Podcastin transkription: KiVi-kasvot #3: Työelämä ja harjoittelut

3. Työelämä ja harjoittelut

Henri: Tervetuloa kuulolle KiVi-kasvot -podcastsarjaan. Mun nimi on Henri Annala ja toimin TAMKissa englannin opettajana ja isännöin tätä podcastsarjaa. Heti tähän alkuun on hyvä todeta, että vaikka sarjan nimenä on KiVi-kasvot, niin meillähän on täällä studiossa ihan mukavaa ja istumme hymyhuulilla täällä. Termi KiVi tässä nimessä tulee sanoista kielet ja viestintä. Tässä podcastsarjassa tutustutaan hieman TAMKin kielten ja viestinnän opettajiin, heidän työhönsä ja jutellaan eri asioista, mitkä liittyvät kielten ja viestinnän opetukseen erityisesti ammattikorkeakoulukontekstissa. Joka jaksossa meillä vaihtuu täällä vieraat studiossa ja käydään ensin läpi vähän vieraiden omaa henkilökohtaista stooria ja sitten sen jälkeen pureudutaan siihen jakson teemaan vähän syvemmin. Nämä teemat tosiaan vaihtuu joka kerta. Mutta rakkaat kuulijat, tänään meillä on erityinen päivä. Kiitos, kiitos. Tänään on erityinen päivä, koska tänään meillä on lähetyksessä yhden vieraan sijasta kaksi vierasta: Johanna Granlund ja Terhi Tapaninen. Lämpimästi tervetuloa molemmille.

Johanna: Kiitos, kiitos.

Henri: Aloitetaan hei vähän tutustumalla teihin. Kertokaa vähän itsestänne, keitä on Johanna ja Terhi? Voitte ihan vapaassa järjestyksessä esittäytyä.

Terhi: Mä oon siis Terhi Tapaninen ja oon suomen kielen ja viestinnän lehtori täällä TAMKissa. Erityisesti S2-puoleen oon mielistynyt. Oon Sodankylästä kotoisin ja ollut aika pitkään ensin kotoutumiskouluttajana ja sitten myöhemmin siirtynyt tänne.

Henri: Sodankylästä asti. Miten oot päätynyt tänne etelään asti?

Terhi: Sen jälkeen kun mulla lukio loppui siellä Sodankylässä, niin mä päätin, että täytyy lähteä jonnekin kauas. Sitten mä päädyin Helsinkiin opiskelemaan ja opiskelin siellä ja aloitin työtkin siellä. Mutta sitten mies tuli tänne Tampereelle töihin, niin sitten tulin perässä tai yhtä aikaa tulin.

Johanna: Mä oon tosiaan Granlundin Johanna ja suomen kielen ja viestinnän lehtori myös. Mitäs mä nyt kertoisin itsestäni... Ylöjärveltä. Onko se tarpeeksi tarkkaa? Mä olen asunut elämäni aikana vaikka missä. Mä oon Itä-Suomessa alun perin syntynyt ja sieltä ajautunut olosuhteiden pakosta lukiosta... lukiosta opintoihin Poriin. Voitte kuvitella, että on aika henkinen hyppy. On aika suuri lähteä sieltä savolaisten mailta sitten tänne positiivisuuden kehtoon Poriin. Tulin sitten opiskelemaan Tampereelle ja sitten kävi kummallisella tavalla niin, että kun mun äiti on opettaja... Mä aina ajattelin, että minusta ei ainakaan opettajaa tule. Mutta sitten olin opiskellut siinä uutterasti suomen kieltä jo. Tämä on siis puolivitsi. Minä en opiskellut ollenkaan uutterasti opiskeluaikoina. Jossain vaiheessa heräsin siihen, että joku ammatti olisi varmaan ihan hyvä olla. Koska mun äiti on opettaja ja mä olin aina ajattellut, että minusta ei ainakaan opettajaa tule. Sitten kuitenkin ryhdyin opettajaksi, koska se tuntui varmalta urapolulta. Auskultoinnin aikana kävi sitten niin, että minua vähän pyydettiin puoleksi vuodeksi opettamaan ammattikouluun. Sitten mä vahingossa jäin. Nyt kun varmaan Terhi voi ehkä kertoakin tarkempaa omasta urapolustaan, niin mun urapolku on hyvin lyhyt. Tai se on pitkä, mutta se on todella yksipuolinen. Mä jäin tänne ja täällä olen edelleen. Tämä kaikki tapahtui vuonna 2004, eli siitä on nyt sitten jo tovi. Eli tällaisia perusajatuksia.

Henri: Eli urapolku on suora, ei ole tämmöisiä sivupolkuja.

Johanna: Kauniisti sanottuna noinkin sen voi muotoilla, jos haluaa. Mutta kyllä minä ajattelen, että se oli aika paljon tällaista, mitäs mä sanoisin, vahinkoa mukana. Mä en nimittäin koskaan ajatellut, että mä opettaisin aikuisia. Mulla oli ehkä ajatuksena, että mä lähtisin yläkouluun, ehkä jopa alakoulun puolelle opettamaan. Ja nimenomaan siis äidinkieltä. Mun ajatuksena oli olla äidinkielen opettaja. Sitten musta tulikin AMKissa viestinnän opettaja. Nyt sitten viimeisen ehkä kymmenen vuoden aikana mä olen vähitellen lähinnä hanketyön kautta alun perin ajautunut sitten tänne S2-maailmaan. Nyt olemme vähän niin kuin samassa paketissa Terhin kanssa tässä suhteessa.

Henri: Joo. No miten Terhi, sä päädyit TAMKiin sitten lopulta?

