Terveys

Lääketiede

Vanhuus

Historia

Kuolema

Kansanterveys

Kuvateksti: Memento mori, muista kuolevaisuutesi. Elämme aiempaa pidempään, mutta emme silti ikuisesti. Suomessa kuollaan keskimäärin 79-vuotiaana.

Otsikoissa ja viihteessä näkyvät kuolemat, joita ei olisi pitänyt tapahtua tai joissa on jotakin outoa. Useimmiten suomalainen kuolema on kuitenkin ikävä ja surullinen, joskin odotettu tapahtuma.

– Kuolemasta on luotu aika dramatisoitu kuva. On kuitenkin harvinaista, että ihminen kuolee Suomessa äkillisesti,&nbsp;vaikka toki sitäkin tapahtuu. Vielä 50 vuotta sitten oli ihan normaalia, että tämmöinen viisikymppinen ukko sai slaagin lumitöitä tehdessään&nbsp;ja kuoli siihen. Nykyään se alkaa olla elämäntapojen paranemisen ja hoidon kehittymisen vuoksi&nbsp;harvinaisempaa, Tampereen yliopiston palliatiivisen lääketieteen professori Juho Lehto sanoo.

Lehto alkoi kiinnostua kuolemasta kymmenisen vuotta sitten. Hän työskenteli Hyvinkäällä HUS:n keuhko-osastolla ja näki, että kuolemaa ei oikein osattu terveydenhuollossa kohdata. Sama asia suoremmin sanottuna: kuolevan ihmisen hoito ei ollut hyvää, Lehto toteaa.

– Yritettiin hallita sairauksia yhdessä ja erikseen, vaikka elämän siinä vaiheessa niille harvoin pystyttiin enää mitään tekemään. Sairaita ihmisiä kuljeteltiin ambulanssilla kotoaan tai hoitokodeista edestakaisin sairaalaan, vaikka siellä annettavalla hoidolla voitu saavuttaa mitään.

<h2>Suomessa ei saa kuolla vanhuuteen</h2>

Viimeisen kymmenen vuoden aikana ajattelu on muuttunut. Elämän ehtoopuolella elämän laadun kasvattaminen on ehkä jopa tärkeämpää kuin elämän pidentäminen.&nbsp;Saattohoitokotien&nbsp;aloittama pioneerityö on laajentunut&nbsp;palliatiivisen hoidon&nbsp;osaamiseksi, jota on&nbsp;levitetty sairaaloihin, kotihoitoon ja hoitokoteihin.

– Oireita&nbsp;ei aina voida poistaa, mutta kun hoitoa suunnitellaan oikein,&nbsp;niitä&nbsp;voidaan lievittää tehokkaasti, Lehto huomauttaa.

<blockquote>
Ajatteluamme ohjaa vieläkin medikalisaatio eli ajatus siitä, että yhä useampi elämään kuuluva asia on määriteltävissä ja myös ratkaistavissa lääketieteen keinoin.
</blockquote>

Näkökulman vaihdos on inhimillistä, ja demografisen eli väestötieteellisen kehityksen näkökulmasta se on myös välttämätöntä.

– Nykyisin ihmiset elävät aiempaa pidempään, mikä sinänsä on tietenkin hieno asia. Samalla kuitenkin väistämättä sellaiset sairaudet yleistyvät, joihin ei määräänsä enempää lääketieteen keinoilla kyetä vaikuttamaan.

Tuoreimmat tilastot suomalaisesta kuolemasta vuodelta 2020 ovat samaa mieltä. Vuonna 2020 Suomessa menehtyi 55&nbsp;000 ihmistä. Heistä 42 580 menehtyi sydän- ja verisuonisairauksiin, syöpiin sekä dementiaan ja Alzheimerin tautiin.

Näitä tauteja yhdistää yksi asia: kun ihminen elää riittävän kauan, hän saa lopulta jonkin niistä.

Siksi Lehto kaipaisikin aavistuksen retrohenkistä maalaisjärkeä kuolemasta puhumiseen. Ajatteluamme ohjaa vieläkin medikalisaatio eli ajatus siitä, että yhä useampi elämään kuuluva asia on määriteltävissä ja myös ratkaistavissa lääketieteen keinoin. Aivan kuten syntymäkin, kuolema kuuluu elämään.

– Suurin osa Suomessa kuolevista ihmisistä on iäkkäitä. Tilanne on kuitenkin hieman hassu, sillä vanhuuteen ei Suomessa saa kuolla. Jokin lääketieteellinen syy kuolintodistukseen pitää laittaa.

<h2>Kuolema yksin oli paha paikka</h2>

Historiantutkijatutkija Jyrki Nissi on tottunut katsomaan kuolemaa historian lisälehtien läpi. Sanonta sallittakoon siksi, että läpi vuosisatojen poikkeavat syyt ovat niittäneet sen verran kuolemaa, että lisälehtiä tarvitaan.

Yhteiskuntiemme vuosikerrostumat peittävät alleen sotia, nälänhätiä ja ennen kaikkea tauteja. Nissi kirjoittaa parhaillaan väitöskirjansa tutkimustuloksiin pohjautuvaa suomenkielistä tiedekirjaa keskiaikaisesta kuolinhetkestä.

Keskiajalla kuolema oli alati läsnä ja siihen myös valmistauduttiin. Kuoleman hetkellä enkelien ja demonien uskottiin käyvän taistelua kuolevan sielusta.

– Myöhäiskeskiajalla Euroopassa riehui musta surma eli rutto. Ensin pandemiana ja sitten pienempinä paikallisina epidemioina, Nissi kertoo.

On anakronismia, kun katsomme nykyhetkestä historian silmälasien läpi menneisyyteen ja näemme sellaista, mitä siellä ei ollut. Nissin mukaan on silti perusteltua nähdä yhtäläisyyksiä mustan surman ja nyt aaltoilevan koronapandemian välillä. Musta surma tappoi vuoden 1350 paikkeilla muutamassa vuodessa noin 25–30 miljoonaa ihmistä.

Eri aikoina ja samassa ajassakin eri yhteiskunnat käsittelevät kuolemaa eri tavoin. Sitä voidaan katsoa esimerkiksi uskonnollis-sekulaarisen tai agraari–urbaani-kehyksen läpi. Kuolema on kuitenkin jotakin sellaista, joka yhdistää ihmisiä universaalisti, Nissi sanoo. Ajasta, paikasta ja ideologiasta riippumatta viimeinen hengenveto ei ole tulkintakysymys.

<blockquote>
Koronapandemiassa ihmiset yhtäkkiä joutuivatkin kuolemaan ilman, että läheisillä oli mahdollista olla heidän vierellään.
</blockquote>

– Keskiajalla nähtiin, että yksin kuoleminen oli huono asia. Me emme sitä ehkä niin osanneet ajatella, mutta koronapandemiassa ihmiset yhtäkkiä joutuivatkin kuolemaan ilman, että läheisillä oli mahdollista olla heidän vierellään. Silloin havahduimme huomaamaan, kuinka merkittävää läheisten läsnäolo kuoleman hetkellä on, Nissi sanoo.

Kun kuolema oli alati läsnä, siihen myös valmistauduttiin. Keskiaikaisen kuoleman pauloihin Nissin saivat niin sanotut kuolemantaidon oppaat. Oppineemmalle väelle oikeat tavat kuolla kerrottiin sanallisesti, lukutaidottomille samat asiat viestittiin kuvakirjoilla ja saarnaamalla kirkoissa.

