Laadukas journalismi pitää koronapornon poissa

Uutistyölle koronapandemia on vaikea vastus. Tauti leviää nopeasti, on lievimmillään huomaamaton ja pahimmillaan tappava. Se tarjoaa pyytämättä sekä kovia uutisia että antiikin retoriikan mukaisia käänteitä, uhreja, sankareita ja konnia.

Ne ovat elementtejä, joista parhaimmillaan syntyy oivaltavaa ja laadukasta journalismia, pahimmillaan taas ja pelkoa lietsovaa tirkistelyä. Huonoja uutispäiviä ei ole, huonoja uutisia kylläkin.

– Suomalainen media on tehnyt työnsä hyvin. Ylilyönnit ovat olleet harvassa, Tampereen yliopiston journalistiikan professori Janne Seppänen sanoo.

Samaa mieltä on kriisijournalismiin perehtynyt journalistiikan yliopistonlehtori Kari Koljonen. Seppäsen tavoin hän nostaa hyvänä esimerkkinä Helsingin Sanomat, joka on poistanut maksumuurin kaikilta koronauutisiltaan. Muut etabloituneet lehdet eivät samaa ole tehneet.

– Poikkeusoloissakaan uutisia ei pidä tehdä ilmaiseksi, mutta ihmiset janoavat tietoa. Jos luotettavat mediat eivät tietoa jaa, tilalla on lähinnä huhupuhetta ja sosiaalisen median feedejä, Koljonen sanoo.

Eilisen infernot unohtuvat, kun kriisi lähenee

Aluksi suomalaiset tiedotusvälineet uutisoivat melko huolettomastikin Kiinassa alkaneesta uudesta taudista. Kun korona saapui Iraniin, uhka ymmärrettiin ja maasta maalattiin koronan infernoa.

Mutta kun tauti saavutti Euroopan, Iran oli lähes unohdettu ja katse siirtynyt Italiaan ja Itävallan koronalinkoihin. Kiinakin oli alkanut muuttua kriisin kenties villieläintoreillaan käynnistäneestä roistosta ulkomaita konsultoivaksi sankariksi.

Toimitukset alkoivat pohtia, miten Suomi selviää.

– Uutiskriteerien perusperiaatteisiin kuuluu se, että mitä lähempänä kriisi on ajallisesti, maantieteellisesti ja kulttuurisesti, sitä suuremman painoarvon se saa, Koljonen tiivistää.

Tiedotusvälineitä kritisoidaan usein perustellustikin siitä, että lähellä oleva saa liikaa painoarvoa. Korona on kuitenkin täysin erilainen uutistapahtuma kuin aikaisemmat kriisit, Koljonen sanoo.

Nyt sama kriisi koskettaa maailman jokaista maata, ja se uhkaa myös suomalaisten henkeä.

Siksi myös ulkomaan uutiset alkavat kiertyä ajatuksen ympärille siitä, miten Suomen toimet ja kohtalo suhteutuvat muihin maihin.

– Poikkeustoimet ovat ainutkertaisia. On ymmärrettävää, että tässä tilanteessa uutisoidaan ennen kaikkea tilanteesta Suomessa, Koljonen näkee.

Laadukkaidenkin uutispalveluiden juttusyötteistä muodostuu lukijalle äärettömän murheellinen kuva.

Sivutuotteena pelolla mässäilyä

Myös arveluttavaa kerrontaa nousee väistämättä esiin. Näkyvä esimerkki ovat iltapäivälehtien kannet ja tarinat, joissa yksittäinen, tirkistelevä ja myyvä koronakauhutarina on valjastettu vetonaulaksi. Seppänen nimittää ilmiötä koronapornoksi.

– Mässäillään pelolla, Seppänen tiivistää.

Osin pelolla mässäily on tietoinen ja myynnillinen valinta, osin työkulttuurinen.

– Iltapäivälehdet ovat taitavia kaivamaan tietynlaisia tietoja normaaliloissakin ja vetoamaan lukijan tunteisiin. Kriisin keskellä samat työkalut ovat ikään kuin valmiina käytössä, Koljonen sanoo.

Ongelma syntyy siitä, että joidenkin laadukkaidenkin uutispalveluiden juttusyötteistä muodostuu lukijalle äärettömän murheellinen kuva. Pandemian kasvaessa kerrotaan yhä enemmän tarinoita tehohoitoon joutuneista tai menehtyneistä vauvoista, lapsista tai terveistä nuorista aikuisista, joiden ei pitänyt kuulua taudin riskiryhmään.

– Poikkeuksellinen tarina itsessään voi olla tosi, mutta jos tarina kerrotaan, se pitää siinä yhteydessä kyetä myös suhteuttamaan, Koljonen sanoo.

Sairastuneiden määrän kasvaessa poikkeustapausten määrä lisääntyy väistämättä, vaikka todennäköisyydet eri tautimuotojen välillä säilyisivät. Ympäri maailmaa keskitetysti kootuista erityistapauksista lukeminen vääristää kokonaiskuvaa ja luo pelkoa.

