”Surua ei koeta tyhjiössä” – Tutkimus teki näkyväksi lasten ja nuorten tavat surra

Kansainvälisessä tutkimushankkeessa tarkasteltiin tuoreella tavalla surua lasten, nuorten ja sosiaalialan ammattilaisten näkökulmista Suomessa ja Espanjassa. 

Surua käsiteltiin sosiaalisena ja relationaalisena tunteena, joka on samalla henkilökohtaista. Esimerkiksi aiheet, tavat tuntea ja ilmaista surua muodostuvat ja muokkautuvat usein suhteissa muihin ihmisiin.

Tutkimus toi näkyväksi surun aiheiden monimuotoisuuden. Lapset ja nuoret pääsivät surusta itse ääneen haastatteluissa, mitä täydensivät tutkimuksessa laaditut verkosto- ja surukartat. 

Suru ilmenee tutkimuksen mukaan lapsilla ja nuorilla laajasti. Kyse ei ole vain kuolemantapauksista, vaan surua aiheuttavat esimerkiksi ystävyyksien päättyminen, riidat, kiusaaminen, sairaus, lemmikin menetys ja vanhempien ero.

Läheissuhteet ovat kaksijakoisia surussa

Lapset kuvasivat surua monin tavoin ja vivahteikkaasti. He sanoivat usein surun kietoutuvan muihin tunteisiin, kuten ikävään, vihaisuuteen ja ärtymykseen. Surureaktiona lapset kertoivat itkettämisestä, unettomuudesta ja ruokahaluttomuudesta.

Suruun liittyy tutkimuksen mukaan erilaisia tunnesääntöjä. Lapset esimerkiksi arvioivat, missä ja keiden seurassa voi itkeä tai muutoin ilmaista surua. Tunnesääntöihin yhdistyvät rituaalit näkyivät etenkin lasten kertomuksissa hautajaisista, jotka ovat keskeinen yhteisöllinen sururituaali yhteiskunnassamme.

– Lasten kokemukset valottivat perhe- ja läheissuhteiden kaksijakoista luonnetta. Ne voivat olla sekä avun ja tuen lähde että surun aiheuttaja, kertoo yliopistonlehtori Henna Pirskanen Tampereen yliopistosta.

Pirskanen johti hanketta Suomen Akatemian akatemiatutkijana.

Perheen lisäksi lähellä on sukulaisia, ystäviä, luokkakavereita ja tärkeitä aikuisia, jotka eivät ole biologista sukua. Toisaalta lasten täyttämät surukartat paljastavat, että avun ja tuen saaminen keskittyy etenkin vanhempiin. Osa lapsista kuitenkin koki, ettei heillä ole ketään apuna surussa.

– Lapset tarvitsevat aikuisia ja sosiaalista tukea käsitelläkseen surua. Tutkimuslöydös on tärkeä, kun mietitään palvelujärjestelmän mahdollisuuksia auttaa surevia lapsia ja nuoria, Pirskanen toteaa.

Nuoret ovat aktiivisia toimijoita surussaan

Tutkimuksen perusteella sosiaaliset suhteet ja verkostot vaikuttavat merkittävästi nuorten suremisen kokemuksiin ja tapoihin. 

– Surua ei koeta tyhjiössä, vaan nuorten mahdollisuudet olla ja toimia surussaan ja suremisen tilanteissa muovautuvat heidän sosiaalisissa verkostoissaan. Sosiaalisten suhteiden vuorovaikutus suuntaa nuorten suremista. Ne sekä haastavat että mahdollistavat nuorille ominaisia suremisen ja surussa olemisen tapoja, tutkija Crista Juutinen toteaa. 

Surun herättämät tarpeet ja toiveet sosiaalisille suhteille ovat subjektiivisia. Siinä missä toinen toivoo keskustelukumppania tai vertaistukijaa, toinen tarvitsee ystävän hiljaisen halauksen tai vanhemman läheisyyttä nukkumaan mennessä. Tutkimus osoittaa, että nuoret arvioivat sekä sanoittavat herkästi ja tarkasti, millaista tukea surussaan tarvitsevat. 

– Kun tuetaan surua kokevien nuorten toimijuutta, se alkaa kokemusten kuulemisesta ja kunnioittamisesta. Vasta kun olemme kuulleet ja kunnioittaneet surua kokevia nuoria, voimme tehdä ja toimia heidän hyväkseen, Juutinen sanoo.

Suru voi jäädä huomaamatta palveluissa – suhdeperustainen työote avuksi

Tutkija Paula Vainikka korostaa lapsen tunnetta tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Silloin syntyy luottamus, joka toimii kaiken tuen perustana. 

– Lapsen suru ei ole ongelma, joka pitää ratkaista, vaan kokemus, joka pitää kohdata, Vainikka tiivistää. 

Tutkimus tuo esiin, miten lasten suru ja muut vaikeat tunteet jäävät palvelujärjestelmässä usein huomaamatta, vaikka ne ovat keskeinen osa lapsen kokemusta ja hyvinvointia. 

– Lapsi ei välttämättä sanoita tunteitaan aikuisen odottamalla tavalla, mutta hän kertoo kyllä – eleissä, hiljaisuudessa, sivulauseissa ja arjen pienissä hetkissä, muistuttaa Vainikka.  

Olisi tärkeää, että ammattilaiset kiireestä huolimatta pysähtyisivät lapsen kokemuksen äärelle ja tunnistaisivat tunteita, jotka eivät aina näy päällepäin. Luonnollisesti se vaatii tilaa, aikaa ja ennen kaikkea herkkyyttä kohdata lapsi hänen omilla ehdoillaan.

Tarvitaan siirtymää kohdi suhdeperustaista työotetta, jossa lapsen tunteiden ja arjen suhteiden väliset riippuvuudet tunnistetaan ja otetaan tosissaan. 

– Muutos ei vaadi vain uusia toimintamalleja, vaan myös työskentelytapojen on muututtava. Tarvitaan rohkeutta olla läsnä, kuulla ja kannatella surua lapsen rinnalla myös silloin, kun tunteet ovat vaikeita, Vainikka vetoaa.

Tutkimushanketta ovat rahoittaneet Suomen Akatemia ja Alli Paasikiven säätiö.