päinvastoin se on hyvä, että näyttelijät ovat yksilöitä ja voivat ammentaa omasta elämästään.