Perusajatus oli ilmaisumuodosta riippumatta kuitenkin sama: muista, että kuolet.

– Kysymys oli valmistautumisesta kuolinhetkeen, jonka aikana paholainen ja enkelit kävivät taistoa kuolevan sielusta, Nissi kertoo.

Lähestymistapa on eri, mutta nykyisinkin kuolinvuoteella mieleen nousevat tehdyt ja tekemättömät synnit. Keskiajalla molempia oli nykyistä huomattavasti vähemmän mietittävänä. Osa ihmisistä eli silloinkin vanhaksi, jopa satavuotiaiksi, mutta keskimäärin ihmiset kuolivat ilman mustaa surmaakin 30–35-vuotiaina.

<h2>Tavallinen tapaus: elimistö hiipuu, kunnes se ei enää kestä</h2>

Nykyisin Suomessa kuollaan useimmiten sairaalassa tai&nbsp;hoitokodissa. Yleisimmät kuolinsyymme ovat sairauksia, jotka kehittyvät pikkuhiljaa, joskin esimerkiksi verenkiertoelimistön sairaudesta johtuva sydänkohtaus voi saapua yllättäenkin.

– Tavallisesti sairauksia on kuitenkin päällekkäin useita, ja ne kaikki kuormittavat elimistöä, Juho Lehto sanoo.

Silloin käy niin, että elämä alkaa hiipua. Sydän ei jaksa pitää verenkiertoa yllä, hengitys ei toimi ja elintoiminnot alkavat pysähtyä. Samalla tajunnan taso alenee ja aineenvaihdunta alkaa seisahtua. Elimistö alkaa pysähtyä ja hengitys muuttuu epäsäännölliseksi. Verenkierron heikentyessä ihminen alkaa muuttua kalpeaksi ja viileäksi. Lopulta sydän pysähtyy, eikä ihminen hengitä. Silloin ihminen kuolee.

– Lääketieteessä keskusteltiin 1960-luvulla tehohoidon kehittyessä paljon kuoleman määritelmästä. Nykyisin tulkinta on selkeä. Ihminen on kuollut, kun aivotoiminta lakkaa, Lehto sanoo.

Kuoleva ihminen tarvitsee lääketieteellisen hoidon lisäksi myös henkistä tukea. Saattohoidossa ihminen nähdään kokonaisuutena loppuun asti.

Eri ihmiset suhtautuvat kuolemaansa hyvin eri tavoin. Pitkän ja hyvän elämän nähnyt voi todeta tyynesti, että kiitos, nyt riittää. Nuorena syöpään kuolevalla vanhemmalla on luonnollisesti suuri huoli siitä, miten hänen kuolemansa vaikuttaa perheeseen. Mitä paremmin maalliset asiansa ehtii järjestellä, sitä helpompi on elämän vaikein hetki. Saattohoidon perusajatuksena onkin nähdä ihminen kokonaisuutena loppuun asti.

– Kuoleminen on sosiaalinen tapahtuma. Kuoleva tarvitsee lääketieteellistä hoitoa, mutta vähintään yhtä paljon tarvitaan myös&nbsp;henkistä ja psykososiaalista tukea, Lehto sanoo.

<h2>Lievitetään oireita ja sittemmin saatetaan ihmistä</h2>

– Palliatiivisessa yksikössä käyminen ei tarkoita sitä, että olisi heti huomenna kuollut, Lehto sanoo.

Esimerkiksi syöpää yritetään&nbsp;pitää kurissa&nbsp;niin kauan kuin se on mahdollista.&nbsp;Kun syöpähoidoista ei ole enää apua, on parasta keskittyä ihmiseen ja oireisiin syövän ympärillä.&nbsp;Palliatiivisessa hoidossa itse tautiin ei voida vaikuttaa, mutta oireita hoidetaan aktiivisesti ja pyritään siten ylläpitämään mahdollisimman hyvää elämänlaatua.

– Palliatiivinen hoito ei ole mitenkään ajallisesti rajattua. On potilaita, jotka elävät palliatiivisessa hoidossa useita kuukausia tai jopa vuosia, Lehto sanoo.

Saattohoito on kuitenkin palliatiivisen hoidon tärkeä loppuvaihe elämän viimeisinä viikkoina tai päivinä ennen kuolemaa.

– Saattohoitovaiheessa vältetään rasittavia tutkimuksia tai toimenpiteitä, joista ei ole enää hyötyä. Olennaista on lievittää oireita tässä ja nyt.

Hoitopolun palliatiivinen osuus on myös se vaihe, jossa törmätään väistämättä keskusteluun eutanasiasta. Kenellä on oikeus päättää omasta kuolemastaan?

Entä kenellä on oikeus päättää siitä, ettei ihminen saa päättää kuolemastaan?

<h2>Unessa ei tunneta kipua</h2>

Lehdolla on eutanasiaan perustellut, mutta ei kiveen hakatut näkemykset.&nbsp;Niistä ei kuitenkaan keskustella nyt, vaikka Lehto asiasta mielellään puhuukin.

Sekä puolesta että vastaan voi argumentoida hyvin tai tarkoitushakuisesti väärin ymmärtäen. Syy, miksi nyt vaikenemme aiheesta on se, että eutanasian nostaminen esiin syö hapen ympäriltään. Aihe triggeröi, kuten muotitermein voisi ilmaista.

– Olisi valetta sanoa, että&nbsp;kaikki kärsimys voidaan poistaa elämästä ja kuolemasta.&nbsp;Se ei liene edes teoriassa mahdollista ainakaan lääketieteen keinoin. On vaikeita tilanteita ja sairauksia, joiden kohdalla voin hyvin ymmärtää yksittäisen ihmisen toiveen elämän päättämisestä, Lehto sanoo.

Tuntemattoman lisäksi juuri kipu on asia, jota niin kuoleva kuin omaisetkin pelkäävät. Eutanasia ei kuitenkaan ole taikaluoti, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Tärkeämpää olisi katsoa ikiuneen valmistautumista kokonaisuutena kivunlievityksineen ja sosiaalisine ulottuvuuksineen.

Tuntemattoman lisäksi sekä kuoleva itse että omaiset pelkäävät kipua. Kipua osataan nykyään hoitaa paremmin kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Ihminen voidaan myös vaivuttaa keinotekoiseen uneen. 

Kuolevan kipua on opittu viimeisten kymmenen vuoden aikana lievittämään todella hyvin. Enää ei varota viimeisten viikkojen aikana syntyvää lääkeriippuvuutta.

– Jos lääkkeet eivät riitä, voidaan käyttää palliatiivista sedaatiota, jossa ihminen vaivutetaan keinotekoisesti uneen. Palliatiivisen sedaation etuna on se, että sitä voidaan myös&nbsp;säädellä&nbsp;esimerkiksi oireiden vaihtelun mukaan tai omaisten vierailun ajaksi. Se ei ole lopullista, Lehto sanoo.

<h2>Kuolemasta ei jaeta tyylipisteitä</h2>

Ruumishuoneella iho on viileä, kylmä ja vahamainen. Iäkkään ihmisen kasvojen lukuisat elämän uurteet ovat vetäytyneet sileiksi. Vainajan tunnistaa omaksi isoäidiksi, mutta tarkkaa silmää se vaatii. Silmää tarvitaan, sillä lempeää ääntä ei enää kuule.

