Terveys

Lääketiede

Vanhuus

Historia

Kuolema

Kansanterveys

Kuvateksti: Memento mori, muista kuolevaisuutesi. Elämme aiempaa pidempään, mutta emme silti ikuisesti. Suomessa kuollaan keskimäärin 79-vuotiaana.

Otsikoissa ja viihteessä näkyvät kuolemat, joita ei olisi pitänyt tapahtua tai joissa on jotakin outoa. Useimmiten suomalainen kuolema on kuitenkin ikävä ja surullinen, joskin odotettu tapahtuma.

– Kuolemasta on luotu aika dramatisoitu kuva. On kuitenkin harvinaista, että ihminen kuolee Suomessa äkillisesti,&nbsp;vaikka toki sitäkin tapahtuu. Vielä 50 vuotta sitten oli ihan normaalia, että tämmöinen viisikymppinen ukko sai slaagin lumitöitä tehdessään&nbsp;ja kuoli siihen. Nykyään se alkaa olla elämäntapojen paranemisen ja hoidon kehittymisen vuoksi&nbsp;harvinaisempaa, Tampereen yliopiston palliatiivisen lääketieteen professori Juho Lehto sanoo.

Lehto alkoi kiinnostua kuolemasta kymmenisen vuotta sitten. Hän työskenteli Hyvinkäällä HUS:n keuhko-osastolla ja näki, että kuolemaa ei oikein osattu terveydenhuollossa kohdata. Sama asia suoremmin sanottuna: kuolevan ihmisen hoito ei ollut hyvää, Lehto toteaa.

– Yritettiin hallita sairauksia yhdessä ja erikseen, vaikka elämän siinä vaiheessa niille harvoin pystyttiin enää mitään tekemään. Sairaita ihmisiä kuljeteltiin ambulanssilla kotoaan tai hoitokodeista edestakaisin sairaalaan, vaikka siellä annettavalla hoidolla voitu saavuttaa mitään.

<h2>Suomessa ei saa kuolla vanhuuteen</h2>

Viimeisen kymmenen vuoden aikana ajattelu on muuttunut. Elämän ehtoopuolella elämän laadun kasvattaminen on ehkä jopa tärkeämpää kuin elämän pidentäminen.&nbsp;Saattohoitokotien&nbsp;aloittama pioneerityö on laajentunut&nbsp;palliatiivisen hoidon&nbsp;osaamiseksi, jota on&nbsp;levitetty sairaaloihin, kotihoitoon ja hoitokoteihin.

– Oireita&nbsp;ei aina voida poistaa, mutta kun hoitoa suunnitellaan oikein,&nbsp;niitä&nbsp;voidaan lievittää tehokkaasti, Lehto huomauttaa.

<blockquote>
Ajatteluamme ohjaa vieläkin medikalisaatio eli ajatus siitä, että yhä useampi elämään kuuluva asia on määriteltävissä ja myös ratkaistavissa lääketieteen keinoin.
</blockquote>

Näkökulman vaihdos on inhimillistä, ja demografisen eli väestötieteellisen kehityksen näkökulmasta se on myös välttämätöntä.

– Nykyisin ihmiset elävät aiempaa pidempään, mikä sinänsä on tietenkin hieno asia. Samalla kuitenkin väistämättä sellaiset sairaudet yleistyvät, joihin ei määräänsä enempää lääketieteen keinoilla kyetä vaikuttamaan.

Tuoreimmat tilastot suomalaisesta kuolemasta vuodelta 2020 ovat samaa mieltä. Vuonna 2020 Suomessa menehtyi 55&nbsp;000 ihmistä. Heistä 42 580 menehtyi sydän- ja verisuonisairauksiin, syöpiin sekä dementiaan ja Alzheimerin tautiin.

Näitä tauteja yhdistää yksi asia: kun ihminen elää riittävän kauan, hän saa lopulta jonkin niistä.