Terhi: No mulla toi alku oli hyvin samanlainen kuin Johannalla. Että olen yksi niistä lukuisista opettajista, jotka on vannonut, että ihan mitä tahansa muuta, mutta opettajaa musta ei ainakaan koskaan tule. Sitten mä olen myös sen aikakauden ihmisiä, että silloin kun opiskelin, niin opintorahaa ja opintotukea oli tarjolla huomattavasti enemmän kuin nykyään, tai pidempään kuin nykyään. Haahuilin yliopistolla semmoisen kymmenen vuotta ja tein kaiken maailman peruskursseja teatteritieteestä ja sukupuolentutkimuksesta sosiologiaan ja kaikkeen. Mulla on siis varmaan sata opintopistettä liikaa tutkinnossani. Mulla ei ollut kiirettä mihinkään, mutta sitten jossain vaiheessa todellisuus iski päälle ja sitten piti päättää, että jotain tässä nyt pitäisi elääkseenkin tehdä. Ja sitten siinä vaiheessa, kun ne opintorahat rupesi loppumaan, niin Helsingin yliopistossa alettiin ensimmäistä kertaa järjestää tämmöistä S2-opettajakoulutusta. Ja ajattelin, että no, ehkä toi voisi olla semmoinen, mitä voisi kokeilla. En ollut koskaan opettanut, kun menin opetusharjoitteluun. En ollut koskaan ollut minään sijaisena ja olin tosiaan ajatellut, että opettajaa musta ei tule. Ja pidin ensimmäisen harjoitustunnin, niin se oli sitä myöten selvää, että okei, tämä on se, mitä minä haluan tehdä. Tämä on todella kivaa. Sitten kun valmistuin, niin menin siellä Helsingissä töihin kotokoulutukseen. Olen itse asiassa tehnyt tämän S2 osalta lähes kaikkea, mitä on mahdollista tehdä. Olen ollut alakoulussa, olen opettanut luku- ja kirjoitustaidottomia, olen ollut siellä kotokoulutuksessa pitkään, olen tehnyt oppikirjoja, olen ollut apurahatutkijana. Sitten viimeiset 18 vuotta ennen kuin tulin TAMKiin, olin Tampereella aikuiskoulutuskeskuksessa kotokouluttajana ja viimeiset 4 vuotta koulutussuunnittelijana. Sitten vain kaipasin takaisin opetukseen. Ammattikorkeakoulussa en ollut vielä ollut ja täällä oli paikka auki, niin sitten hain.

Henri: Todella monipuolinen työkokemus. Varmasti siitä on ollut kyllä apua monessa kohtaa.

Terhi: On siinä ollut. Tavallaan on ollut kiemurtelevampaa kuin Johannalla, mutta sitten se S2 on ollut taas se, mikä on ollut semmoinen suoraviivainen, että sitä koko ajan.

Henri: Kyllä. Mutta hei, meillähän on tämmöinen vertaistukikerho täällä selvästi, että voisi sanoa, että hei, minun nimeni on Henri, olen yliopiston haahuilija.

Johanna: Mä en uskalla edes kertoa, kuinka pitkään mulla meni ennen kuin mä valmistuin. Ei kysytä siitä. Toistaiseksi olen lyönyt laudalta kaikki, kenen kanssa on ollut keskustelua.

Henri: Okei.

Johanna: Mutta se haahuilu oli ihan mahtavaa. Se oli ihan mahtavaa. Mutta sä olit parempi siinä kuin minä, koska jos sä menit tenttiin... Mä en koskaan mennyt tenttiin, sen takia mulla ei ne näy missään. Mä olen käyttänyt aikani hyvin, mä olen oppinut paljon.

Terhi: Mulla on lukemattomia näitä kursseja, joissa mä olen vaan istunut sen takia, että ne on olleet mielenkiintoisia. Kyllä, kyllä. Enkä ole koskaan saanut niistä mitään. Ja muistan, että siinä vaiheessa, kun alkoi jotakin valmistumaan, niin mulla oli semmoinen ajatus, että jos joku sponsoroisi minua, niin tämä olisi se, mitä mä tekisin koko loppuelämäni. Niin istuisin näillä, kiertäisin eri luennoilla. Vaan kuuntelemassa, koska ne on enemmän mielenkiintoisia.

Henri: Tentit on huomattavasti vähemmän kiinnostavia kuin ne mielenkiintoiset luennot sitten. Kyllä. Mutta hei, jos pureudutaan hetki tähän teidän TAMKin toimenkuvaan. Mitä kaikkea teillä kuuluu täällä TAMKissa nyt siihen? Tuossa vähän ehkä sivuttiin sitten jotain juttuja, mutta mä tiedän, että tämmöinen konsepti on ehkä ihan mahdoton kuin tyypillinen työviikko. Koska mitä nyt on jutellut ihmisten kanssa täällä, niin hyvin erilaisia työviikkoja on kaikilla jatkuvasti. Mutta mitä siihen kuuluisi, jos teidän pitäisi tämmöinen ns. tyypillinen työviikko jotenkin mainita tähän, niin mitä kaikkea teette?

Terhi: Mulla menee varmaan aika puoliksi hankehommien ja sitten opetuksen kanssa. Mulla on sitä S2:ta, tämmöisiä perus suomen kielen kursseja, Suomi 1- ja Suomi 2 -kursseja, joita me vedetään. Sitten mulla on tuolla Tokasassa, eli toiminnallisesti kaksikielisessä sairaanhoitajakoulutuksessa, jota täällä TAMKissa on järjestetty... Hankkeena on alkanut 2021, mutta sitten koulutuksia on ollut syksystä 2022 alkaen. Niissä on semmoista integroitua suomen kielen opetusta, eli näihin substanssiopintojaksoihin integroidaan siihen substanssiopetukseen liittyvää suomen kielen opetusta. Esimerkiksi kirurgisen hoitotyön opetuksessa me ollaan pienryhmissä ja harjoitellaan siihen opintojaksoon kuuluvaa semmoista kieltä, mitä tarvitaan potilaiden kanssa. Sitten me molemmat ollaan Johannan kanssa ProHarkka-hankkeessa, joka on alkanut tämän vuoden alussa. Mä olen siinä hankeasiantuntijana ja Johanna on sitten projektipäällikkönä. Joo, jatkaako se vielä? Suurin piirtein se, että miten ne menee. Aika paljon on kokouksia. Nyt olen katsonut, että opetus alkaa tässä vaiheessa olemaan lopussa, mutta kalenterissa on tosi paljon kaikenlaisia kokouksia. Sitten jonkun verran on onneksi aikaa siihenkin, että vähän perehtyy materiaaleihin sitä omaa hanketyötä varten.