Media myös esittelee sairastuneiden ja tehohoidettavien määrät hyvin, mutta parantuneiden määrä jää vähemmälle huomiolle.

Korona jättää muut skuupit pimentoon

Edellisen kerran Suomessa elettiin poikkeustilassa sota-aikana. Sotasensuuri rajoitti sitä, mitä kansalaisille kerrottiin. Koronakriisin aikana Suomessa on vallinnut melko vankka yksimielisyys poikkeustilasta ja sen vaatimista rajoituksista. Oppositio on ollut poikkeuksellisen vaisuna.

Myös mediasta on luettavissa tietty itsehillintä. Demokratiassa median on toimittava vallan vahtikoirana, mutta poikkeustilassa yhtenäisyyttä ei haluta kevyin perustein heiluttaa.

– Vallan vahtikoira on journalismin ylevimpiä tehtäviä, mutta on tilanteita, joissa yleisen edun näkökulmasta on järkevää olla hämmentämättä pakkaa, Koljonen sanoo.

Poikkeustilassakin medialla on silti vastuu kyseenalaistaa instituutioita ja päättäjiä: se palvelee yleistä etua, kun heiltä vaaditaan parasta mahdollista toimintaa. Välillä se on tapahtunut rima heiluen.

Seppänen olisi kaivannut terävyyttä keskusteluun pääministeri Marinin ja presidentti Niinistön nokittelusta ”koronanyrkin” tarpeellisuudesta. Pääosin keskustelu jämähti vallan muotoseikkoihin – ei penätty sitä, astuiko yli-innokas setämies Mäntyniemestä Kesärannan nuoren emännän varpaille.

– Perustellusti voi kysyä, olisiko tätä kaiveltu syvemmin, jos emme eläisi näin poikkeuksellisessa tilanteessa, Seppänen kysyy.

”Kriisi on ohi, kun lähtöjuttu on jotakin muuta”

Seppänen miettii hetken ja malttaa antaa nojatuolistaan käsin yhden ohjeen journalisteille.

– Kehottaisin esittämään itselleen yhden kyynisen kysymyksen. Ketkä hyötyvät siitä, että koronavirus ottaa mediassa kaiken tilan?

No, ne jotka muuten joutuisivat vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin nykyistä useammin.

Maaliskuun lopussa Ylen tutkivan journalismin MOT-ohjelma paljasti, että kansallisaarteeksi luettavan Olympiastadionin yli 300 miljoonan euron remontissa on hyväksikäytetty ja uhkailtu ulkomaista työvoimaa.

– Tavallisesti se olisi melkoinen skandaali, mutta nyt suunnilleen ketään ei kiinnosta. Vaikka asiaan joskus palattaisiin, se skuuppi on nyt poltettu, Seppänen sanoo.

Hän uskoo, että poikkeustilan jatkuessa ihmiset alkavat lopulta turtua koronavirukseen. Jos yhteiskunta halutaan avata, aiemmin tuntematon tauti on alettava hyväksyä yhdeksi kuolinsyyksi muiden joukossa.

– Media on hyvä indikaattori. Kriisi on menossa ohitse, kun lähtöjutut alkavat yhä enemmän käsitellä jotain muuta kuin koronaa.

Miten kuvata sitä, mitä ei näe?

Valtaosa potilaista sairastaa taudin lievänä kotona. Se on hyvä, mutta kuvituksen näkökulmasta huono. Tavallisuudesta poikkeavuus on uutiskuvan bensaa.

Nyt eristys rajoittaa kuvaamista, eikä Buranaa syövä itsehoitopotilas muutenkaan näytä kuvassa miltään. Virusta ei voi kuvata, mutta lähinnä astronauttia muistuttava sairaanhoitaja on visuaalisena esityksenä konkreettinen ja raju. Koronan kuvasto syntyy viruksen symboleista.

– On ratkaistava se, miten korona visualisoidaan. Suojavarusteissa olevat hoitajat antavat sen viestin, että tämä on tosi paha juttu, että pysykää helvetin kaukana meistä, Seppänen miettii.

Kuvat voivat lisätä taudin pelottavuutta. Samalla valokuvalla on suuri voima siinä, miten kriisi näyttäytyy yhteiskunnan ilmiönä. Myönteisesti ajateltuna kuvat voivat auttaa perustelemaan rajoituksia, dokumentoivat arkea ja nostavat tärkeiden ihmisryhmien raskaan työn esille.

Myöhemmin esiin nousee ikonisia valokuvia – sellaisia kuin Nick Utin alaston tyttö Vietnamin napalmsateessa (1972) tai Nilüfer Demirin kuva Välimereen hukkuneesta kolmivuotiaasta Alan Kurdista (2015). Ne ovat helposti ymmärrettäviä ja tiivistävät symbolisesti tietyn tapahtuman tai ajan hengen. Ikonisuus vaatii syntyäkseen aikaa.

– Vielä koronakuvastosta ei vastaani ikonista kuvaa ole tullut, mutta sellainen tulee. Veikkaan vahvasti, että se kuva liittyy hoitohenkilökunnan sankaruuteen, Seppänen sanoo.