Skip to content
Tampereen korkeakouluyhteisö
Toisen maailmansodan seurauksena suomalaista yhteiskuntaa leimasi niukkuus. Jatkosodan aikana muun muassa säännöstelyä tehostettiin, ja keskeiset elintarvikkeet, kuten peruna ja kahvi tulivat säännöstelyn piiriin. Syksyn 1941 ja kesän 1942 välisenä aikana Suomesta lähetettiin jopa 21 000 lasta Ruotsiin evakkoon. Kuvassa suomalainen evakkolapsi rautatieasemalla vuonna 1941. Oikealla nuori syyrialainen tyttö pakenee perheensä kanssa Ras al-Ain kaupungista lokakuussa 2019. Syyrian arabit ja kurdit pakenivat syksyllä 2019 Turkin johtamien joukkojen ja kurditaistelijoiden väliseltä taistelualueelta Syyrian ja Turkin rajalta. Kuva: Ahti Rytkönen / ARK-JYU; ©UNICEF/UNI216300/Souleimain/AFP-Services

Suomalaisetkaan eivät aina pärjänneet pelkällä sisulla – apua on saatu, joten sitä tulisi myös antaa

Oman historiamme tuntemus voi auttaa meitä ymmärtämään tämän päivän hätää kärsiviä. Ensin täytyy kuitenkin murtaa jokunen myytti ja muistaa, että aivan joka kohtaan yhtäläisyysmerkkejä ei voi tai kannata vetää.
clock
9 min
Julkaistu:
27.11.2019
Kirjoittaja:

Syksyllä 1918, sisällissodan päätyttyä, Suomessa esitettiin julkisuudessa epäilyksiä siitä, ovatko punaiset äidit sopivia kasvattamaan lapsiaan. Pohdittiin, voiko lapsista kasvaa kunnon kansalaisia, kun äidillä on sellainen ideologinen tausta. Yhtenä vaihtoehtona suunniteltiin äitien ja lasten erottamista toisistaan, mikä joissakin tapauksissa toteutui. Pääasiassa kuitenkin lapset jäivät äitiensä hoitoon omaan kotiin.

Kuulostaako tutulta?

Suomessa on kuluneena syksynä puhuttu paljon al-Holin pakolaisleirin Isis-äideistä ja näiden lapsista ja muun muassa siitä, tulisiko lapset erottaa äideistään vai ei, ja mikä olisi lasten kannalta paras ratkaisu. Aihe on vaikea niin poliittisesti kuin humanitaarisesti.

Myös vuoden 1918 Suomessa tilanne oli monimutkainen. Joissakin tämän päivän keskusteluissa onkin viitattu Suomen lastensuojelun ja -huollon kokemuksiin ja kysytty, olisiko aikoinaan saatua kokemusta mahdollista hyödyntää, kun ratkomme oman aikamme ongelmia ja lasten kohtaloita sodan ja kriisien keskellä.

Nykyään tiedetään 1900-luvun alkua enemmän esimerkiksi lasten ja vanhempien välisistä kiintymyssuhteista ja niiden tärkeydestä. Toisaalta tiedetään myös, että hyvä kiintymyssuhde edellyttää turvallista vanhemmuutta.

1900-luvun alun sotien aikana lapsia liikuteltiin sen kummemmin reunaehtoja miettimättä. Lapsia lähetettiin kaupungeista maaseudulle turvaan pommituksilta ja ruuan puutteelta. Sotalapsia lähetettiin myös pois maasta, Ruotsiin.

– Ei silloin pohdittu, miten siirtely tai vanhemmista erossa oleminen vaikuttaa lapsiin. Olennaista oli, että lapset olivat turvassa, ja heillä oli ruokaa, sanoo yliopistonlehtori Mervi Kaarninen Tampereen yliopistosta.

Muistammeko oikein?

Sisällissodan jälkeisten äiti-lapsi –keskustelun lisäksi Suomen historiasta löytyy muitakin kipukohtia, jotka resonoivat tässä ajassa ja maailmassa. Jostain syystä, monet niistä ovat jo ehtineet lipsua kansakunnan muistista. Joitain tapahtumia muistamme syystä tai toisesta väärin.