Johanna: Aikalailla varmaan samantyyppisesti mennään Terhin kanssa. Mulla on jonkun verran sellaisia opetuksen kehittämiseen ja toiminnan kehittämiseen liittyviä vastuita, joita mulla on ollut monta vuotta. Niitä mä teen ja sitten opetusta on jonkun verran. Nyt on ollut muutaman vuoden jo sillä tavalla, että sitä on ollut jossain määrin vähemmän. Sanoisinko, että mulla on ehkä kolmasosa työstä opetusta tällä hetkellä jotakuinkin. Sitten hanketyötä on aika paljon. Mun mielestä on ihan hyvä, että olen koko ajan jossain hankkeessa mukana. Siitä olen tykännyt ihan hirveän paljon, siitä hanketyöstä. Siellä on aina joku tavoite, jota kohti mennään. Siellä näkee selvästi sen oman toimintansa tulokset aika välittömästi. Se on ollut tosi palkitsevaa. Toinen, mikä mun mielestä hanketyössä on ollut hirveän hyvä, on se, että meillä on aika iso mahdollisuus ollut vaikuttaa itse siihen, mitä tehdään. Esimerkiksi se, että mä haluan tehdä paljon hanketyötä. Mä haluan tehdä myös muuta kuin opetusta. Se on mulle mahdollista, mutta jos haluaa opettaa paljon, niin sekin on mahdollista. Täällä on useita eri polkuja, joita pitkin on mahdollisuus mennä. Samalla polulla ei tarvitse pysyä koko aikaa. Ei tee mitään lopullista päätöstä hakeutumalla johonkin tiettyyn tehtävään sieltä, ettei pääse enää koskaan pois. Aina on mahdollisuus seuraavana vuonna tehdä jotain muuta, jos siltä tuntuu. Se on ollut mun mielestä AMKissa hyvä. Mun mielestä yksi kollega kuvasi sitä joskus vähän sillä tavalla, että AMKissa, tai ehkä opetustyössä laajemminkin, niin ei tavallaan lähdetä ylös tai alas. No jaa alaspäin toivottavasti ei missään työssä, mutta ei lähdetä samalla tavalla urapolkuja ylöspäin – niitä ei ole samalla tavalla olemassa, eikä ehkä meidän opettajatyöhön hakeutuvat välttämättä ole sen tyyppisiä ihmisiäkään, että ne haluaisi päästä niin sanotusti uralla ylöspäin, niin kuin ajatellaan perinteisesti. Koko ajan suurempipalkkaisiin tehtäviin. Mutta me päästään tavallaan sillä samalla tavalla liikkumaan, mutta sivuttain. Eli meillä on mahdollisuus koko ajan tehdä niitä asioita, joita me koetaan mielekkääksi itse. Siitä tulee iso osa työhyvinvoinnista mun mielestä, että pääsee vaikuttamaan siihen työhön, ja että kokee, että tekee sellaista työtä, josta muutkin hyötyy. Sehän on sekä opetuksessa että ennen kaikkea hanketyössä isossa roolissa, ja erilaisissa kehittämistehtävissä, joita on mahdollisuus päästä tekemään.

Terhi: Vaikka itse olen ajatellut sitä, että S2-opetus on tosi kivaa, mutta kuitenkin kaikkeen voi leipiintyä. On tosi kivaa, että on mahdollisuus tehdä vähän erilaisia juttuja sen ympärillä, ettei se ole koko ajan samaa.

Johanna: Toi on varmaan totta. Se ehkä näkyy siinäkin, että joku voi kokea turvalliseksi sen, että tehdään aina samalla tavalla samat asiat. Ja sitten taas toisaalta voi kokea, että on kiva tehdä uusia asioita aina ja hakeutua uusien asioiden pariin, vaikka niissä sitten säännöllisesti ja epäsäännöllisesti voisi vähän epäonnistua, mikä on myös mahdollista. Mutta se, että ei aina tarvitse tähdätä siihen täydelliseen, vaan se, että pääsee tekemään jotain uutta, niin se on myös sellainen, kun tuntuu, että itse kehittyy siinä ja pääsee eteenpäin.

Terhi: Se pitää mielenkiintoa yllä siihen työn tekemiseen, että se ei ole koko ajan samaa.

Johanna: Jos mietin sitä opettamista, niin kyllähän siellä kuitenkin, kun jokainen opiskelijakontakti on aina uusi ja tuore, ja aina näkee sen jokaisen opiskelijakontaktin myötä sen, että opiskelija pääsee eteenpäin, niin siitä saa tavallaan sen saman tunteen irti kuin muunlaisesta kehittämisestä.

Henri: Joo, mä oon ihan samaa mieltä. Allekirjoitan täysin ton, mitä sanoit Johanna. Joku on joskus kysynyt – mulla on myös pitkä ura TAMKissa takana.

Johanna: Mä muistan, kun sä tulit töihin. Me oltiin samassa paikassa silloin, kun sä tulit.

Henri: Kyllä.

Johanna: Siitä on tyyliin 14 vuotta.

Henri: 17 vuotta.

Johanna: Oikein.

Henri: Tällainen myöskin samanlainen, että hyvin yksitoikkoinen urapolku tavallaan, ei sivupolkuja. Joku on joskus kysynytkin, että miten sä jaksat olla siellä samassa työpaikassa noin pitkään. Oon itse vastannut just tolla lailla, että kun sen saman toimenkuvan sisällä on niin monta eri toimenkuvaa, mitä on päässyt tekemään, niin ei siihen pääse leipiintymään. Aina pystyy ottaa jotain vähän uutta kulmaa, vähän haastamaan itseään sopivasti. Se on ainakin mulla ollut tärkeä juttu omassa työssä.