Siksi Lehto kaipaisikin aavistuksen retrohenkistä maalaisjärkeä kuolemasta puhumiseen. Ajatteluamme ohjaa vieläkin medikalisaatio eli ajatus siitä, että yhä useampi elämään kuuluva asia on määriteltävissä ja myös ratkaistavissa lääketieteen keinoin. Aivan kuten syntymäkin, kuolema kuuluu elämään.

– Suurin osa Suomessa kuolevista ihmisistä on iäkkäitä. Tilanne on kuitenkin hieman hassu, sillä vanhuuteen ei Suomessa saa kuolla. Jokin lääketieteellinen syy kuolintodistukseen pitää laittaa.

<h2>Kuolema yksin oli paha paikka</h2>

Historiantutkijatutkija Jyrki Nissi on tottunut katsomaan kuolemaa historian lisälehtien läpi. Sanonta sallittakoon siksi, että läpi vuosisatojen poikkeavat syyt ovat niittäneet sen verran kuolemaa, että lisälehtiä tarvitaan.

Yhteiskuntiemme vuosikerrostumat peittävät alleen sotia, nälänhätiä ja ennen kaikkea tauteja. Nissi kirjoittaa parhaillaan väitöskirjansa tutkimustuloksiin pohjautuvaa suomenkielistä tiedekirjaa keskiaikaisesta kuolinhetkestä.

Keskiajalla kuolema oli alati läsnä ja siihen myös valmistauduttiin. Kuoleman hetkellä enkelien ja demonien uskottiin käyvän taistelua kuolevan sielusta.

– Myöhäiskeskiajalla Euroopassa riehui musta surma eli rutto. Ensin pandemiana ja sitten pienempinä paikallisina epidemioina, Nissi kertoo.

On anakronismia, kun katsomme nykyhetkestä historian silmälasien läpi menneisyyteen ja näemme sellaista, mitä siellä ei ollut. Nissin mukaan on silti perusteltua nähdä yhtäläisyyksiä mustan surman ja nyt aaltoilevan koronapandemian välillä. Musta surma tappoi vuoden 1350 paikkeilla muutamassa vuodessa noin 25–30 miljoonaa ihmistä.

Eri aikoina ja samassa ajassakin eri yhteiskunnat käsittelevät kuolemaa eri tavoin. Sitä voidaan katsoa esimerkiksi uskonnollis-sekulaarisen tai agraari–urbaani-kehyksen läpi. Kuolema on kuitenkin jotakin sellaista, joka yhdistää ihmisiä universaalisti, Nissi sanoo. Ajasta, paikasta ja ideologiasta riippumatta viimeinen hengenveto ei ole tulkintakysymys.

<blockquote>
Koronapandemiassa ihmiset yhtäkkiä joutuivatkin kuolemaan ilman, että läheisillä oli mahdollista olla heidän vierellään.
</blockquote>

– Keskiajalla nähtiin, että yksin kuoleminen oli huono asia. Me emme sitä ehkä niin osanneet ajatella, mutta koronapandemiassa ihmiset yhtäkkiä joutuivatkin kuolemaan ilman, että läheisillä oli mahdollista olla heidän vierellään. Silloin havahduimme huomaamaan, kuinka merkittävää läheisten läsnäolo kuoleman hetkellä on, Nissi sanoo.

Kun kuolema oli alati läsnä, siihen myös valmistauduttiin. Keskiaikaisen kuoleman pauloihin Nissin saivat niin sanotut kuolemantaidon oppaat. Oppineemmalle väelle oikeat tavat kuolla kerrottiin sanallisesti, lukutaidottomille samat asiat viestittiin kuvakirjoilla ja saarnaamalla kirkoissa.

Perusajatus oli ilmaisumuodosta riippumatta kuitenkin sama: muista, että kuolet.

– Kysymys oli valmistautumisesta kuolinhetkeen, jonka aikana paholainen ja enkelit kävivät taistoa kuolevan sielusta, Nissi kertoo.

