6.12.2025 Joulukalenteri: Topias Haikala: Kielet ennen meitä
Tähän vastaa heti alussaan toimittaja Topias Haikalan kuluneena syksynä julkaistu paksu (482 s.) tietokirja, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama Kielet ennen meitä. Nimet Saimaa, Päijänne ja Inari, samoin Imatra (jossa on Suomen suurin koski) tulevat tuntemattomista ns. paleokielistä, muinaiskielistä, joita on puhuttu Suomen alueella ennen kuin mitään mainituista kielistä tai kieliryhmistä oli ehtinyt tänne saakka. Mihin nämä nimet perustuvat, sitä ei tunneta. Selitys nimien säilymiselle on se, että kun on kyseessä esim. merkittävä vesistö, niin paikkaan saapuneet uudet ihmiset omaksuvat helposti siitä aiemmin käytetyn nimen.
Topias Haikala on tiedetoimittaja ja kirjailija, joka on toiminut viime vuosina Helsingin yliopiston Yliopisto-lehdessä. Syy, miksi hän halusi tällaisen kirjan kirjoittaa, oli se, että hän olisi halunnut tällaisen kirjan lukea, mutta koska sellaista ei ollut, hän teki sellaisen itse. Tosin hän katsoi, että hänen asiantuntemuksensa ei riittäisi kirjan kirjoittamiseen, mutta hän voisi haastatella asiantuntijoita ja koostaa sitten näitten näkemyksistä ja aiemmasta kirjallisuudesta yms. oman opuksensa.
Hänellä onkin kirjassa kuusi asiantuntijaa, joista suurelle yleisölle tunnetuin on varmastikin suomalais-ugrilaisten kielten tuntija Janne Saarikivi, joka esiintyy monesti mediassa, usein mm. Ylen aamu-tv:n perjantain Jälkiviisaissa. Mutta parhaatkin asiantuntijat voivat olla eri mieltä, kun puhutaan epävarmoista tai spekulatiivisista asioista, ja näitä on yhä enemmän, mitä kauemmassa historiassa mennään - jääkauden jälkeisestä ajasta aloitetaan!
Kirjassa luonnollisesti ison osan saavat suomalais-ugrilaiset kielet ja indoeurooppalaiset kielet, jotka ovat merkittävimmin vaikuttaneet maamme kielihistoriaan. Suomalais-ugrilaisista kielistä itsenäisen valtion pääkieliä ovat nykyään suomi, viro ja unkari. Useimpia suomalais-ugrilaisia kieliä puhutaan Venäjällä, missä niiden pääpuhuma-alueet muodostavat erilaisia saarekkeita Venäjän kansojen meressä.
Jos Karjalasta 1600-luvulla lähteneitä Tverin karjalaisia ei lasketa, lähimpänä ovat mordvalaiset, jotka jakautuvat kielineen kahteen ryhmään: mokšat ja ersät. Heidän itäpuolellaan ovat marit (vanha nimi tšeremissit), jotka jakautuvat vuori-, niitty- ja itämareihin. Heidän yläpuolellaan ovat udmurtit (aiemmin: votjakit) ja näistä pohjoiseen taas komit, jotka jakautuvat permjakkeihin (permiläisiin) ja syrjääneihin. Loput suomalais-ugrilaiset ovat Uralin itäpuolella Länsi-Siperiassa, ja he ovatkin sitten niitä ugreja: hantit ja mansit (aiemmin: ostjakit ja vogulit). Muita ugrilaisia sitten ovatkin vain unkarilaiset, jotka ovat kielisukulaisistaan kaikkein kauimpana. Mutta suomalaiset eivät siis ole ugreja!
(Väliin vanha herja: Kun suomalais-ugrilaiset kansat lähtivät vaeltamaan Venäjällä, vastaan tuli kyltti, jossa luki "Etelään" ja vain unkarilaiset osasivat lukea...) Hanteista ja manseista pohjoiseen ja itään on vielä samojedikansoja, joista Suomessa tunnetuimpia ehkä ovat nenetsit, lähinnä Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin elokuvien takia. Samojedikielet ovat vielä sukua suomalais-ugrilaisille kielille, yhteisnimitys on uralilaiset kielet. Sen sijaan sukulaisuuteen turkkilaisiin ja mongolikieliin, joita on kutsuttu altailaisiksi kieliksi, ei nykyään enää uskota.