Johanna: Joo. Ja nimenomaan just se, että kun on omia valintoja, mihin suuntaan haluaa mennä, ja sinne suuntaan pääsee menemään. Se on mun mielestä se tärkein juttu, että kaikki reitit on auki.

Henri: Kyllä. Hei, puhutaan pikkasen vielä ammatillisen kielitaidon ja viestinnän opettamisesta. Aika monella ihmisellä on varmaan hyvä kuva siitä, mitä tällainen peruskoulussa ja ehkä toisellakin asteella kielten ja viestinnän opetus pitää sisällään, koska kaikki ovat sen polun läpi menneet. Mutta miten se ammatillisen kielitaidon opettaminen eroaa tästä? Miltä se näyttää tänä päivänä teidän mielestä?

Johanna: Mä en tiedä, että... Mitäs mä sanoisin? Mun tausta on aika paljon siellä viestinnän puolella. Siellä se ammatillinen kieli näyttäytyy tavallaan sellaisena, että se on oma koodistonsa, johon opintojen aikana opiskelijaa pitää ohjata – kohti uutta kielimuotoa, joka on sitten se ammatillisen viestinnän tai ammatillisen kielen osuus, jos puhutaan natiivipuhujista. Suomen kielen puhujat, niin kuin S2-puolella sitten... Terhi varmaan täydentää tätä, koska me on tästä keskusteltukin joskus keskenämme, että mikä se on se yleiskielen ja ammatillisen kielen välinen suhde. Meillä on Suomessa ehkä sellainen käsitys, koska meidän maahanmuutto pohjautuu aika pitkälle siihen, että meille tulee ihmisiä esimerkiksi pakolaistaustalla, tai he tulevat turvapaikanhakijana tai puolisoina, niin heille tavallaan se yleiskieli on se oleellinen asia. Eli se, että he pystyvät käymään pankissa, asioimaan Kelassa tai käymään kahvilassa. Mutta sitten kun meillä on koko ajan enemmässä määrin opiskelijoita, jotka tulevat tänne opiskelemaan tai töihin...

Terhi: Ehkä koko ajan enemmässä määrin myös opiskelijoita, joita me tarvitaan niihin rooleihin, että he tulevat opiskelemaan ja töihin.

Johanna: Niin, juuri näin. Eli he ovat myös sitä maahanmuuttoa, jota pyritään tukemaan koko ajan julkisessa keskustelussa ja muuten. Tavallaan se yleiskieli, mitä aikaisemmin on tarvittu enemmän ja johon opetus on pohjautunut arjen asioiden kautta, niin tällä hetkellä meidän opiskelijoiden arki onkin enemmässä määrin siellä työyhteisöjen sisällä. Eli se, mitä on aikaisemmin ajateltu ammattikieleksi ja että se ehkä rakennetaan yleisosaamisen ja arjen osaamisen päälle, niin tällä hetkellä meidän on pakko ajatella, että se pitää ottaa jo aikaisemmin huomioon. Ja ehkä jopa aloittaa, vaikka Tokasan opiskelijoiden kanssa, jo sieltä alkeista lähtien ottamaan ammatillista kieltä mukaan. Ihan sitä varten, että se on opiskelijoille ehdottoman tärkeää. Ja myös niin, että hän altistuu todennäköisesti hoitotyön kielelle enemmän kuin esimerkiksi pankissa tai kirjastossa asioimisen kielelle.

Terhi: Eli se on opettajan näkökulmasta hyvin erilaista. Vaikka suomen kielen opettamisessa on olemassa tietynlainen oppikirjakaanon, että asiat opetetaan tietyssä järjestyksessä ja ajatellaan joidenkin rakenteiden olevan helpompia, niin... kun mennään työelämän todellisuuteen, se niin sanottu helppo järjestys ei enää pädekään. Siellä tulee vastaan tosielämän tilanteita, jotka on viestinnällisesti todella merkittäviä, ja jos ymmärtää väärin, voi mennä tosi pahasti pieleen. Tämmöinen klassinen esimerkki on passiivin perfekti: "insuliini on pistetty" tai "aamupalaa on annettu" – että mitä se tarkoittaa.

Johanna: Puhutaan siis hoitotyön kirjaamisesta, joka on lakisääteistä. Sen täytyy olla oikein tehty, ja opiskelijat joutuvat tällaisten muotojen pariin jo hyvin aikaisin.

Terhi: Se täytyy olla oikein tehty ja myös oikein ymmärretty. Sitten siinä täytyy miettiä, minkälaisia kielellisiä tilanteita tulee vastaan ensimmäisessä harjoittelussa – mitkä on tärkeitä asioita ymmärtää ja mitä pitää harjoitella. Siinä on tietysti itselle, kun ei ole ollut hoitoalan osaamista, tosi tärkeää tehdä yhteistyötä ammattisubstanssiopettajien kanssa ja saada tietoa siitä, minkälaista se kieli oikeasti on ja mitä sanastoa tarvitaan missäkin harjoittelussa.

Johanna: Meistä on tullut tässä aika hyviä, että me tehdään paljon yhteistyötä hoitotyön opettajien kanssa. Mä voin sanoa, että mä osaan jo teoriassa kanyloida. Mä osaan ohjata potilasta kanyloinnin aikana, mutta älkää päästäkö mua varsinaisesti tekemään sitä, koska mä olen valehoitaja.

Terhi: Mä en oo ees valehoitaja.

Johanna: Etkö? Sä oot oikea hoitaja?

Terhi: Mun pakeille ei kannata tulla. Mä voin opettaa kieltä, mutta mä en pysty pistämään mitään enkä todellakaan kanyloi ketään.

Johanna: En minäkään oikeasti tietenkään. Sanotaan, että siinä joutuu vaikeuksiin. Ei kannata kenenkään nyt ryhtyä tällaisen perusteella luottamaan.

Henri: Jos tulee semmoinen äkillinen tarve, niin Johanna, voitko pistää mulle kanyylin äkkiä?