Oman historiamme muistaminen oikein olisi kuitenkin tärkeää, sillä se voi auttaa meitä ymmärtämään kansakuntia, jotka nyt ovat vaikeiden valintojen ja ratkaisujen edessä.

Helsingistä evakuoitavia lapsia vasta lähdössä Ruotsiin toukokuussa 1943. Kuva on otettu matkustajakoti Heimolassa.
Helsingistä evakuoitavia lapsia lähdössä Ruotsiin toukokuussa 1943. Kuva on otettu matkustajakoti Heimolassa.Kuva: SA-kuva

Parempaa elämää tavoittelemassa

Suomessa on usein tapana kertoa, että kun meillä oli muinoin vaikeaa, siitä selvittiin sisulla, omin avuin. Pakoon ei lähdetty, vaan vaikeudet kohdattiin urhoollisesti kotimaan kamaralla.

Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa.

1860-luvulla Suomea koettelivat useat peräkkäiset katovuodet. Kansa näki nälkää. Lukuisia suomalaisia siirtolaisia lähti tavoittelemaan parempaa elämää muun muassa Venäjälle.

– Ihmiset halusivat pois Suomesta, vaikkei heitä edes jahdattu asein tai uhattu ihmiskaupalla, sanoo tutkija Andrew Newby Tampereen yliopiston tutkijakollegiumista.

Newby on tutkinut 1800-luvun nälkävuosia ja suomalaisten tuolloin saamaa apua.

Suomen hädästä uutisoitiin laajasti kansainvälisessä mediassa. Tämä aktivoi auttajia muun muassa Venäjällä, Saksassa, Englannissa ja Tanskassa. Rahaa kerättiin myös Yhdysvalloissa, Portugalissa, Unkarissa ja Ukrainassa. Jopa Baltia tuli avuksi, vaikka sielläkin kamppailtiin nälkäkriisin kanssa. Suomi sai siis runsaasti kansainvälistä rahallista apua.

– Suomen tukemiseksi ja rahan keräämiseksi järjestettiin jopa konsertteja. Live Aid ei siis ole niin moderni keksintö kuin usein luullaan, Newby huomauttaa.

Avun vastaanottaja

Myöhemmin, 1900-luvun sotien jälkeen Suomi sai ulkomailta niin vaatteita, ruokaa kuin rahaakin. Esimerkiksi talvisodan aikaan yksin Yhdysvalloissa kerättiin Suomelle noin 6 miljoonaa dollaria. Kaukaisin apu tuli Etelä-Afrikasta.

Suomi oli säännöllisesti humanitaarisen ja taloudellisen avun saaja aina 1800-luvun puolivälistä 1970-luvulle saakka.

Vielä 1970-luvun pulivälissä Maailmanpankki lainasi Suomelle rahaa muun muassa teollisuuden ja metsätalouden rakentamiseen. Nämä avustukset edesauttoivat merkittävästi nykyisen hyvinvointivaltion rakentamisessa.

Andrew Newbyn mukaan kansainvälinen apu on kautta historian ollut useimmiten poliittisesti latautunutta. Apua on haluttu antaa muun muassa kauppasuhteiden ylläpitämiseksi tai geopoliittisten intressien takia. Suomen sijainti idän ja lännen rajalla on osaltaan ruokkinut kansainvälisten toimijoiden auttamishaluja.

– Kansainvälinen apu on lähes aina tavalla tai toisella poliittista. Esimerkiksi nyt, Turkin toimien seurauksena iso kysymys on se, miten suhtaudumme kurdeihin. Näemmekö heidät ystävinä vai jonain muuna. Annamme aina kansoille erilaisia rooleja sen mukaan, mikä on maailmanpoliittinen tilanne ja millaisia ovat keskinäiset suhteemme. Näiden roolien mukaan määräytyy myös halumme auttaa.

Lapsia suojapaikaksi muutetun koulun pihalla Tal Abyadissa, Syyrian Pohjois-Raqqassa lokakuussa 2019. Monet perheistä ovat joutuneet evakkomatkalle useaan kertaan Syyrian sisällissodan puhjettua niin kutsutun arabikevään seurauksena vuonna 2011.Kuva: © UNICEF/UNI223834/Bakr Alkasem

Sankareita, mutta kuinka suuria?