– Kannustan näkemään kuolleen läheisen ja hyvästelemään hänet. Se usein auttaa surutyössä, kun näkee, että tämä ihminen ei enää ole tässä, Lehto sanoo.

Yhteiskunnan ja hoitotyön kehitykseen kuuluu sekin, että luonnollinenkin kuoleminen on pitkälti siirtynyt perhepiiristä sairaalan verhojen taakse. Tunnemme kuoleman tilastoina ja uutisten numerosarjoina, mutta nykyisin yhä harvempi on nähnyt tai koskettanut kuollutta läheistään.

<blockquote>
Pysähtyminen kuoleman äärelle sopisi myös urbaanin Suomen hektiseen sykkeeseen.
</blockquote>

Seurakunnissa on huomattu hautajaisjärjestelyiden vaikeutuneen. On hankalaa löytää kaikille sopiva aika, tai hautajaisiin ei ehditä. Kiire vie tilan surulta ja työntää kuoleman yhä kauemmaksi marginaaliin, vaikka se on elämään luonnollisesti kuuluva sosiaalinen tapahtuma.

– Se on harmi. Hautajaisethan järjestetään juuri omaisia ja heidän surutyötään varten, Lehto sanoo.

Näin on myös Jyrki Nissin mielestä.&nbsp;Nissin tutkimalla keskiajalla ja myös sen jälkeen hautajaisrituaalit suoritettiin yhtä lailla surevia omaisia varten kuin kuolevan sielun puolesta.

– Jo kirkkoisä Augustinus (354–430) totesi, että hautajaiset ovat yhtä tärkeitä eläville ja kuolleille, Nissi huomauttaa.

Vielä 1900-luvun alkupuolella Suomikin oli pitkälti agraarinen yhteiskunta. Ihmiset syntyivät maaseudulla usein omassa saunassa, ja samoilta sijoilta he täältä myös lähtivät. Läpi vuosisatojen oman yhteisön ihmiset itse pesivät ja pukivat vainajan viimeiselle matkalle. Kun valokuvaus alkoi kehittyä, oli yleistä, että vainajan kanssa otettiin kuva.

– Kuoleminen oli prosessi, joka järkytti koko yhteisöä, sillä yhden jäsenen poistuminen vaikutti koko yhteisön dynamiikkaan. Kuolleen ihmisen käsitteleminen oli tärkeä osa surutyötä ja prosessia, jolla yhteisö samalla muokkasi itseään vaihe vaiheelta uuteen muotoon, Nissi sanoo.

Hautajaiset ovat tärkeitä myös eläville. Kuolleen ihmisen peseminen ja käsitteleminen oli sata vuotta sitten tärkeä osa surutyötä. Nykyään kiire vie tilan surulta ja kuoleminen on siirtynyt perhepiiristä sairaalan verhojen taakse.

Hieman eri näkökulmista kuolemaa katsovat Lehto ja Nissi näkevät, että pysähtyminen kuoleman äärelle sopisi myös urbaanin Suomen hektiseen sykkeeseen. Olisi hyvä koskea, hyvästellä ja irrottaa.

– Kuolemasta ei kuitenkaan jaeta tyylipisteitä, eikä myöskään läheisenä olemisesta, Lehto muistuttaa.

<h2>Kun tunnet kuoleman, näet elämän</h2>

Nissin esiin nostamat kuolemantaidon oppaat ovat kuin vastaisku nykypäivälle, jonka self help -kirjallisuus opastaa meitä elämään oikein.

– Elämää katsottiin kuoleman silmälasien läpi. Se oli teema, joka toistui sen ajan mediassa eli pappien saarnoissa ja esimerkiksi taiteessa erilaisina kuolemaa kuvaavina symboleina.

Voi olla, ettei kuolemasta voi juuri oppia mitään. Kuolleet eivät ole sitä kertomassa. Sen sijaan kuoleman tunteminen historiantutkimuksen, lääketieteen tai myötäelämisen kautta voi opettaa arvostamaan elämää.

– Ajatus elämän katsomisesta kuoleman silmälasien läpi on aika äärimmäinen tapa, mutta ehkä hyvä keskitie löytyisi jostakin sen ja kuolemasta etääntymisen välistä. Elämää on helpompi arvostaa, jos kykenee ymmärtämään sen rajallisuuden, Nissi sanoo.

Juho Lehto sanoo suoraan, että työ on muuttanut hänen omaa suhdettaan kuolemaan. Hän ei&nbsp;juurikaan tee suunnitelmia eläkepäiviä varten tai edes muutaman vuoden päähän. Kun tietää miten hauras elämä on, sitä oppii katsomaan eri silmällä.

– En missään nimessä ole kehittynyt&nbsp;joksikin henkiolennoksi. Yritän olla kiitollinen siitä, että saan kokea elämän pieniä asioita. Mutta aivan samalla tavalla minä kiukuttelen autoon tulevasta viasta kuin kaikki muutkin, Lehto nauraa.

<h3>Suomalainen kuolee lähempänä sataa kuin syntymää</h3>

<ul>
	<li>Vielä 1900-luvun alussa suomalaisen vastasyntyneen odotettu elinikä oli naisilla 49,17 vuotta ja miehillä 43,13 vuotta. Keskimäärin suomalaiset elivät hieman yli 46-vuotiaiksi. Reilussa sadassa vuodessa odotettava elinikä on noussut naisilla 84,62 vuoteen ja miehillä 79,03 vuoteen.&nbsp;</li>
	<li>Tärkeimpiä syitä eliniän kasvulle ovat monipuolisen ravinnon turvattu saatavuus, lääketieteen kehitys ja saavutettavuus sekä kaksi edellistä syytä yhteen nitova yhteiskunnan vakautuminen.</li>
	<li>Vuonna 2020 Suomessa menehtyi 55&nbsp;498 ihmistä. Kuoliniän mediaani oli miehillä 77,8 ja naisilla 85,5&nbsp;vuotta: puolet kuolleista kuoli mediaanikuolinikää nuorempina ja puolet vanhempina.</li>
	<li>Yleisimpiä kuolinsyitä olivat verenkiertoelimistön sairaudet (18&nbsp;496), kasvaimet (13 411) sekä yleistä toimintakykyä ja kuntoa rapauttavat muistisairaudet dementia ja Alzheimerin tauti (10&nbsp;673).&nbsp;</li>
	<li>Paljon keskustelua herättävät itsemurhat (717), koronavirus (558) ja esimerkiksi alkoholiperäiset taudit (1716) muodostivat vain noin seitsemän prosenttia kaikista kuolemantapauksista.</li>
</ul>

Lähde: Kuolemansyytilasto, Tilastokeskus

Ilman syytä ei nyky-Suomessa kuolla

Tekniikka

Talous

Ympäristö

Metsä

Ilmastonmuutos

Hyvät uutiset ensin. Suomen metsät kasvavat hyvällä vauhdilla.

– Suomen puuvarat ovat suuremmat kuin koskaan sinä aikana, kun niitä on arvioitu. Myös taudinaiheuttajat ovat pysyneet melko hyvin aisoissa, Tampereen ammattikorkeakoulun metsätalouden tutkinto-ohjelman tutkintovastaava&nbsp;Ari Vanamo sanoo.