Lähestymistapa on eri, mutta nykyisinkin kuolinvuoteella mieleen nousevat tehdyt ja tekemättömät synnit. Keskiajalla molempia oli nykyistä huomattavasti vähemmän mietittävänä. Osa ihmisistä eli silloinkin vanhaksi, jopa satavuotiaiksi, mutta keskimäärin ihmiset kuolivat ilman mustaa surmaakin 30–35-vuotiaina.

<h2>Tavallinen tapaus: elimistö hiipuu, kunnes se ei enää kestä</h2>

Nykyisin Suomessa kuollaan useimmiten sairaalassa tai&nbsp;hoitokodissa. Yleisimmät kuolinsyymme ovat sairauksia, jotka kehittyvät pikkuhiljaa, joskin esimerkiksi verenkiertoelimistön sairaudesta johtuva sydänkohtaus voi saapua yllättäenkin.

– Tavallisesti sairauksia on kuitenkin päällekkäin useita, ja ne kaikki kuormittavat elimistöä, Juho Lehto sanoo.

Silloin käy niin, että elämä alkaa hiipua. Sydän ei jaksa pitää verenkiertoa yllä, hengitys ei toimi ja elintoiminnot alkavat pysähtyä. Samalla tajunnan taso alenee ja aineenvaihdunta alkaa seisahtua. Elimistö alkaa pysähtyä ja hengitys muuttuu epäsäännölliseksi. Verenkierron heikentyessä ihminen alkaa muuttua kalpeaksi ja viileäksi. Lopulta sydän pysähtyy, eikä ihminen hengitä. Silloin ihminen kuolee.

– Lääketieteessä keskusteltiin 1960-luvulla tehohoidon kehittyessä paljon kuoleman määritelmästä. Nykyisin tulkinta on selkeä. Ihminen on kuollut, kun aivotoiminta lakkaa, Lehto sanoo.

Kuoleva ihminen tarvitsee lääketieteellisen hoidon lisäksi myös henkistä tukea. Saattohoidossa ihminen nähdään kokonaisuutena loppuun asti.

Eri ihmiset suhtautuvat kuolemaansa hyvin eri tavoin. Pitkän ja hyvän elämän nähnyt voi todeta tyynesti, että kiitos, nyt riittää. Nuorena syöpään kuolevalla vanhemmalla on luonnollisesti suuri huoli siitä, miten hänen kuolemansa vaikuttaa perheeseen. Mitä paremmin maalliset asiansa ehtii järjestellä, sitä helpompi on elämän vaikein hetki. Saattohoidon perusajatuksena onkin nähdä ihminen kokonaisuutena loppuun asti.

– Kuoleminen on sosiaalinen tapahtuma. Kuoleva tarvitsee lääketieteellistä hoitoa, mutta vähintään yhtä paljon tarvitaan myös&nbsp;henkistä ja psykososiaalista tukea, Lehto sanoo.

<h2>Lievitetään oireita ja sittemmin saatetaan ihmistä</h2>

– Palliatiivisessa yksikössä käyminen ei tarkoita sitä, että olisi heti huomenna kuollut, Lehto sanoo.

Esimerkiksi syöpää yritetään&nbsp;pitää kurissa&nbsp;niin kauan kuin se on mahdollista.&nbsp;Kun syöpähoidoista ei ole enää apua, on parasta keskittyä ihmiseen ja oireisiin syövän ympärillä.&nbsp;Palliatiivisessa hoidossa itse tautiin ei voida vaikuttaa, mutta oireita hoidetaan aktiivisesti ja pyritään siten ylläpitämään mahdollisimman hyvää elämänlaatua.

– Palliatiivinen hoito ei ole mitenkään ajallisesti rajattua. On potilaita, jotka elävät palliatiivisessa hoidossa useita kuukausia tai jopa vuosia, Lehto sanoo.

Saattohoito on kuitenkin palliatiivisen hoidon tärkeä loppuvaihe elämän viimeisinä viikkoina tai päivinä ennen kuolemaa.