1800-luvun nälkävuosien jälkeen seuraava iso myllerrys Suomessa tapahtui 1900-luvun alussa maailmansotien myötä. Sotien jälkeisestä ajasta on usein tapana kertoa sankaritarinaa sinnikkäästä Suomesta, joka nousi omin voimin köyhyydestä kukoistukseen.

Totta onkin, että toisen maailmansodan jälkeen Suomessa vallitsi vahva sopeutumisen ja jälleenrakentamisen eetos, jonka mukaan itse kunkin tuli sopeutua vallitseviin oloihin ja tehdä oma osuutensa yhteiskunnan eteen.

– Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Vaimojen oli pidettävä huolta sodasta palanneista miehistään, ja kaikkien oli tehtävä tai oltava valmiita tekemään töitä. Työnteko nähtiin myös tapana hoitaa sodan vaurioittamaa mieltä, Mervi Kaarninen sanoo.

Tähän jälleenrakentamisen aikaan liitetään usein romanttisia ja sankarillisia kertomuksia siitä, miten sodan raunioista nousi kovan työn tuloksena uusi uljas hyvinvointivaltio kuin Feenix-lintu konsanaan. Näiden tarinoiden perintö saattaa kaikua siinä tavassa, jolla tänä päivänä puhumme siitä, miten Suomeen tulleiden turvapaikanhakijoiden tulisi toimia yhteiskunnan – sekä meidän että lähtömaansa – hyväksi. Saatamme ihmetellä, mikseivät tulijat akuutin kriisin rauhoituttua palaa kotikulmilleen jälleenrakennuspuuhiin.

Tällöin unohtuu se historiallinen tosiasia, että traumoista huolimatta useimmat suomalaiset selvisivät maailmansodista melko vähällä verrattuna vaikkapa keskieurooppalaisiin, saati tämän päivän konfliktialueilta tuleviin ihmisiin ja yhteiskuntiin. Vaikka Suomen tiettyjä strategisia kohteita pommitettiin toisessa maailmansodassa, valtaosa siviiliväestöstämme oli koko ajan turvassa.

– Kuolleisuus oli miellä pientä verrattuna esimerkiksi Saksaan tai Puolaan, sanoo tutkijatohtori Antti Malinen Tampereen yliopistosta.

Myös Suomen infrastruktuuri säilyi Lappia lukuun ottamatta melko hyvin, joten jälleenrakennus oli verrattain helppo aloittaa.

– Toisin on nyt vaikkapa Syyriassa, missä jokseenkin koko yhteiskunnallinen ja poliittinen järjestelmä ovat sekaisin. Jälleenrakennukselle ei ole vielä edellytyksiä.

Mitä voimme vaatia?

Toisen yleisen ajatuksen mukaan Suomeen tulevien maahanmuuttajien pitäisi nopeasti sopeutua suomalaiseen kulttuuriin, mennä töihin ja ryhtyä tuottaviksi kansalaisiksi.

Turvapaikanhakijoiden traumahoitoa tutkinut ja kehittänyt psykologian tutkija Kirsi Peltonen Tampereen yliopistosta sanoo, että valtaosa tulijoista haluaisi töihin ja tekemään jotakin järkevää tuottavaa.

– Se on monen tahtotila ja se suojelisi myös tulijoiden mielenterveyttä.

Periaatteessa turvapaikanhakijalla on työnteko-oikeus 3 tai 6 kuukauden kuluttua siitä, kun tämä on hakenut turvapaikkaa. Tiellä on kuitenkin lukuisia esteitä – niin mentaalisia kuin byrokraattisia. Yhtäällä on työllistymiseen lähes poikkeuksetta vaadittava sujuva suomen kielen taito. Toisaalla ovat kotimaassa ja pakomatkan aikana koetut traumat, jotka voivat alentaa työkykyä.

Vaikka tahtoa olisi, voi olla, että mielenterveyden haasteet ovat sellaisia, ettei kaista yksinkertaisesti riitä työntekoon, Peltonen sanoo.