Samalla metsät tarjoavat työtä. Metsäteollisuuden yritykset työllistävät Suomessa noin 42 000 ihmistä. Taloudellisesti metsistä hyötyvät myös metsänomistajat. Vuonna 2019 pelkästään yksityismetsänomistajat saivat niin sanottua bruttokantorahatuloa yhteensä noin kaksi miljardia euroa.

Metsää kasvaa enemmän kuin sitä hakataan, Vanamon työtoveri, metsänhoitaja ja metsäekologian lehtori Petri Keto-Tokoi huomauttaa.

– 80 % lajeista on edelleen elinvoimaisia. Toisin sanoen ne, jotka eivät ole riippuvaisia vanhoista metsistä, vanhoista puista tai järeistä kuolleista puista, Keto-Tokoi sanoo.

Metsä siis näyttää voivan hyvin, mutta se ei ole aivan koko totuus.

<h2>Suomi-metsän vitsauksena on yksipuolisuus</h2>

Jos lentää lentokoneella Suomen ylitse, maa näyttää vihreältä. Niin se onkin, mutta metsissämme on yksi melko vakava ongelma. Ne ovat varsin yksipuolisia, usein yhden tai kahden pääpuulajin talousmetsiä. Suurimmassa osassa metsistä yli 75 % kasvavasta puusta on yhtä lajia.

Sekametsien määrä on vähäinen, sillä havupuuvaltaisuus on tyypillistä pohjoiselle havumetsävyöhykkeelle. Suomessa havupuulajeista menestyvät mänty ja kuusi. Iältään metsä, joka kasvaa, on nuorta.

– Suomalaisen metsän heikkous on sen monimuotoisuus. Prosentti metsälajeista on hävinnyt, yhdeksän prosenttia on uhanalaisia ja seitsemän prosenttia silmälläpidettäviä, Keto-Tokoi sanoo.

Metsälajeilla tarkoitetaan puiden lisäksi kaikkia eläin-, sieni- ja kasvilajeja, joille metsä tarjoaa luontaisen asuinympäristön. Metsien yksipuolistuessa asuinympäristöt häviävät. Keskeinen syy on se, miten metsän hahmotamme. Näemme puut, emme metsää ja sen asukkaita.

– Metsää on Suomessa ajateltu ja siitä on puhuttu pitkään talouskäytön näkökulmasta, Keto-Tokoi sanoo.

Teollisuuspuun hakkuisiin keskittyneen metsätalouden aika alkoi noin 1870-luvulla. Jo ennen sitä metsää kaskettiin, raivattiin pelloiksi ja hakattiin talonpoikaismaatalouden tarpeisiin. Vaikutukset metsiin olivat merkittäviä Etelä- ja Keski-Suomen tiheään asuttuja alueita ympäröivissä metsissä. Etelä-Suomen syrjäisten ja karujen vedenjakaja-alueiden sekä Pohjois-Suomen metsät sen sijaan olivat 1900-luvun alussa vielä laajalti lähellä luonnontilaa.

<blockquote>
Suomessa on metsää noin 20 miljoonaa hehtaaria.
</blockquote>

Sittemmin juuri metsäteollisuudesta on tullut yksi suomalaisen yhteiskunnan tärkeimmistä vetureista. Ensin sahatavaran, sitten sellun ja paperin ja viimeksi myös muiden biotuotteiden muodossa. Metsänhoitoa ovat ohjanneet puulajit, joista saadaan paras jalostusarvo.

– Havupuut ovat olleet ne, mistä raha tulee. Suomalaisista puista esimerkiksi koivu on todella hieno, mutta koivuvanerille ei tunnu löytyvän markkinoita. Lyhytkuituisena lehtipuuna koivulle toisaalta löytyy sellun raaka-aineena kilpailijoita eteläisemmistä maista, Vanamo sanoo.

<h2>Metsät sitovat puolet Suomen hiilidioksidipäästöistä</h2>

Suomessa on metsää noin 20 miljoonaa hehtaaria. Suomi on selvästi Euroopan metsäisin maa, ja suuren mutta nuoren puubiomassansa vuoksi myös mantereen tehokkaimpia hiilinieluja.

Sitä sanaa käytetään nykyään ahkerasti. Mutta mikä hiilinielu oikeastaan on?

Asetelman perustana on tämä: Ilmakehään vapautuessaan hiilidioksidi estää lämmön haihtumisen avaruuteen ja maapallo lämpenee.&nbsp;Metsät ja niiden kasvillisuus puolestaan sitovat hiiltä itseensä. Fotosynteesin eli yhteyttämisen avulla kasvit muuttavat energianhankintansa sivutuotteena hiilidioksidin hapeksi.

Maapallo hengittää metsillä. Siksi esimerkiksi sademetsiä kutsutaan maapallon keuhkoiksi – jotka tosin pitkälti Brasilian laajojen kaskeamistöiden vuoksi muistuttavat nykyisin lähinnä innokkaan tupakkimiehen kuin maratonjuoksijan hengityselimiä.

Vuonna 2019&nbsp;Suomen metsien nettohiilinielu oli noin 25,6&nbsp;miljoonaa tonnia&nbsp;(CO2-ekv). EU:n alueella nielut vastaavat keskimäärin noin kymmentä prosenttia muiden sektoreiden päästöistä, Suomessa noin puolta.

– Kyllähän suomalaisetkin metsät ovat aika suuria hiilinieluja. Metsä toimii hiilinieluna niin kauan, kun metsää kasvaa enemmän kuin sitä kaadetaan, Vanamo sanoo.

Keto-Tokoita puhe hiilinieluista aavistuksen jopa huvittaa. Ei siksi, etteikö hiilen sidonta olisi tärkeää, vaan siksi, että uutisagendalle mahtuu usein kerrallaan vain yksi näkökulma.

– Viime aikoina minua on harmittanut, että metsistä puhuttaessa hiilinielukeskustelu dominoi, kun taas vähintään yhtä tärkeä näkökulma eli luonnon monimuotoisuus jää jalkoihin.&nbsp;

<h2>Eläinkunta tarvitsee monipuolista metsäluontoa</h2>

Suomalaisesta metsästä enää arviolta kolmisen prosenttia on luonnontilaista.

– Puhtaasti luonnontilaisen metsän ohessa meillä on kuitenkin huomattavasti enemmän sellaisia metsiä, joita on joskus käsitelty, mutta jotka silti ovat monimuotoisuuden näkökulmasta arvokkaita, Keto-Tokoi sanoo.

Monimuotoisuuden arvo ekosysteemien ja sitä kautta koko maapallon hyvinvoinnille on ymmärretty Keto-Tokoin mukaan ainakin 1990-luvun alusta asti. Otsikoihin se on kuitenkin noussut vasta viime aikoina, kun tietoisuus ja uutiset lajikadoista ovat yleistyneet. Paras hetki toimia oli 30 vuotta sitten, toiseksi paras olisi nyt.

– Suomessa on noin 5000 eläin-, kasvi- ja sienilajia, jotka ovat riippuvaisia lahopuusta, Keto-Tokoi huomauttaa.

