Suomalaista teatteria koettelee sukupolvinen kriisi

Giovanzana, Sippola ja Suonperä ovat yhtä mieltä siitä, että suomalaisen teatterin on kehityttävä ja määriteltävä itsensä uudelleen sen perusteella, mikä yhteiskunnassa on juuri nyt merkittävää. Giovanzana painottaa, että teatterityön koulutuksessa fokus on tällä hetkellä houkutella opintoihin ihmisiä, jotka voivat radikaalisti muuttaa alaa:

– Meidän on mietittävä näyttelemisen opettamista uudelleen, koska yhteiskunnassamme on valtavia ratkaisemattomia kysymyksiä, jotka vaikuttavat teatterityöhön merkittävästi. Teatteriyleisö vanhenee ja uutta yleisöä on hankala saavuttaa.  On vaikea muuttaa systeemiä, joka on toiminut samalla tavalla 60–70 vuotta. Meillä on suuria haasteita ratkaistavana.

Suomalainen teatteri ei edusta nykyistä yhteiskuntaa

Yksi institutionaalista teatteria haastava aspekti on sen homogeenisuus. Representaatiokysymykset ovat jo pitkään puhuttaneet teatterialaa, mutta toimet sen edistämiseksi etenevät hitaasti. Giovanzana näkee, että suomalaisessa yhteiskunnassa on kaksi identiteettikertomusta:

– Mielestäni meillä on kaksi erillistä narratiivia identiteetistä. Se, jonka perimme talvisodasta ja se, mikä tapahtuu juuri nyt. Näiden välillä on syvä kuilu, jota teatteri ei pysty tällä hetkellä täyttämään. Institutionaalinen teatteri ei edusta millään tavalla uutta suomalaista yhteiskuntaa. En usko, että nuoret tunnistavat itseään tästä niin kutsutusta talvisodan jälkeisestä suomalaisesta identiteetistä.

– Teatterin homogeenisuus on ollut tapetilla pitkään ja keskustelu käy edelleen kuumana. On huomionarvoinen asia, että meidänkin vuosikurssiltamme on valmistumassa aika homogeenista väkeä ja on tärkeää tutkia asiaa kriittisesti. Teatteri on alusta, jossa suomalaisen yhteiskunnan monimuotoisuutta pystyy tutkia ja tehdä sitä näkyväksi, Suonperä huomauttaa.

– Haluan ajatella, että monimuotoisuus ja inklusiivisuus eivät ole asioita, joiden täytyy tapahtua tulevaisuudessa vaan ne tapahtuvat jo. Valitettavasti vauhdissa olisi kuitenkin parantamisen varaa. Onneksi koulutuksessamme annetaan paljon työkaluja sille, että voimme antaa esitysten kautta tilaa niille, joiden ääntä ei vielä kuulla, Sippola pohtii.

Giovanzana painottaa, että nuoren yleisön on saatava nähdä itsensä lavalla:

– Nuorten kokemus maailmasta on merkittävästi globaalimpi ja monimuotoisempi kuin vanhempien sukupolvien. Meillä on Suomessa esimerkiksi useita eri kieliä suomen ja ruotsin lisäksi, kuten saamelaiskielet ja romanikieli. Meillä on paljon yhteisöjä, jotka eivät ole edustettuina teatterissa. Haluaisin nähdä teatterin kulttuurillisesti kestävänä ja monimuotoisena.

– Suuria ikäpolvia on paljon, minkä vuoksi meillä on vinoutuma ikäjakauman puolesta. Valtion tukemat teatterit ovat kieltämättä aika pölyttyneitä rakenteellisesti, vaikka niitä kovasti yritetään uudistaa. Ohjelmistossa pyörivät usein samat klassikot, eivätkä ne ole välttämättä omiaan houkuttelemaan uutta väkeä teatteriin. Uskon, että teknologia ja audiovisuaalinen taide tarjoavat mahdollisuuksia uuden yleisön saamiseksi teatteriin, Suonperä miettii.

– Suuri osa kokeneesta teatteriyleisöstä hakee esityksistä korkeakulttuuria, kun taas uutta yleisöä tulisi houkutella muunlaisin keinoin. Tavallaan ymmärrän ajatuksen, jossa teatteriin halutaan mennä katsomaan traditiota ja klassikoita. On kuitenkin hankala tilanne, jos taidetta tehdään siitä lähtökohdista käsin, mihin teatteriyleisö on tottunut ja millä heidät saadaan teatteriin yhä uudelleen. Se ei jätä tilaa uuden yleisön kutsumiselle, Sippola sanoo.