Muut esteet voivat liittyä esimerkiksi pankkitilin avaamiseen, verokortin saamiseen, erinäisiin työnantajien ennakkoluuloihin sekä heikkoihin verkostoihin. Myös turvapaikkapäätöksen odottamisesta aiheutuva epävarmuus voi tehdä kyvyttömäksi tarttua työnhakuun tai sitoutua työhön.

Työpaikka ei pääsääntöisesti vaikuta siihen, saako turvapaikanhakija myönteisen päätöksen, sillä Suomessa nämä prosessit on eriytetty toisistaan. Turvapaikkaa hakenut voi kyllä tehdä työntekoon perustuvan oleskelulupahakemuksen, mutta sen saaminen on epävarmaa. Lisäksi se voi olla turvapaikkapäätöksen kannalta haitallista.

– Pahimmassa tapauksessa oleskelulupaperusteen muuttaminen turvapaikkahakemuksesta työperäiseen lupaan voi olla Maahanmuuttoviraston (Migri) silmissä maahantulosäännösten kiertämistä, huomauttaa tutkijatohtori Eeva Puumala Tampereen yliopistosta.

14 Lapsille evakkomatka saattoi olla traumatisoiva koettelemus tai jännittävä seikkailu – paljon riippui siitä, miten aikuiset ympärillä käyttäytyivät.
1940-luvun alun Suomessa evakkomatka saattoi olla lapsille traumatisoiva koettelemus tai jännittävä seikkailu – paljon riippui siitä, miten aikuiset ympärillä käyttäytyivät.Kuva: Ahti Rytkönen / ARK-JYU

Kuka saa säilyttää kulttuurinsa?

Myös vaatimus tulijoiden täydellisestä suomalaiseen kulttuuriin sopeutumisesta on oman historiamme valossa hiukan erikoinen.

Kun suomalaiset 1860-luvun suurina nälkävuosina lähtivät maailmalle, matkaan lähdettiin usein isona ryhmänä, ja mukaan otettiin myös pappi. Kun saavuttiin määränpäähän, sinne haluttiin perustaa suomalainen yhteisö kirkkoineen ja kouluineen. Omaa kulttuuria haluttiin vaalia.

– Niinpä meidän ei tulisi yllättyä, että maahanmuuttajat haluavat pitää yhtä ja säilyttää kotimaansa käytännöt ja arvot. Maahanmuuttajat voivat tuoda yhteiskuntaan lisäarvoa ja silti samalla säilyttää oman kulttuurinsa, Andrew Newby sanoo.

Epäilyttävät turvapaikanhakijat Norjassa

Suomesta lähteneet saivat matkallaan myös kokea, etteivät olleet aina tervetulleita. Esimerkiksi Norjaan suunnanneet herättivät ennakkoluuloja pienillä pohjoisilla norjalaispaikkakunnilla.

Vuonna 1868 Norjaan oli niin paljon menijöitä, että Hammerfestissa paikalliset hermostuivat.

– He ottivat yhteyttä Osloon ja yrittivät saada Norjan hallintoa puuttumaan suomalaisten kulkuun. Oslossa oltiin kuitenkin sitä mieltä, että auttakaa nyt vain tulijoita siellä, Newby kertoo.

Tutkijan mukaan hammerfestiläisten reaktio oli ymmärrettävä. Samoin ovat reaktiot pienillä suomalaispaikkakunnilla, joihin on viime vuosina saapunut runsaasti turvapaikanhakijoita.

– Kun kyse on pienestä yhteisöstä, tulijat koetaan helposti uhkana. Jostain kaukana olevasta metropolista tai pääkaupungista on helppo huudella ohjeita ja patistaa auttamaan, mutta yhteisön sisällä tilanne on toinen, Newby sanoo.

Lokakuussa 2019 naisia ja lapsia kuljetettiin rekan lavalla Ras Al-ainista 75 kilometrin päähän Tal Tameriin pakoon laajenevia väkivaltaisuuksia. Kuva: ©UNICEF/UNI214257/Delil Souleiman

Kuka on erilainen?