Kun metsää hoidetaan ja hakataan pääosin metsätalouden ehdoilla, järeitä kuolevia ja sittemmin lahoavia puunrunkoja ei kerry metsiin kovin paljon. Se puolestaan vaikuttaa eläinten elinympäristöihin.

<blockquote>
Keskustelu metsästä on hyvin polarisoitunutta.
</blockquote>

Vielä 1950-luvulla hömötiainen oli Suomen neljänneksi yleisin lintu, mutta nyt ne ovat alkaneet käydä harvinaisiksi.&nbsp;Tämä johtuu siitä, että pehmeään koivupökkelöön pesänsä hakkaava hömötiainen ei tahdo löytää metsistä riittävästi ravintoa eikä paikkoja mihin pesiä.

Pelkästään yhden hyönteislajin katoaminen voi vaarantaa useiden muiden eläinlajien ravintoketjun.

– Jokaisella eliölajilla on paikkansa ja oikeutuksensa elää luonnossa. Monimuotoisuus on tärkeää myös siksi, että luonnon kiertokulussa jokaisella kasvilla ja eläimellä on osansa. Emme voi tietää, kuinka pitkälle ketju kestää tuhoja, Vanamo sanoo.

<h2>Hyvä ja paha avohakkuu</h2>

Viime vuosina otsikoihin ovat nousseet myös avohakkuut. Keskustelu avohakkuun ja jatkuvan kasvatuksen metsänhoidon välillä on kasvattanut muun muassa koronapandemiasta ja jääkiekon arvokisoista tuttua kotisohva-asiantuntijoiden joukkoa. Harvalla on metsää, monella mielipide.

– Ylipäätään keskustelu metsästä on hyvin polarisoitunutta siitä huolimatta, että suomalainen metsä kasvaa ja voi kokonaisuutena hyvin. Tilanne on hyvä siksikin, että asiat voidaan aina tehdä vieläkin paremmin, Vanamo näkee.

Ari Vanamo ymmärtää avohakkuisiin kohdistuvan kritiikin, mutta huomauttaa, että avoimen kammo ei kuulu luontoon. Metsäpalot ovat kautta aikain muokanneet metsää, ja metsä on lähtenyt kasvamaan uudelleen.

Suuri hakkuuaukea keskellä metsää höystettynä metsäkoneen kulku-urilla on kieltämättä raju näky.&nbsp;Avohakkuut myös näivettävät metsän monimuotoisuutta. Vaikka pystyyn jätetään niin sanottuja säästöpuita, tehokkaan korjaustavan vuoksi monille lajeille tärkeitä lahopökkelöitä ei jää.

Samalla avoin paikka vähentää monelle eläimelle tärkeää suojaa – tosin vastaavasti joidenkin lajien, kuten pöllöjen, saalistaminen voi helpottua ja kannat sitä kautta vahvistua.

Vanamo ymmärtää kritiikin, mutta huomauttaa, että aukeita on luonnossa ollut jo kauan ennen ihmisen koneita. Kautta aikain metsää ovat muokanneet metsäpalot, jotka luonto on sammuttanut itse.

– Avoimen kammo ei kuulu luontoon. Aina sinne on säilynyt jotakin ja metsä on lähtenyt kasvamaan uudelleen. Suomessa myös toimitaan niillä puulajeilla, jotka täällä luonnostaankin kasvavat. Se on monimuotoisuuden kannalta oleellista, Vanamo sanoo.

<h2>Jatkuva kasvatus ei sovi joka metsään</h2>

Kaikki metsät eivät voi, eikä niiden tarvitsekaan olla sekametsiä. Kuitenkin on havaittavissa, että Suomessa myös metsätaloudella ja metsänhoidollisella perinteellä on lusikkansa sopassa. Varsinaisia sekametsiä on Suomessa vain noin 14 % metsäpinta-alasta. Metsien on haluttu kasvavan jämäkkää kuusta ja mäntyä, joiden rungosta saadaan sahaamalla parhaan jalostusasteen tuotetta eli rakentamisessa tarvittavaa lankkua ja lautaa.

– Avohakkuu itsessään ei vähennä puulajien määrää, sillä sinne alkaa kyllä kasvaa koivua, pihlajaa ja haapaa. Suurempi vaikutus on viidestä kymmeneen vuoden kuluttua tehtävällä hoidolla, jossa lehtipuut raivataan pois, jotta havupuut voisivat paremmin, Vanamo sanoo.

Vaihtoehto avohakkuille on niin sanottu jatkuva kasvatus. Siinä osa puista jätetään kasvamaan ja talteen kerätään vain sahatavaraksi kelpaavat puut. Menetelmä vaatii avohakkuuta enemmän tarkkuutta ja on siksi myös kustannuksiltaan hintavampi. Kääntöpuolena metsän omistaja voi saada metsästään tuottoa pitkällä aikavälillä tasaisempaan tahtiin kuin avohakkuussa, jolloin metsän ”kypsymistä” on odotettava seuraavat 60–80 vuotta.

<blockquote>
Metsäteollisuudelta vaaditaan silmää nähdä metsä puilta.
</blockquote>

Tämäkään asia ei tosin ole aivan mustavalkoinen, Vanamo muistuttaa.&nbsp;Esimerkiksi keskimääräisellä 30 hehtaarin metsätilalla on aina monessa eri vaiheessa olevia metsiköitä.

– Kun esimerkiksi yksi hehtaarin metsikkö avohakataan joka kolmas vuosi, ei metsiä hakata kasvua enempää ja silti joka kolmas vuosi riittää hakattavaa. Lisäksi samalla tilalla harvennetaan nuorempia metsiä. Tämäkin fakta unohtuu yleensä tässä keskustelussa, Vanamo sanoo.

Jatkuva kasvatuskaan ei tosin ole hopealuoti, joka ratkaisisi metsän talouskäytön ja monimuotoisuuden ristiriidan.&nbsp;Jatkuvan kasvatuksen metsäänkään ei synny vanhoja puita, ellei niitä sinne tietoisesti jätetä, Keto-Tokoi huomauttaa.

<h2>Ilmastonmuutokseen on valmistauduttava</h2>

Keto-Tokoin mielestä olisi hyvä, jos metsä alettaisiin nähdä kokonaisuutena. Se sitoo hiiltä ja tarjoaa asuinpaikan lukemattomille lajeille, joita ilman meille näyttäytyvä maailma olisi hyvin erilainen. Keto-Tokoin mukaan se edellyttää jossain määrin nykyisen talousvetoisen metsäajatuksen haastamista.

– Tarvitaan synergisiä ratkaisuja, joissa korostuvat molemmat näkökulmat. Sellaisia ovat esimerkiksi metsien suojelupinta-alojen kasvattaminen sekä hiilivarastoina toimivien suometsien suojaaminen ojituksilta, Keto-Tokoi luettelee.

Petri Keto-Tokoi toivoisi ennen kaikkea monipuolisuutta metsänhoitoon. Ilmastonmuutokseen sopeutumisen kannalta olisi hyvä keksiä ajoissa enemmän talouskäyttöä esimerkiksi koivulle, haavalle ja tervalepälle.

On vaikea sanoa varmaksi, kuinka jälkijunassa ilmastonmuutoksen torjunnassa tullaan. Varmaa on vain se, että keskilämpötilojen nousu vaikuttaa myös Suomen metsiin. Viileiden vyöhykkeiden havupuut, etenkin kuusi, kärsii ilmaston lämpenemisestä ja lehtipuut hyötyvät siitä eniten. Suomelle tärkeältä metsäteollisuudelta vaaditaan silmää nähdä metsä puilta, Keto-Tokoi sanoo.