Johanna: Kyllä, jos lentokoneessa kysytään, onko täällä lääkäriä, niin mä voin nostaa käden, että ei, mutta melkein.

Henri: Ei, mutta voin katsoa.

Johanna: Haluatteko potilasohjausta? Minä voin auttaa.

Henri: Kyllä. Tästä tulee hyvä aasinsilta. Vähän puhuttiin nyt työelämästä ja harjoitteluista. Se itse asiassa on se päivän teema, minkä ootte itse tälle jaksolle valinneet. Meillä oli edellisessä jaksossa – tämä on itse asiassa kolmas jakso tässä meidän Kivikasvot-podcastsarjassa. Edellisessä jaksossa oli vieraana Maiju Paldan, joka on myöskin S2-opettaja, ja hän vähän sivusi myöskin tätä teemaa. Taisi mainitakin, että teilläkin on tulossa tästä samasta aiheesta eli harjoitteluista. Miksi tämä teema? Miksi haluatte puhua tästä?

Johanna: Olemme tulleet siihen lopputulemaan jo, koska näitä hankkeita on ollut useita peräkkäin, joissa harjoittelu on noussut yhä tärkeämmäksi kielen oppimisen paikaksi. Toinen, mikä meillä on molemmilla ollut jo ennen näitä hankkeita pitemmällä aikavälillä, on se ajatus, että kieltä oppii parhaiten siinä ympäristössä, missä sitä käytetään. Kun on se tarve kielen käyttämiseen, tarve tulla ymmärretyksi ja ymmärtää, niin se tehostaa oppimista ihan huomattavalla tavalla. Eli se kielen oppiminen työssä on se oleellinen juttu. Tämä on semmoinen, mitä olen miettinyt jo vuosia sitten suomenkielisten opiskelijoiden puolella. Eli miten viestintää oppii parhaiten nimenomaan silloin, kun viestii työssä. Ja miten me pystyttäisiin... joskus oli ammattikorkeakoulussa tällainen "hip-homma" kuin opinnollistaminen, muistaakseni sillä nimellä. Siinä vietäisiin opetusta ja osaamisen osoittamista mahdollisimman pitkälle sinne työelämään myös ammattikorkeakoulussa. Tavallaan siltä samalta pohjalta myös suomea toisena kielenä voi oppia parhaiten työssä. Terhillä on tästä nyt sieltä yliopiston puolelta kokemusta.

Terhi: Se tutkimusryhmä, jossa olin muutama vuosi sitten, tutki suomen kielen oppimista työpaikoilla. Me olemme molemmat siinä ProHarkka-hankkeessa, jossa yhtenä isona osana on suomen kielen oppiminen työharjoittelussa ja se, miten työyhteisöä voi tukea siinä, että he voivat tukea harjoittelijaa kielen oppimisessa. Ehdin pikkasen kuunnella sitä Maijun jaksoa jo. Maiju sanoi siinä jotain sellaista, että se on tosi tärkeää suomen kielen oppijoille, että heillä olisi joku kumppani tai ystävä, jonka kanssa he voisivat puhua suomea. Yksi tärkeä paikka, missä sitä suomea voi puhua, on nimenomaan harjoittelut. Se, että jos työharjoittelupaikka on kielitietoinen ja opiskelija saa tukea kielen oppimiseen, niin se kielen oppimisen eteenpäin meneminen on ihan valtavan tehokasta. Plus se, miksi se kiinnostaa meitä nyt, on se, että siihen on ihan valtava tarve. Meille tulee koko ajan enemmän ihmisiä jostain muualta opiskelemaan, eivätkä he osaa suomea. Puhun nyt tietysti koko ajan tämän S2-filtterin läpi. Sitten taas työpaikat ovat aika valmistautumattomia ja uudessa tilanteessa myös siellä. Mitä me tehdään näiden opiskelijoiden kanssa, jotka eivät puhukaan meillä yhteistä kieltä, vaikka hoitoalalla? Miten me selvitään tästä, ja voiko näitä harjoitteluita ylipäänsä hyväksyä täällä, jos ihminen ei puhu suomea? Työpaikat tarvitsevat siihen paljon apua ja tukea. Tämä on sellainen asia, jota meidän on pakko aktiivisesti kehittää.

Johanna: Kysymys on tosiaan siitä, että työyhteisöt tarvitsevat tukea. ProHarkassa esimerkiksi meidän toimien kohteena ovat nimenomaan työyhteisöt ja harjoittelunohjaajat. Jos miettii laajemmin, niin meidän pitää kohdistaa toimia myös niihin opiskelijoihin. Jos opiskelija ainoastaan kokee oppivansa kieltä vain istumalla luokassa opettajavetoisesti, niin siinä vaiheessa kun hän valmistuu ja menee työelämään, hänen kielitaitonsa ei ole valmis, koska me ei valitettavasti pystytä ihmeisiin täällä ammattikorkeakoulussa. Opiskelija ei ole natiivitasoinen siinä vaiheessa, kun hän meiltä valmistuu. Hänellä pitää olla kykyä havainnoida kieltä, oppia sitä, ymmärtää sitä ja edistyä siinä vaiheessa, kun hän on työelämässä. Samaan aikaan meille tulee valmiita esimerkiksi sairaanhoitajia Suomeen tai muita ammattilaisia, jotka eivät edes kulje meidän koulupolun kautta. Eli työyhteisöillä pitää olla kykyä tukea myös tämän tyyppisiä uusia työntekijöitä kielen oppimisessa ilman kielen opettajaa.

Henri: Kyllä.

Johanna: Se on kanssa oleellinen asia. Uskon, että ProHarkan tavoitteiden myötä myös nämä kyvyt työyhteisöissä paranevat ja pystytään ottamaan tulevat työntekijät huomioon paremmin.

Henri: Millainen tilanne siellä työpaikoilla on nyt tällä hetkellä?