Omakohtaista kokemusta turvapaikan etsimisestä ja matkanteon haasteita on paitsi nälkää Norjaan paenneilla suomalaisilla, myös talvisodan aikaisilla Karjalan evakoilla.

Monet evakoista saapuivat uuteen paikkaan tyhjin käsin. Moni sai apua paikallisilta, mutta moni sai myös tuta, ettei kuulunut joukkoon.

Tulijat kokivat ennakkoluuloja ja syrjintää. Etenkin ortodoksitaustaiset evakot saattoivat kohdata jopa nimittelyä. Lapsia kiusattiin koulussa erilaisen taustan ja puhetavan takia.

– Tänä päivänä pakolaislasten syrjäytymisen ehkäisemiseksi tehdään paljon työtä. Silti lasten tilanne on luultavasti ainakin osittain samankaltainen kuin Karjalasta tulleilla evakkolapsilla. Erilaisuus voi aiheuttaa ongelmia. Lisäksi lapset joutuvat ikään kuin osittamaan kokemusmaailmansa. Yhtäällä on entinen elämä kotimaassa ja elämä vastaanottokeskuksessa, toisaalla koulun ja ikätovereiden arki. Lapset joutuvat yhdistämään täysin erilaiset maailmat toisiinsa joka ikinen päivä, Kirsi Peltonen sanoo.

Lasten voi olla vaikea saada uudet toverinsa ymmärtämään aiempia kokemuksiaan tai elämäänsä vastaanottokeskuksessa tai pakolaisperheessä.

– Lapselle voi olla melkoisen kohtuuton tehtävä toimia kulttuurin tulkkina näiden todellisuuksien välillä.

Mikä meitä yhdistää?

Toisaalta lasten kaverisuhteet ovat tutkimusten mukaan merkittävä voimavara. Tämä on huomattu niin sodan kokeneita suolaislapsia tutkittaessa kuin esimerkiksi Gazan alueella tehdyissä tutkimuksissa.

– Toisen maailmasodan jälkeisiä lapsuuskokemuksia tutkittaessa tuli selkeästi ilmi, että kavereiden kanssa vietetty aika ja yhteinen tekeminen kodin ulkopuolella oli tärkeää, etenkin jos kotona oli vaikeaa. Se antoi hetkeksi vapaata vaikkapa sodasta palanneen isän oudosta käytöksestä, Antti Malinen sanoo.

Ystävien ohella myös suhteet luontoon ja eläimiin tarjosivat lapsille taukoa kodin arjesta. 1940- ja 1950-luvuilla lapset liikkuivatkin ulkona hyvin itsenäisesti. Hyvinkin pienet lapset saattoivat mennä vaikka uimarannalle keskenään, ilman aikuista.

Tämä ei ehkä enää kävisi päinsä, mutta muutoin hyvillä toverisuhteilla tiedetään olevan iso merkitys esimerkiksi pakolaisperheiden lapsille.

– Kavereiden kanssa oleminen, leikkiminen ja pelaaminen luovat edes hetkeksi hyvän, normaalin ja turvallisen olon. Se voi vaikuttaa fyysisestikin, kun kehon jännitys- ja hälytystila laskee leikin tiimellyksessä. Sillä on iso merkitys lasten hyvinvointiin, Kirsi Peltonen sanoo.

Niinpä esimerkiksi kouluihin kohdistetuissa, pakolaislasten auttamiseksi perustetuissa hankkeissa kiinnitetään huomiota paitsi opettajien ja mielenterveyspalveluiden osaamiseen, myös luokkakavereiden ymmärryksen lisäämiseen. Toiseuden ja erilaisuuden kokemuksia hälvennetään pohtimalla sitä, mikä meissä kaikissa on samaa.

Meitä aikuisia samassa pohdinnassa voivat auttaa oman kansakunnan historian kokemukset, sellaisina kuin ne oikeasti tapahtuivat.

Oman historiamme tuntemus antaa meille ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden asettua toisten ihmisten asemaan, Antti Malinen sanoo.

– Kokemuksemme perusteella tiedämme, miten sota tai muu kriisi muuttaa elämää ja pakottaa ajattelemaan sitä uudelleen aivan alusta asti, Mervi Kaarninen lisää.