– Ilmastonmuutoksen hillinnän ohessa siihen olisi hyvä alkaa myös sopeutua. Tämä edellyttää puulajien kasvatuksen ja käytön monipuolistamista. Perinteisten havupuiden ohessa olisikin hyvä alkaa keksiä ajoissa enemmän talouskäyttöä puulajeille, kuten koivulle, haavalle, tervalepälle ja jalopuille, jotka menestyvät täällä jatkossa paremmin.

<h3>Yksityiset omistavat metsää etelässä, valtio pohjoisessa</h3>

Suomi on Euroopan metsäisin maa. Suomen pinta-alasta metsät peittävät noin 75 %. Puuntuotantoon sopivia metsämaita on noin 20,3 miljoonaa hehtaaria. Lisäksi metsiin kuuluu noin 2,3 miljoonaa hehtaaria talouskäyttöön kelpaamatonta kitumaata. Pelkästään metsäalallaan Suomi olisi EU:n 10. suurin valtio.&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;&nbsp;

Suomen metsistä noin 60 % on yksityisomistuksessa, joka painottuu Etelä- ja Keski-Suomeen. Näillä alueilla yksityiset henkilöt ja perheet omistavat noin 75 % metsämaasta. Valtio omistaa Suomen metsistä 26 %. Valtion metsät sijaitsevat suurimmaksi osaksi Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Suomessa esiintyy luonnostaan hieman määrittelystä riippuen 22–30 erilaista puulajia, joista lajikirjolla mitattuna suurin osa on lehtipuita. Yleisimmät puulajit ovat mänty, kuusi sekä hies- ja rauduskoivu. Niiden jälkeen tulevat haapa, harmaa- ja tervaleppä, tuomi, raita ja pihlaja. Metsäteollisuudelle tärkeät mänty ja kuusi muodostavat noin 80 % Suomen puustosta.

Metsät muodostavat merkittävän osan Suomen kansantaloudesta. Vuonna 2018 metsäteollisuuden tuotannon bruttoarvo oli yli 23 miljardia euroa ja osuus Suomen tavaraviennistä noin 20 %.

Metsät ovat tärkeä voimavara ilmastonmuutoksen hallinnassa. Vuonna 2019 Suomen metsien puustoon ja maaperään oli sitoutunut hiiltä noin 22,9 miljoonaa tonnia (CO2-ekv).

Metsäinsinööriksi voi opiskella Tampereen ammattikorkeakoulussa. Vuosittain aloittaa noin 30–40 päiväopiskelijaa. Yhtä aloituspaikkaa hakee keskimäärin kolmesta neljään ensisijaista hakijaa. Työllistyminen isojen metsäyhtiöiden hankintatehtäviin sekä asiantuntijatehtäviin Suomen Metsäkeskukseen, paikallisiin metsänhoitoyhdistyksiin ja metsähallitukseen on ollut viime vuosina hyvä.

Metsätalous kulkee päin mäntyä, sillä havupuissa kasvaa raha

Yhteiskunta

Journalismi

Suhteet

Media

Sosiaalinen media

Puhe siitä, että ihmiset eivät uskalla osallistua julkiseen keskusteluun, voi muuttua itseään toteuttavaksi kehäksi. Siksi on syytä muistaa, että monet uskaltavat ja ovat siihen myös tyytyväisiä. Julkinen keskustelu ei ole lopullisesti pilalla.

Poliitikko kertoo Twitterissä mielipiteensä ja saa niskaansa pilkan ja tahallisen väärinymmärryksen ryöpyn.

Toimittaja kirjoittaa jutun voimakkaasti mielipiteitä jakavasta aiheesta ja kohtaa verkon keskustelupalstoilla uhkailua ja henkilöön kohdistuvaa vihapuhetta.

Tavallinen kansalainen, kuka tahansa meistä, saattaa miettiä, uskaltaako julkiseen keskusteluun enää laisinkaan osallistua. Voivatko mielipiteensä ilmaista vain ne, jotka kestävät julkista riepottelua?

– Näen aidosti uhkaksi demokratialle, jos ihmiset eivät uskalla osallistua julkiseen keskusteluun. Autoritaariset järjestelmät perustuvat sille, että ensin ei uskalleta ja sitten ei enää saakaan sanoa, kiteyttää journalistiikan apulaisprofessori, akatemiatutkija Laura Ahva Tampereen yliopistosta.

Esimerkiksi kuntavaaleihin on entistä vaikeampi löytää ehdokkaita, koska moni pelkää vihaa ja törkyviestejä. Ahvan mukaan myös moni journalistiikan opiskelija kokee epävarmuutta siitä, onko toimittajan työ liian repivä ammatti.

Moni saattaa myös miettiä, kannattaako toimittajan haastattelupyyntöön suostua. Minne kaikkialle haastattelu päätyy ja ketkä sitä kommentoivat?

– Sama juttu voidaan julkaista konsernin kaikissa lehdissä, verkkoversioissa ja somessa. Siellä se lähtee polarisoitumaan ja voi päätyä minne vain, Ahva kuvailee.

<h2>Vihapuhetta vai vihaista puhetta?</h2>

Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että julkista keskustelua tulisi parantaa. Ihmisillä on kuitenkin erilaisia näkemyksiä siitä, mikä oikeastaan on pielessä.

Median ja viestinnän tutkija Mikko Hautakangas Tampereen yliopistosta toteaa, että vaatimus paremmasta keskustelusta voidaan kokea myös rajoittamiseksi ja ulossulkemiseksi.

Tästä yksi esimerkki oli arvostelu, jota vihreiden kunnallispoliitikko ja psykologi Pekka Sauri kohtasi, kun hän jakoi Twitterissä #rakentavatwiittaaja-tunnustuksia.

– Siinä oli hyvä tarkoitus, että tehdään yhdessä parempaa keskustelua puhumalla rakentavasti ja välttämällä henkilöön meneviä loukkauksia. Osa kuitenkin koki, että ne, joilla on ennenkin ollut valtaa julkisessa keskustelussa, pyrkivät pönkittämään omaa valtaansa ja sulkemaan pois raivostuneet äänet.

<blockquote>
Ihmisillä on oikeus olla turhautuneita, jopa raivoissaan.
</blockquote>

Hautakangas huomauttaa, että ihmiset lähtevät usein mukaan kansalaistoimintaan ja politiikkaan jonkin tunteen vallassa. Esimerkiksi uhka lähipalvelujen lakkauttamisesta voi herättää asukkaissa pelkoa ja huolta, jota ei tulisi vähätellä ja vaimentaa.

– Jos ihmisille sanotaan, että emme kuuntele teitä, koska puhutte noin rumasti, se työntää heitä syrjään tarpeettomasti. Meidän tulisi erottaa vihapuhe vihaisesta puheesta, joka kumpuaa kansalaisten tuohtumuksesta. Ihmisillä on oikeus olla turhautuneita, jopa raivoissaan.

