1.12.2025 Joulukalenteri: Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset
On olemassa kulttuuria, joka ei yksin vain viihdytä – vaan se juurtuu osaksi kansallista perimäämme. Tankki täyteen ja Reinikainen ovat kaikille tuttuja. Ne eivät ole pelkkiä tv-sarjoja, vaan ne ovat osa suomalaisuutta, joka elää edelleen arjessa, istuu kahvipöydissämme, käy ostamassa bensa-aseman baaritiskiltä pullon vissyä ja illallistaa tunnetussa tamperelaisessa kreikkalaisravintolassa Tammelantorin laidalla.
Elämäkerta omien muistelmien muodossa on nykyään kovin suosittu tapa nostaa persoonan näkyvyyttä eri medioissa. On sitten kyseessä nuori, parikymppinen "julkkis", paatunut taparikollinen, joka on selvinnyt vuosien vankilakierteestään tai poliitiikko, jolla on takanaan pitkä ura tai edessään toivottavasti nouseva tulevaisuus. Neil Hardwick ei ole nuori eikä nykyään enää edes niin kovin paljon julkisuudessa esiintyvä henkilö. Hän kuvaa itseään kirjan alussa kuollessaan perin raadollisella luettelolla:
Nimi: Robert Neil Hardwick
Osoite: tässä
Olen 76-vuotias.
Olen ylipainoinen – no sehän näkyy.
Ei ole ollut sydänongelmia.
Olen diabeetikko. Kakkostyypin. Piikitän insuliinia.
Diabetes aiheuttaa jaloissa neuropatiaa.
Kärsin myös fibromyalgiasta, joten kipuja ja liikkumisvaikeuksia piisaa.
Neil Hardwick
Kaikki meistä tietävät kuka Neil Hardwick on; "Sehän on se britti, joka tuli joskus aikojen alussa Suomeen ja sitten se kirjoitti itsensä ohjaajana ja käsikirjoittajana kaikkien suomalaisten tietoisuuteen tekemällä ”Tankki täyteen” ja ”Reinikainen” tv-sarjat. Saattoi siinä olla ensin joku "Hello, hello, hello" -englannin kielen opetusohjelma telkkarissa ja sitten oli se "Pakanamaan kartta" ja ohjelma jossa ”Nyhjättiin tyhjästä” ja sitten Neil haastatteli Sulo Aittoniemeä, Irwiniä ja Juicea ja Vexi Salmea. Ja Juicekin oli silloin juuri kuollut. Paitsi että ei ollutkaan, oli vaan uutisoitu että Juice on kuollut. Mutta oli vaan laihtunut kovasti. Elossa oli ja poltti studiossa tupakkaa."
Kaikki eivät ehkä tiedä että Neil Hardwick syntyi tavalliseen työtätekevään perheeseen Nottinghamin lähellä Teversalissa, päätyi älykkyystestien pohjalta 11-vuotiaana stipendiaattina opiskelemaan ylempiluokkaisten poikien sisäoppilaitokseen ja rekrytoitiin nuorena Cambridgen yliopiston opiskelijana vain 18-vuotiaana töihin ydinenergiakomissioon tutkimusfyysikon virkaan. Ja sitten vuonna 1969 Hardwick löysi itsensä Suomesta. Ja tietysti syy oli se tavallisin, rakkaus suomalaiseen naiseen sai miehen repäisemään itsensä juuriltaan tänne kylmään, pimeään ja toisinaan hyvin synkäksi ja byrokraattiseksi osoittautuneeseen Suomeen. Rakkaustarinat ovat usein onnettomia ja niin oli tämäkin, Neilin tuore vaimo osoittautui perin erilaiseksi kuin Neil käsitteessään ikuisesta rakkaudesta ja kahdenkeskisestä avioelämästä. Neil roikkui onnettomassa ja yksinäisessä liitossaan liian pitkään tehden samalla hullun lailla töitä ensin oppiakseen kielen, ja kulttuurin ja sittemmin koko Suomen kattavan tv- ja teatteri ja viihdealan.