Digitalisaatio syö perinteisen teatterin houkuttelevuutta

Yksi teatterin kohtaamista haasteista on digitalisaatio. Kun viihde on kuluttajan käden ulottuvilla, fyysiseen teatteriin lähteminen voi olla kynnyskysymys. Kuten muukin kulttuuriala, teatteri toipuu edelleen koronan jättämästä jäljestä, jossa kynnys kotoa lähtemiselle on kasvanut. 

– Teatteri on lähtökohtaisesti ollut kansalaisten viihtymisen muoto, ja ihmiset ovat vapaa-ajallaan käyttäneet aikaa ja rahaa siihen, että voivat nauttia. Nykyään nautinto ja vapaa-aika pyörivät digitaalisten muotojen ympärillä, joten ei ole ihmekään, että se vie pois siltä, mikä tapahtuu livenä, Sippola toteaa. 

– Tällä hetkellä lapset katsovat puhelimesta sarjoja teatterissa käymisen sijaan ja sillä tapaa heistä kasvaa nuoria, jotka eivät ole tottuneet käymään teatterissa. Laitteiden ollessa käsien ulottuvilla, paikan päälle lähtemisestä tulee kynnyskysymys. Lastenteatteriin pitäisi satsata, jotta teatterissa olisi kävijöitä tulevaisuudessakin, Suonperä sanoo.

– Tulevaisuudessa keskityn tutkimaan, miten digitaalinen vallankumous vaikuttaa näyttelijäntyöhön ja dramaturgiaan. Haluan myös tutkia, miten digitalisaatio muuttaa tapaamme vastaanottaa teatteria ja opettaa näyttelemistä, Giovanzana kertoo.

Kulttuuri tarvitsee enemmän tukea valtiolta

Sippola korostaa, että ihmiset kyllä löytävät tiensä esitysten pariin, kunhan hallitus ei jätä alaa pulaan:

– Näen, että kiinnostus teatteria ja teatterialaa kohtaan on laskenut nykyisen poliittisen tilanteen vuoksi. Ylhäältä päin tuleva viesti on voimakas: älkää tehkö tai jos teette, tehkää viihdettä. Teatterin rahoitus perustuu siihen, että palvellaan yleisöä, joka käy jo teatterissa. Se on hankala lähtökohta tilanteessa, jossa halutaan löytää uutta yleisöä.

– Suomessa kulttuuri on perinteisesti rahoitusperusteista. Rahoituksen saadakseen, taiteilijan on usein oltava nimekäs tai näkyvillä. Kulttuuria rahoittavilla tahoilla on usein agendallaan asioita, joita he haluavat rahoittaa, ja kulttuurintekijät joutuvat luonnollisesti rakentamaan taidettaan niiden ympärille. Tällä tapaa rahoittavilla tasoilla on valtaa muokata taidetta sekä sitä, millaista kulttuuria tuotetaan, Giovanzana huolehtii.

Kaiken kaikkiaan Giovanzana, Sippola ja Suonperä kuitenkin näkevät, että tunnelin päässä on valoa, eivätkä teatteriesitykset ole jäämässä historiaan.

– Ihmiset kaipaavat aina oikeita ja aitoja tapaamisia, eikä esityksistä livenä saatavaa energiaa ole helppo korvata digitaalisesti. Minusta tuntuu, että meille ihmisille käy huonosti, jos me vaivumme sellaiseen olotilaan, että emme ole yhdessä. Teatteri on yhteisöllinen muoto ja ihmiset kaipaavat oikeaa livetunnelmaa, Suonperä lisää.

– Olen ehdottomasti samaa mieltä. Ihmiset rakastavat tapahtumia, ja teatterissa oikeastaan mikä tahansa on mahdollista. Siellä pystyy leikitellä ihmisten mielikuvituksella. Uskon, että esityksillä ei ole mitään hätää ja ihmiset löytävät kyllä niitä katsomaan, Sippola jatkaa.

– Näen, että yhteistuotannot institutionaalisen teatterin ja yksityisten teatterien välillä ovat suomalaisen teatterin tulevaisuus. Tässä emme kuitenkaan ole vielä pitkällä. Teatterin tulisi olla monivivahteisempaa ja sisältää esimerkiksi tanssia, nukketeatteria ja sirkusta. On aika tuoda tämän tyyppistä visiota teatteriin, Giovanzana kuvailee.

Teksti: Essi Niemenmaa