Kansalaisten kuulemista ja osallistamista korostetaan nykyisin kaikilla hallinnon tasoilla. Hautakankaan mukaan ongelmana on, että aina asioiden ei oikeasti haluta muuttuvan. Halutaan käydä sama keskustelu ja yhtä kauniisti kuin ennenkin, vain hieman useammilla keskustelijoilla.

– Jos halutaan osallistaa yhteiskunnan marginaaliryhmiä ja moniäänistää keskustelua, se väistämättä muuttaa keskustelua ja johtopäätöksiä, joita siitä pitäisi vetää. Kun kutsumme ihmisiä keskusteluun, meidän tulisi olla valmiita kuuntelemaan heitä ja muuttamaan myös omaa toimintaamme.

<h2>Utopia ei toteutunut</h2>

Yksi syyllinen julkisen keskustelun kärjistymiseen on sosiaalinen media, jossa jokainen pääsee nykyisin sanomaan mielipiteensä ilman lehdistön mielipidepalstojen portinvartijoita.

Median ja viestinnän tutkija Auli Harju Tampereen yliopistosta muistelee hieman huvittuneena, millaisia visioita verkkokeskusteluista luotiin hänen tutkijan uransa alussa, 20 vuotta sitten.

– Silloin oikein pyrittiin synnyttämään verkkoon yhteisöjä ja haluttiin antaa ääni kansalaisille. Verkko nähtiin mahdollisuutena demokraattiselle keskustelulle ja paremmalle yhteiskunnalle, jossa olisi osallisuutta. Kun asiaa katsoo nyt, olihan se aika utooppista.

Sittemmin huomattiin, että ihmiset eivät totelleetkaan ennalta suunniteltuja keskustelun sääntöjä. Yksi raivosi, toinen pilkkasi ja kolmas halusi muuten vain hämmentää keitosta.

Mielipidekirjoituksen, some-postauksen tai haastattelun antaminen voi mietityttää, jos pelkää ikävää palautetta.

Nyt keskusteluja käydään usein valmiista leireistä ja poteroista, eikä toisin ajattelevien puheenvuoroja aina edes haluta aidosti kuulla.

– Kuvittelemme tunnistavamme selkeät leirit: minä olen näitä ja nuo ovat niitä toisia. Samanmielisyys ja erimielisyys ovat kuitenkin usein voimakkaasti kuviteltuja. Todellisuudessa voimme olla yhtä aikaa monessa eri joukossa ja ajatella hyvin eriasteisesti asioista, Harju pohtii.

Keskustelun suurin ongelma onkin, että se ei ole edes oikeasti keskustelua. Pikemmin kyse on nokittelusta tai pelistä, jossa toinen pyritään kukistamaan sanallisesti.

<h2>Vertaistukea ja vaikuttavuutta</h2>

Kaikesta huolimatta Auli Harju näkee, että sosiaalinen media on edistänyt juuri niitä arvoja, joita sen toivottiinkin edistävän.

Huomattavasti aiempaa useampi saa nykyisin äänensä kuuluville oman lähipiirinsä ulkopuolella. Sosiaalisen median keskusteluilla on usein myös konkreettista vaikutusta, kuten #metoo ja Punkstoo osoittavat.

Me too oli alun perin Twitterissä ja Facebookissa levinnyt kampanja, jossa tuotiin näkyväksi naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua. Sen suomalainen pikkusisarus Punkstoo oli anonyymi Instagram-tili, joka paljasti punk-piireissä tapahtuvaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Molemmat ovat johtaneet toimenpiteisiin somen ulkopuolisessa maailmassa.

Myös vertaistuki ja vuorovaikutus ovat monelle verkkokeskusteluissa tärkeitä. Harju on tutkinut erityisesti Suomi24-verkkofoorumin keskustelijoita.

– Ihmiset pystyvät jakamaan siellä anonyymisti asioita, joita he eivät pysty kertomaan kasvokkain omille tutuilleen. Voidaan kysyä neuvoa ja jakaa kokemuksia samassa tilanteessa olevien kesken.

Verkon alustoille syntyy aitoja tai kuviteltuja yhteisöjä, joiden kanssa ihmiset kokevat yhteenkuuluvuutta.

– Jokin siinä ihmisten kesken käytävässä vuorovaikutuksessa on todella koukuttavaa, koska niin moni sitä harrastaa ja tulee some-kanaviin yhä uudelleen, Harju miettii.

Oma lukunsa ovat algoritmit, jotka voivat ruokkia mielipiteiden kärjistymistä. Harju sai siitä juuri omakohtaisen muistutuksen, kun jäi katsomaan Facebookissa videota, jossa pikkupoika yritti saada hangoittelevaa ponia sisälle talliin. Jonkin aikaa sovellus tarjosi hänelle jatkuvasti videoita, joissa hevosella ja ihmisellä oli jokin konflikti.

– On hämmentävää, kuinka tarkasti algoritmit erottelevat sisältöjä ja pyrkivät tarjoamaan käyttäjälle juuri sitä, mitä kohtaan hän on tarkoituksellisesti tai vahingossa osoittanut kiinnostustaan. Toisaalta tämä myös tekee algoritmien olemassaolon näkyväksi ja mahdollisesti herättelee meitä käyttäjiä.

<h2>Journalisti, vältä yksinkertaistuksia</h2>

Mitä media ja journalismi voisivat tehdä, jotta julkinen keskustelu koettaisiin paremmaksi?

Mikko Hautakangas ja Laura Ahva ovat pohtineet aihetta Sovittelujournalismi-hankkeessa, jossa kehitettiin keinoja konfliktiherkkien aiheiden käsittelyyn.

<blockquote>
Mediassa jäädään usein jumiin nykyhetkeen.
</blockquote>

– Meidän tulisi tukea mediassa moniäänisyyttä ja tuoda erilaisten ihmisten ja väestöryhmien kokemuksia esiin. Toimittajan tulisi välttää yksinkertaistuksia ja kertoa maailma monimutkaisena, Hautakangas sanoo.

Nyt media toimii usein päinvastoin. Uutinen tehdään poliitikon herkullisesta, populistisesta letkautuksesta, joka nostattaa some-myrskyn. Haastateltaviksi etsitään kärkkäimmät kommentaattorit ja juttu rakennetaan vastakkainasettelun varaan.

Sovittelujournalismissa ajatuksena on luoda tilaa rakentavalle erimielisyydelle ja auttaa yleisöä ymmärtämään näitä erimielisyyksiä.

– Mediassa jäädään usein jumiin nykyhetkeen. Yleensä taustalla on kuitenkin pitkä historia, miten erilaisiin näkökulmiin on päädytty. Journalismi voisi avata näitä taustoja ja etsiä myös ratkaisuehdotuksia, Ahva esittää.

Olennaista on, että toimittaja kuuntelee ja yrittää ymmärtää haastateltaviaan, vaikka ei välttämättä itse hyväksyisi heidän mielipiteitään. Lisäksi hän voi kuunteluttaa haastateltavalla tämän omia kommentteja: ”Tarkoititko oikeasti sanoa näin?”

– Silloin ihminen usein vastaa, että enhän minä sitä noin kärjekkäästi tarkoittanut. Näin voidaan vähentää turhia konflikteja ja väärinymmärryksiä, Hautakangas korostaa.

Samanmielisten ja erimielisten leirit ovat usein vahvasti kuviteltuja, ja voimme todellisuudessa olla yhtä aikaa monessa eri joukossa. Leimaamisen sijaan jokaisen meistä kannattaa pohtia, millaista keskustelukulttuuria itse verkossa rakentaa.

