Tiedote

Passin historia kertoo kuvasta ja kulkemisen ehdoista

Passi vuodelta 1937/ Kuva: Kansallisarkisto
Vuonna 1937 myönnetyssä ulkomaanpassissa läänin leimat painettiin ja paperisinetti liimattiin osittain kuvan päälle väärentämisen estämiseksi. Kuva: Kansallisarkisto

Passi avaa ovia, mutta kulkemisen ehdot ovat voivat muuttua. Ihmiskehon ja passin suhdetta on tulkittu aikojen saatossa monin eri tavoin.

Apulaisprofessori Asko Lehmuskallio ja tutkija Paula Haara Tampereen yliopistosta ovat tutkineet sitä, miten ihmiskehon yhteys passin kaltaiseen dokumenttiin on muuttunut.

Lehmuskallio ja Haara ovat kuratoineet passin historiasta näyttelyn Suomen valokuvataiteen museoon yhdessä Tiina Rauhalan, Anna Björklundin ja Max Fritzen kanssa.

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan Paula Haaran ja Asko Lehmuskallion kirja Ruumiin ja dokumenttien kytkökset: Suomen passin historia.

Matkustusdokumentteja/ Kuvat: Kansallisarkisto
Vasemmalla Turun ja Porin läänin maaherran vuonna 1824 myöntämä lupa matkustaa Ruotsin kautta Ranskaan. Tämä passi oli pelkkä matkustusdokumentti, ei tunnistamisdokumentti. Kuva: Helsingin Kansallisarkisto. Oikealla valokuva passihakemuksen liitteeksi vaaditusta esteettömyystodistuksesta vuodelta 1919. Kuva: Oulun kansallisarkisto

Passi toimii ovia avaavana dokumenttina vain, jos ihmiskeho yhdistyy siihen luotettavalla tavalla. Tunnistusmenetelmien kehityksen ja lisääntyvän valvonnan myötä kehon suhde passiin on ollut jatkuvassa muutoksessa.

1800-luvulla passin haltijasta ei kirjattu välttämättä muuta tietoa kuin nimi. Valokuvasta tuli tärkeä tunnistamisen työkalu, kun suhteellisen vapaamuotoinen valokuva sisällytettiin passiin 1900-luvun alussa. Valokuva täydensi henkilön fyysisten tuntomerkkien kuvailua, joka oli aiempi tapa kirjata tietoja ruumiista passiin.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen passikuva yhtenäistyi omaksi tarkkarajaiseksi kuvatyypikseen, jonka juuret juontavat kriminalistiikkaan ja antropometriaan. Biometrinen tunnistaminen on ajan myötä tarkentunut entisestään, ja nykyään sitä tehdään yhä enemmän koneluettavassa muodossa.

Passi toimii yhä sekä identifikaatiodokumenttina että suosituskirjeenä, mutta poliittisesti latautunutta on, kenelle passeja myönnetään. Rajatarkastuksissa kaikkien suosituksia ei nähdä samanarvoisina, ja joidenkin dokumentteja syynätään tarkemmin kuin toisten.

Passi vuodelta 1941/ Kuva: Kansallisarkisto
Suomen konsuliviraston Ruotsissa vuonna 1941 myöntämä Suomen ulkomaanpassi. Henkilökuva on todennäköisesti leikattu kyläkuvaajan ottamasta valokuvasta. Kuva: Oulun kansallisarkisto.

Passi kertoo erityisesti sen myöntävistä tahoista: ketä pidetään luotettavana, millä perustein ja minkälaisiin tietoihin nojautuen. Sen historia paljastaa, miten kulkuoikeutta on ajan saatossa arvioitu: Onko luotettu kulkijan sanaan, ulkomuotoon vai asiakirjan sisältämiin tietoihin? Ja onko luotettavana arvioijana pidetty toista ihmistä, vai osittain automatisoitua tietokonetta?

Omat vaatimuksensa asettavat kuva ja sen kohde sekä dokumentin antajan ja tarkastajan suhteet.

Näyttelyssä nähdään myös Suomen valokuvataiteen museon kokoelmateos, kuvataiteilija Hannele Rantalan (s.1952) installaatioteos /Nimetön/. Teos koostuu helsinkiläisen passikuvaamon paperinegatiiviarkiston kuvista vuosilta 1937–1977.

Kehon kirjaaminen – Suomen passin historiaa 17.1.–24.5.2020. Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G, Helsinki. Avoinna ti–su 11–18, ke 11–20, ma suljettu.

Passi 2012/ Kuva: Poliisimuseo
Vuoden 2012 passimalli on koneluettava ja sirullinen. Kuva: Poliisimuseo