Johanna: Hyvin erilainen, jos voi sanoa tällä tavalla kaksijakoisesti. Meillä on terveysalalla työyhteisöjä, esimerkiksi pääkaupunkiseudulla, joissa lähes kaikki työntekijät ovat jotain muuta kuin natiivipuhujia. Mutta sitten on olemassa työyhteisöjä, joissa ei ole koskaan ollut yhtään harjoittelijaa tai työntekijää, jonka äidinkieli olisi joku muu kuin suomi. Eli ne lähtevät hirvittävän erilaisista lähtökohdista.

Terhi: Ja se on varmaan myös tosi alariippuvaista. Joillain aloilla suomen kielen osaaminen on aivan välttämätöntä – taas puhutaan S2-filtterillä – kuten vaikka hoitoalalla. Sitten joillain aloilla se on niin, ettei siellä ole niin väliä; työkieli voi olla englanti. Mutta kun olen itse ollut Tokasassa pari-kolme vuotta mukana, niin jo tässä ajassa on huomannut... miltä se tilanne harjoittelupaikoilla näyttää. Tilanne on se, mitä me nähdään joka päivä uutisista: sote-alalla on tosi paljon vaikeampaa kuin vaikka kolme-neljä vuotta sitten. Harjoittelupaikkoja on vaikea saada, ja tietysti kaikista vaikeinta se on näillä meidän opiskelijoilla, joilla ei ole suomea äidinkielenä. Tilanteet ovat kiristyneet ja se näkyy opiskelijoiden tilanteessa.

Johanna: Se näkyy, ja tietysti sillä on kaksi syytä: yleinen työtilanne hoitotyössä eli tämä vaihe, jossa hyvinvointialueiden syntymisen myötä opiskelijat eivät välttämättä työllisty heti, edes suomenkieliset. Mutta samaan aikaan me tiedämme, että viiden vuoden päästä joka kolmas hoitaja on jäämässä eläkkeelle, mikä tarkoittaa valtavaa muutosta. Meidän pitää olla jo tässä vaiheessa valmistautuneita siihen. Oppilaitosten pitää olla valmiina nostamaan koulutusmääriä, saamaan hoitajia rekrytoitua ulkomailta ja niin edelleen. Me tiedämme sen, mutta opiskelijoiden on ehkä vaikea sitä hahmottaa. Ja niistä muista aloista vielä: sanoit, ettei kaikilla aloilla tarvita suomea yhtä paljon, mutta en tiedä tarvitaanko sitä itse työssä. Jos olet koodari, joka työskentelee itsekseen jossain takahuoneessa... ilman asiakaskontakteja, et välttämättä tarvitse suomea, mutta kun menet kahvipöytään tai haet lasta päiväkodista, niin sitä pitää olla jonkun verran. Jos me halutaan pitää nämä opiskelijat, vaikka software engineering -opiskelijat, niin mielikuva siitä, että työtä voisi tehdä pelkästään englanniksi, on väärä integraation kannalta. Mutta Terhi, mitä sä ajattelet, minkälaista suomea se sitten vaatii?

Terhi: Mielestäni kaikki, jotka tulevat Suomeen, tarvitsevat suomea. Mutta juurikin joku software engineering -puolen opiskelija saattaa tehdä töitä etänä Saudi-Arabiaan jostain olohuoneen nurkasta, eikä siinä työssä tarvitse suomea, mutta yhteiskunnassa viihtymiseen ja elämiseen tarvitsee. Se, että tuntee itsensä osaksi tätä porukkaa, on ihan kiva, kun osaa kommunikoida kaikkien kanssa.

Johanna: Hyvin sanottu toi, että tuntee itsensä osaksi.

Henri: Osallisuus on varmaan hyvä konsepti tässä. Mainitsit Terhi tuon sanan Tokasa, niin selitätkö vielä, mikä se on, jos linjoilla on ihmisiä, jotka eivät ole tästä kuulleet?

Terhi: Tokasa on toiminnallisesti kaksikielinen sairaanhoitajakoulutus, ja sitä on TAMKissa tehty vuodesta 2021 alkaen, jolloin tuli opetusministeriöltä pyyntö tällaisen koulutuksen järjestämisestä, kun täällä oli aikaisemmin ollut pelkästään englanninkielinen nursing-koulutus. Ideana oli se, että koulutus aloitetaan englannin kielellä, mutta siihen systemaattisesti lisätään suomen kielen opetusta ja käyttöä koulutuksen sisällä, harjoitteluissa ja substanssiopetuksissa. Tavoitteena on, että koulutuksen lopussa näillä opiskelijoilla on taitotaso B1 suomen kielestä. Se B1 on se, mitä Valvira vaatii siihen, että voi työskennellä Suomessa sairaanhoitajana.

Henri: No niin, kiitos tästä määrittelystä. Hei, minkälaista palautetta näiltä työpaikoilta on tullut näistä harjoitteluista ja opiskelijoista?

Johanna: Tämä on hirveän paljon kiinni siitä, kuka ohjaa opiskelijaa. Saman työyhteisön sisällä, ohjaajasta riippuen, opiskelijan kielitaito voi joko olla riittävä tai täysin riittämätön. Meillä on edelleen paljon ohjaajia, jotka näkevät asian mustavalkoisesti eli kielitaitoa joko on tai sitä ei ole. Jos on esimerkiksi vahva aksentti, voidaan laittaa leima, ettei opiskelijalla ole riittävää kielitaitoa ja ettei hän silloin osaa hoitaa tarpeeksi hyvin, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Toisaalta meillä voi olla ohjaajia, jotka näkevät asian toisin ja ovat kielitietoisempia, kuten Terhi mainitsi tämän kielitietoisuustermin. Eli hyvin eri lähtökohdista.