<h2>Hengitä ja harkitse hetki</h2>

Meistä jokainen voisi pohtia, millainen keskustelija haluan olla ja millaista keskustelukulttuuria itse verkossa rakennan.

Kun olet lähettämässä kiihkeän some-postauksen, hengitä syvään ja lue teksti uudelleen läpi, ennen kuin lähetät sen. Ehkäpä voisit lukea uudelleen myös viestin, johon olet vastaamassa.

– Oma tulkinta rakentuu usein siitä, mitä olet aiemmin lukenut aiheesta tai miten itse asian koet. Yksi lause tai sanavalinta saattaa laukaista sen tunteen, Auli Harju muistuttaa.

Moni miettii, uskaltaako julkaista mielipidekirjoituksen tai some-postauksen itselleen tärkeästä aiheesta, jotta ei joutuisi ikävän palautteen ja arvostelun kohteeksi. Mikko Hautakangas kehottaa silloinkin pohtimaan, millä tavoin itse keskustelua avaa.

– Pyritkö provosoimaan ja vetoamaan huoliin ja pelkoihin polarisoivalla tavalla? Vai onko kirjoituksesi punnittu ja riittävän moninäkökulmainen jo itsessään? Omalla toiminnallaan voi vaikuttaa siihen, millaisen vastaanoton kirjoitus saa.

Laura Ahva lisää, että kirjoitus kannattaa mieluummin rakentaa omista kokemuksista kuin kärjekkäistä mielipiteistä. Silloin oma näkemys voi tulla paremmin ymmärretyksi.

– Myös journalistit voisivat kysyä haastateltavilta konkreettisesti, mitä silloin tapahtui, kun huomasit, että ajattelit näin. Eikä vain kehottaa, että kerro, mitä ajattelet.

Moderoinnin tehtävä on siivota verkkokeskusteluista pois pahimpia törkyjä ja laittomuuksia. Lopulta on kuitenkin jokaisen keskustelijan vastuulla pohtia ja säädellä omaa käytöstään.

<blockquote>
On turha kuvitella tietävänsä, kuka se toinen on ja mitä hän ajattelee tästä maailmasta.
</blockquote>

Sen sijaan, että syyttää ja väittää, voisi kysyä, mikä saa toisen ajattelemaan, kuten hän ajattelee.

– Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät, että ruudun takana on toinen ihminen konteksteineen, ongelmineen ja iloineen. On turha kuvitella tietävänsä, kuka se toinen on ja mitä hän ajattelee tästä maailmasta. Ihmisiä leimataan usein hyvin pienistä vihjeistä tietyn leirin edustajiksi, Auli Harju toteaa.

<h2>Kaikki ei ole kauheaa ja pilalla</h2>

Mediassa on toisteltu lähes kyllästymiseen asti, kuinka repivää julkinen keskustelu on ja kuinka vaikeaa siihen on osallistua. Tämäkin juttu on osa sitä jatkumoa.

Puhe siitä, että ihmiset eivät uskalla osallistua, voi muuttua itseään toteuttavaksi kehäksi. Siksi on tärkeää muistaa tämä:

– Aika monet kuitenkin uskaltavat osallistua keskusteluun, ja aika monet ovat myös tyytyväisiä siihen, että pääsevät vaikuttamaan. Kaikki ei siis ole pelottavaa ja kauheaa, eikä julkinen keskustelu ole lopullisesti pilalla, Mikko Hautakangas sanoo.

Media voisi nostaa esiin myös puheenvuoroja, jotka ovat poikkeuksellisen moniäänisiä, maltillisia ja rakentavia. Nämä jutut eivät ehkä kerää eniten klikkauksia, mutta voivat lisätä ymmärrystä eri tavalla ajattelevien ihmisten välillä.

– Pitäisi luottaa, että myös monimutkaiset, ei vain tunteisiin vetoavat jutut ovat lukijoille tärkeitä ja arvostettuja. Juuri niiden vuoksi journalismi on eri asia kuin some-huutelu, Hautakangas lisää.

&nbsp;

<h3>Sovittelujournalismi</h3>

Sovittelujournalismi hankkeena

<ul>
	<li>Sovittelujournalismi oli Koneen Säätiön vuosina 2016–2018 rahoittama hanke, joka toteutettiin Tampereen yliopistossa.</li>
	<li>Hanke perustui toimittajien ja tutkijoiden yhteistyöhön. Hankkeessa järjestettiin työpajoja, joissa kehitettiin ja kokeiltiin keinoja konfliktiherkkien aiheiden käsittelemiseen journalismissa.</li>
	<li>Sovittelujournalismin käsite syntyi näissä työpajoissa.</li>
</ul>

Sovittelujournalismi käsitteenä

<ul>
	<li>Sovittelujournalismi on ajattelun ja toiminnan tapa, joka auttaa hahmottamaan ristiriitoja muuten kuin vain vastakkainasetteluna.</li>
	<li>Tavoitteena on auttaa yleisöä ymmärtämään erimielisyyksiä ja luoda tilaa julkiselle keskustelulle, johon on mielekästä ja turvallista osallistua.</li>
	<li>Sovittelujournalismi hyödyntää sovittelevan vuorovaikutuksen ja restoratiivisen dialogin oppeja. Keskeisiä periaatteita ovat kaikkien osallisten kuunteleminen ja katsominen sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.</li>
</ul>

Sovittelujournalismi arjessa

<ul>
	<li>Toimitustyössä sovittelujournalismi tarkoittaa muun muassa itsekriittisyyttä journalismin omia vastakkainasetteluja tuottavia käytäntöjä ja rakenteita kohtaan, moniäänisyyteen pyrkimistä sekä panostamista vuorovaikutukseen yleisön kanssa.</li>
	<li>Sovittelujournalismi-hankkeessa toteutettu käsikirja toimii inspiraationa toimitustyössä ja materiaalina journalistiikan ja viestinnän opetuksessa sekä täydennyskoulutuksessa. Lisäksi käsikirja voi auttaa kärjekkäisiin keskusteluihin turhautunutta yleisöä hahmottamaan, kuinka journalismi toimii.</li>
	<li>Sovittelujournalismin käsikirja löytyy verkosta, osoitteesta <a href="https://sovittelujournalismi.fi/">sovittelujournalismi.fi</a></li>
</ul>

Sopiva ry

<ul>
	<li>Sovittelujournalistien yhdistys Sopiva ry jatkaa Sovittelujournalismi-hankkeessa aloitetun työn kehittämistä ja soveltamista. Yhdistyksen perustajat ovat toimittajia, jotka olivat mukana hankkeen työpajoissa.</li>
	<li>Yhdistys toimii yhteisenä alustana toimittajille, tutkijoille ja kaikille, jotka ovat kiinnostuneet paremman julkisen keskustelun ja journalismin kehittämisestä.</li>
	<li>Voit tutustua yhdistykseen osoitteessa <a href="https://www.sopiva.org/">sopiva.org</a></li>
</ul>

Valittuja artikkeleita

Ilman syytä ei nyky-Suomessa kuolla

Metsätalous kulkee päin mäntyä, sillä havupuissa kasvaa raha

Parempaa julkista keskustelua – mutta miten?

Luetuimmat