Valtaosa Euroopan pääkielistä kuuluu indoeurooppalaisiin kieliin, poikkeuksena vain suomi, saame (oikeastaan monta saamen kieltä), viro ja unkari sekä Espanjan ja Ranskan rajaseudulla puhuttu baski eli euskara, joka on itse asiassa juuri jäänne Euroopassa ennen indoeurooppalaisten tuloa puhutuista kielistä. Toinen tällainen, mutta jo antiikin aikana sammunut kieli, jota ei kunnolla tunneta, oli etruski Italiassa.
Indoeurooppalaisia kieliä ovat Euroopassa germaaniset kielet (englanti, ruotsi, saksa jne.), kelttiläiset kielet (kymri, gaeli, iiri jne.), romaaniset kielet (latinasta kehittyneet ranska, italia, espanja jne.), slaavilaiset kielet (venäjä, puola, tšekki jne.), balttilaiset kielet (latvia ja liettua) sekä lähisukulaisia vailla olevat albania ja kreikka, Aasian puolella armenia. Lisäksi Iranista Intian niemimaalle puhutaan joukkoa indoiranilaisia kieliä, joita ovat esim. persia/farsi, paštu, hindi, bengali ja monet muut intialaiset kielet.
Tämän valtavan alueen kielten sukulaisuus alkoi selvitä 1700-luvun lopulla brittien hallitsemassa Intiassa, jossa huomattiin, että Intian klassinen kirjakieli sanskrit vaikutti olevan sukua kreikalle ja latinalle ja useimmille Euroopan kielille. (Sivuvaikutuksena syntyi käsitys arjalaisuudesta, jolla on sittemmin ollut kielteisiä seuraamuksia.) Arjalaisiksi alun perin nimitetään Intian noin 1500 eKr. valloittaneita indoeurooppalaisia. Myös indoeurooppalaisten kielten tulo Eurooppaan näyttää perustuvan valloituksiin. Viime vuosina valloittajista on käytetty nimeä jamnat (yamna) ja he vaikuttavat olleenkin sotaista väkeä.
Kielitieteilijät ovat rekonstruoineet indoeurooppalaisen kantakielen (Proto-Indo-European eli PIE), jota sellaisenaan ei tunneta, mutta jonka alkuperäisiä sanamuotoja on voitu päätellä. Indoeurooppalaiset tunsivat esim. hevoset ja hevosten vetämät vaunut, rattaat. Varhaisista kielikontakteista uralilaisten kanssa on jäänyt monia jälkiä. Esim. kreikan ja latinan sanat hevoselle, hippos ja equus, pohjautuvat ”kantaindoeuroopan” sanaan, joka on (ilman kielitieteellisiä erikoismerkkejä) hekwos – vrt. suomen hepo, hevon, hevonen, hevosen jne. Samaten muinaisintialaisen sanskritin sana rattaille on... ratha.
Muita kirjassakin kuvattuja vanhoja löytöjä on heetin kieli. Pitkään heettiläiset tunnettiin lähinnä vain maininnoista Vanhassa testamentissa. 1900-luvun alussa kuitenkin Turkista kaivettiin esiin heidän pääkaupunkinsa Hattusa ja nuolenpääkirjoituksella kirjoitettuja savitauluja, joiden kieli vaikutti indoeurooppalaiselta. Ensimmäisenä käännetyssä lauseessa jo tehtiin huikea löytö - yli 3000 vuotta sitten puhutussa heetissä sana vesi oli nimittäin watar...
Itselleni vuosikymmenet kielihistoriasta kiinnostuneena Topias Haikalan kirja on ollut todella antoisaa luettavaa. Harvoin tuntee, että pääsee kauas menneisyyteen näin syvälle. Mutta aika paljon ollaan myös tietämisen rajoilla – mitä voidaan varmuudella tietää, mitä voidaan päätellä, olettaa tai arvailla, ja sitten on paljon sellaista mitä ei vain kerta kaikkiaan voida enää tietää.
Kirjoittaja: Hannu Hahto, tietoasiantuntija.