Terhi: Tämä on se asia, mikä tässä on mielenkiintoista, tärkeää ja motivoivaa. Itsellä on sellainen fiilis, että työpaikat tarvitsevat opastusta siihen, miten toimitaan työkavereiden tai harjoittelijoiden kanssa, joiden äidinkieli ei ole suomi. Minkälaista palautetta tulee, niin kuten Johanna sanoi, se on tosi riippuvaista henkilöstä. Ehkä asenteesta ja peloista tai rohkeudesta kohdata ihminen, joka ei puhukaan suomea äidinkielenä. Toiset ovat valmiimpia kuin toiset, mutta tällä hetkellä kaikki tarvitsevat siihen tukea. Sitten se, mitä me ollaan sekä Tokasassa että ProHarkassa puhuttu: meillä on hirveän hyvä hetki tällä hetkellä. Jos ajattelemme vaikka Ruotsin tilannetta, jossa monikieliset ja monikulttuuriset työyhteisöt ovat arkipäiväisempiä, niin me ollaan vasta menossa sitä kohti. Meillä olisi nyt hyvät mahdollisuudet luoda käytäntöjä, joilla selvitään sitten kun rysähtää kunnolla ja tarvitaan tosi paljon ihmisiä, jotka eivät ole käyneet koulujaan Suomessa eivätkä puhu suomea samalla tavalla kuin täällä syntyneet. Meillä on sellainen näkemys, että työpaikat tosiaan tarvitsevat siihen tukea.

Johanna: Hyvin käytännönläheisiä keinoja siihen, mitä voi tehdä auttaakseen opiskelijaa tai selviytyäkseen hänen kanssaan, jotta opiskelijalle tulisi se kokemus, että hän tulee ymmärretyksi.

Henri: Nyt kun meillä on tällainen hyvä hetki, niin miten näitä esiin tulleita ongelmia on pyritty ratkaisemaan tai millaisia uusia käytänteitä ollaan luomassa? Voitteko avata vähän tätä?

Terhi: Voit jatkaa, mutta minun täytyy antaa shoutout Tokasa-opettajille, sairaanhoitajapuolen opettajille, koska he ovat tehneet tosi hyviä sapluunoita harjoitteluja varten, esimerkiksi tavoitteiden asettelua per harjoittelu. Siellä on tehty todella hyvää työtä sen suhteen, millä tavalla systeemattisesti edetään. Johanna on ollut aikaisemmin Saila- ja Sasu-hankkeissa, joiden kautta Tokasaan on tullut myös harjoittelujen alkukeskustelut, joita käydään ensimmäisellä viikolla. Se voi olla ohjaajalle hämmentävä paikka, jos opiskelija ei puhukaan suomea – että mitä tämän kanssa tehdään ja voiko tätä ollenkaan ohjata. Me S2-opettajat ollaan sitten harjoittelupaikkoihin ensimmäisellä viikolla yhteydessä ja taustoitetaan vähän, että tämä on tämmöinen koulutus. Tämän opiskelijan ei ole tarkoituskaan puhua suomea vielä tässä vaiheessa täydellisesti. Hän on oppimassa työtä ja kieltä. Tämä on hänelle loistava mahdollisuus oppia ammatillista kieltä. Ja teille se on loistava mahdollisuus oppia, miten tällaista opiskelijaa ohjataan. Niistä alkukeskusteluista on ollut hyviä kokemuksia ja niiden avulla on usein saatu harjoittelu jatkumaan. Mutta ylipäänsä olemme olleet tässä Tokasan myötä isossa oppimistilanteessa ja monia asioita on pitänyt miettiä uusiksi. Nyt sitä, mitä olemme Tokasan myötä oppineet, voimme ProHarkassa levittää työyhteisöihin.

Johanna: Ajattelen, että se on se isoin muutos, mitä olemme pyritty tekemään. Erilaisten toimien kautta, kuten alkukeskustelun tai kielisopimuksen kautta, mitä me opiskelijoiden kanssa teemme. Tai sen kautta, että opiskelijan pitää ennen harjoittelua kirjoittaa itsestään sähköposti työpaikkaan ohjatusti. Hän kirjoittaa sen suomeksi sillä kielitaidolla, mikä hänellä silloin on. Kaiken tämän taustalla on se, että harjoittelupaikalla olisi mahdollisimman paljon tietoa opiskelijasta, jotta odotukset olisivat oikeantasoiset. Samalla tavalla opiskelijalle pyritään selventämään ennen harjoittelua, mitä häneltä odotetaan ja mitä hänen pitää osata. Minkälaisia kielenkäyttötilanteita siellä tulee olemaan – se tapahtuu tavoitteiden kautta. Esimerkiksi kliinisissä tavoitteissa opiskelija voi miettiä jotain hoitotyön toimenpidettä. Minun pitää muutenkin miettiä elämässä kanylointia... joku kiva hoitotyön toimenpide. Sanotaan vaikka verenpaineen mittaus. Se on jotenkin kevyempi ja sitä voi tehdä kotonakin ilman, että kokee olevansa sekopää. En minä nyt siis kanyloi kotona. Verenpainetta mittaa valitettavasti säännöllisesti tarpeen mukaan. Sanotaan, että opiskelija haluaa harjoitella verenpaineen mittaamista. Hänen pitää miettiä etukäteen, mitä hän tekee suomen kielellä: "Minun täytyy ohjata potilasta mittauksen aikana. Mitä minä sanon ja mitä minun pitää tehdä?" Tämä on tämmöinen peruspotilasohjaustilanne. Kun opiskelija joutuu miettimään sitä täällä, hänen odotuksensa harjoittelua kohtaan asettuvat oikealle tasolle. Kun tavoitteissa on kerrottu, mitä opiskelija harjoittelee suomeksi ja mitä hän haluaa osoittaa osaavansa, se estää tilanteen, jossa harjoittelupaikassa voitaisiin kesken kaiken sanoa, ettei tämä opiskelija selviä mistään. Että hän ei osaa mitään suomeksi, emmekä me pärjää hänen kanssaan. Silloin voidaan palata tavoitteisiin ja nähdä, että suomen kielen tavoitteet ovat itse asiassa tällä tasolla. Enempää ei tarvitse pystyä kuin mitä on mainittu. Sama juttu on kielisopimuksessa: opiskelija kertoo, minkä tyyppistä tukea hän tarvitsee, kun hänen äidinkielensä ei ole suomi. Hänelle annetaan turvallinen tila harjoitella kieltä työyhteisössä ilman pelkoa epäonnistumisesta. Jos opiskelijalla on koko ajan virheiden tekemisen pelko ja kokemus, ettei työyhteisössä saa tehdä virheitä – tämä on kulttuurinen kysymys. Meidän suomenkieliset opiskelijat ovat tottuneet siihen, että harjoitteluun mennään harjoittelemaan ja siellä saa tehdä virheitä (ei tietenkään vakavia). Mutta meillä on opiskelijoita sellaisista kulttuurisista taustoista, joissa on hyvin vaikea myöntää, ettei osaa jotain. He kokevat epäonnistuneensa, jos joutuvat myöntämään sellaista. Kun saadaan luotua turvallinen tila työyhteisöön, kielen oppiminen on mahdollista. Jos koko ajan pelkää, niin kielen oppiminen ei oikein natsaa.