Itse olen lapsuudesta asti lukemattomia kertoja törmännyt Neil Hardwickin tv-viihteeseen ja erilaisiin tv-ohjelmiin, olen jopa lukenut kaikki hänen kirjoittamansa kirjat, joista osa perustuu hänen televisiotyöhönsä. Hardwick toimi myös elokuvataiteen professorina Taideteollisessa korkeakoulussa. Hardwick sairastui vakavaan masennukseen ja kirjoitti toipumisestaan myös kirjan, "Hullun lailla" (alkup. "I’m still here: An unsuccesful suicide note"). Ensimmäisen vakituisen työnsä Hardwick sai Helsingin kaupunginteatterin johtajalta Asko Sarkolalta vuonna 1999. Hän kertoi että Asko ja tämä työ pelastivat hänet melko varmalta kuolemalta. Minulle itselleni oli jäänyt vallan pimentoon miten pitkän ja vaiherikkaan uran Hardwick teki nimenomaan teatterin puolella, koska en nuorena juuri seurannut mitään teatteriin liittyvää mikä tapahtui Tampereen ulkopuolella. Hardwick työskenteli mittavan elämäntyön eri teattereissa ohjaten Suomen kuuluisimpiin ja legendaarisimpiin nimiin kuuluneita näyttelijöitä. Toisinaan kirjan sisältö tuntuu lukijasta loputtomalta kuuluisien henkilöiden nimien listalta (namedroppailulta) ja Hardwick itsekin myöntää että lista nimistä ja henkilöistä (joista suurin osa on jo edesmenneitä) kuulostaa naurettavalle ja julkisuushakuiselle julkkisten nimien toistelulle ja toinen toistaan suurempien legendojen listaamiselle.
Oli niin kivaa olla nuori. Vituttaa olla vanha.
Lasse Pöysti
Hardwick kirjoittaa tekstiä soljuvasti ja tarina etenee kuolemaa odotellessa polveilevasti asiasta toiseen ja legendojen nimistä tekemisiin. Avioliitosta työhön ja yleisen ilmapiirin kuvaamiseen ja talven synkkyydestä karkaamiseen. Hardwickin kirjoja on aina ollut mukava lukea, ne ovat sellaisia kuivan humoristisia, sellaista tyypillistä hieman suupieli ylöspäin kaartuen kirjoitettua perin sanavalmista ja älykästä tekstiä. Tämä muistelmateos ei tee poikkeusta, vaikka välillä se namedroppailu vähän jo ehkä puuduttaa, kun nyt itse ei satu tuntemaan jokaista Suomen teatteriviihteen suurta nimeä eikä johtajaa. Vaikka kirja on tavallaan eräänlainen testamentti ja urakuvaus, niin siihen mahtuu useita hyvin oivaltavia kohtia ja paljon sitaatteina elämään jääviä lauseita. Havaintoja eletystä elämästä ja elämän lyhyydestä ja siitä miten vähän meistä kenestäkään jää elämään tänne. Niin kauan kun joku muistaa meidät, meidän tekemämme työn tai muistee meitä, olemme edelleen olemassa.
Neil Hardwick ei vielä kuollut. Vaikka sanoi jo kuolleensa. Kirja kannattaa lukea sen viihdyttävyyden vuoksi ja sen kaveriksi voi katsoa YLE Areenasta nuo tamperelaisuuden ytimessä olevat klassikko tv-sarjat. Reinikaisessa oli muuten sellainenkin kohta, jossa murtovaras meni oman kouluni (Amurin koulu) musiikkiluokkaan ja alun alkaen Reinikainen muutti Tampereelle Hämeenperältä koulukaverini kanssa samaan rappukäytävään. Että ihan oli omakohtaisesti kovin jännä sarja peruskoululaiselle silloin.
Mitä ikinä teetkin, älä kirjoita muistelmia.
Neil Hardwick
Näin neuvoi Neil Hardwick itseään – ja kirjoitti silti. Onneksi.
Kirjoittaja: Marjatta Ojala, tietoasiantuntija.