Terhi: Se on tosi paineinen tilanne opiskelijalle, kun uutta on niin älyttömän paljon. Me pystymme harjoittelemaan tiettyjä tilanteita vain rajallisesti. Kun menee harjoittelupaikalle, koko todellisuuden kirjo lävähtää silmille. Jokainen puhuu eri tavalla, on eri murteita ja jokaisella osastolla on oma slanginsa. On paljon tilanteita, joita emme ole pystyneet harjoittelemaan.

Johanna: Tarvitaan puolin ja toisin sellaista toleranssia. Opiskelijan pitää hyväksyä, ettei hän voi oppia tai ymmärtää heti kaikkea. Hänen pitää selviytyä sen tunteen kanssa, ettei ymmärrä kaikkea, ja löytää keinot ottaa selvää asioista. Harjoittelu on välillä vähän syvään päähän tiputtamista. Samaan aikaan, jos harjoittelupaikka ymmärtää, ettei opiskelija voi osata kaikkea valmiiksi... Häntä ei voi laittaa kaikkiin samoihin tilanteisiin kuin suomea äidinkielenään puhuvaa opiskelijaa. Pitää löytää tilanteet, jotka ovat hänen kielitaitotasolleen sopivia – sellaisia, joissa joutuu vähän pinnistelemään, mutta on mahdollisuus selviytyä. Se on se ideaalitilanne.

Terhi: Ja opiskelijan tavoitteiden suhteen on ok, ettei tarvitse selviytyä kaikesta heti itsenäisesti. Fakta on se, että samalla kun harjoittelee toimimista, harjoittelee myös siihen liittyvää kieltä.

Johanna: Minulla on taas kanylointiesimerkki. Saanko kertoa?

Terhi: Ole hyvä.

Johanna: Kantava teema, vaihdetaan jakson nimi. Usein harjoittelupaikassa ajatellaan, että opiskelijan pitää osata suomeksi hirvittävän paljon. Mutta kukaan ei ajattele, että suomenkielinen opiskelija osaisi heti kanyloida. Työyhteisöissä ei osata ajatella kielitaitoa yhtenä hoitotyön osa-alueena, jota tullaan sinne harjoittelemaan. Ajatellaan, että sen pitää olla valmis. Olen kuullut monta kertaa kommentin: "Olisi oleellista, että koulussa opittaisiin suomen kieli kokonaan ennen kuin tullaan harjoittelemaan."

Henri: Tämä ei tietenkään ole realistista nykyyhteiskunnassa. Ei voida kuluttaa vuosikausia pelkkään kieleen ja vasta sitten aloittaa ammattiopintoja. On paljon järkevämpää tehdä niitä rinnakkain. Tämä, mitä olette avanneet eli odotusten suuntaaminen realistisempaan suuntaan puolin ja toisin, kuulostaa tosi järkevältä. Tällaista työtä hankkeissakin on parasta tehdä: löydetään parannuskohteita, kääritään hihat ja ruvetaan hommiin. Nämä on ihan parhaita. Mutta hei, kiitoksia tästä tosi mielenkiintoisesta keskustelusta. Lähetysaika alkaa olla täysi, niin aletaan lopettelemaan. Ollaan tänään puhuttu työelämästä, harjoitteluista ja suomen kielen oppimisesta siinä kontekstissa. Jos annan teille vielä vaikean lopputehtävän: kiteyttäkää viestinne kuulijoille yhteen lauseeseen.

Terhi: Luulen, että yksi lause on kummallekin meille ihan mahdoton tehtävä. Mutta voisin kiteyttää sen niin, että suomen kielen puhuminen on meidän kaikkien tehtävä. Se ei ole vain suomen kielen opettajan tai oppijan tehtävä. Meidän kaikkien tehtävä on puhua näille ihmisille suomea ja antaa mahdollisuus siihen, että meidän kanssamme voi oppia. Me ollaan valmiita tukemaan sua siinä.

Johanna: Me oltaisiin voitu puhua enemmänkin siitä, kenen vastuulla kieli on.

Terhi: Sanoinhan, että yksi lause on mahdoton.

Johanna: Jätämme sen seuraavaan jaksoon; joudut todennäköisesti kutsumaan meidät uudestaan. Mutta kiteytyksenä: ammatillinen kielitaito ei ole koskaan valmis. Se pitäisi työyhteisöissäkin hyväksyä. Tämä koskee sekä S2-puhujia että natiiveja. Minunkaan ammatillinen kielitaitoni ei ole valmis – aina oppii lisää.

Henri: Kyllä, tosi hyvät kiteytykset. Kiitoksia. Matkalla ollaan kaikki eri asioissa, ja sitähän tämä elämä on parhaimmillaan ja pahimmillaan. Lämmin kiitos haastattelusta Johanna Granlund ja Terhi Tapaninen. Kiitokset kuulijoille, toivottavasti olette kuulolla myös tulevissa jaksoissa. Ei muuta kuin kuulemiin ja seuraavaan jaksoon.

Terhi: Kiitos.

Johanna: Kiitos.