– Saattohoitovaiheessa vältetään rasittavia tutkimuksia tai toimenpiteitä, joista ei ole enää hyötyä. Olennaista on lievittää oireita tässä ja nyt.

Hoitopolun palliatiivinen osuus on myös se vaihe, jossa törmätään väistämättä keskusteluun eutanasiasta. Kenellä on oikeus päättää omasta kuolemastaan?

Entä kenellä on oikeus päättää siitä, ettei ihminen saa päättää kuolemastaan?

<h2>Unessa ei tunneta kipua</h2>

Lehdolla on eutanasiaan perustellut, mutta ei kiveen hakatut näkemykset.&nbsp;Niistä ei kuitenkaan keskustella nyt, vaikka Lehto asiasta mielellään puhuukin.

Sekä puolesta että vastaan voi argumentoida hyvin tai tarkoitushakuisesti väärin ymmärtäen. Syy, miksi nyt vaikenemme aiheesta on se, että eutanasian nostaminen esiin syö hapen ympäriltään. Aihe triggeröi, kuten muotitermein voisi ilmaista.

– Olisi valetta sanoa, että&nbsp;kaikki kärsimys voidaan poistaa elämästä ja kuolemasta.&nbsp;Se ei liene edes teoriassa mahdollista ainakaan lääketieteen keinoin. On vaikeita tilanteita ja sairauksia, joiden kohdalla voin hyvin ymmärtää yksittäisen ihmisen toiveen elämän päättämisestä, Lehto sanoo.

Tuntemattoman lisäksi juuri kipu on asia, jota niin kuoleva kuin omaisetkin pelkäävät. Eutanasia ei kuitenkaan ole taikaluoti, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Tärkeämpää olisi katsoa ikiuneen valmistautumista kokonaisuutena kivunlievityksineen ja sosiaalisine ulottuvuuksineen.

Tuntemattoman lisäksi sekä kuoleva itse että omaiset pelkäävät kipua. Kipua osataan nykyään hoitaa paremmin kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Ihminen voidaan myös vaivuttaa keinotekoiseen uneen. 

Kuolevan kipua on opittu viimeisten kymmenen vuoden aikana lievittämään todella hyvin. Enää ei varota viimeisten viikkojen aikana syntyvää lääkeriippuvuutta.

– Jos lääkkeet eivät riitä, voidaan käyttää palliatiivista sedaatiota, jossa ihminen vaivutetaan keinotekoisesti uneen. Palliatiivisen sedaation etuna on se, että sitä voidaan myös&nbsp;säädellä&nbsp;esimerkiksi oireiden vaihtelun mukaan tai omaisten vierailun ajaksi. Se ei ole lopullista, Lehto sanoo.

<h2>Kuolemasta ei jaeta tyylipisteitä</h2>

Ruumishuoneella iho on viileä, kylmä ja vahamainen. Iäkkään ihmisen kasvojen lukuisat elämän uurteet ovat vetäytyneet sileiksi. Vainajan tunnistaa omaksi isoäidiksi, mutta tarkkaa silmää se vaatii. Silmää tarvitaan, sillä lempeää ääntä ei enää kuule.

– Kannustan näkemään kuolleen läheisen ja hyvästelemään hänet. Se usein auttaa surutyössä, kun näkee, että tämä ihminen ei enää ole tässä, Lehto sanoo.

Yhteiskunnan ja hoitotyön kehitykseen kuuluu sekin, että luonnollinenkin kuoleminen on pitkälti siirtynyt perhepiiristä sairaalan verhojen taakse. Tunnemme kuoleman tilastoina ja uutisten numerosarjoina, mutta nykyisin yhä harvempi on nähnyt tai koskettanut kuollutta läheistään.

<blockquote>
Pysähtyminen kuoleman äärelle sopisi myös urbaanin Suomen hektiseen sykkeeseen.
</blockquote>

Seurakunnissa on huomattu hautajaisjärjestelyiden vaikeutuneen. On hankalaa löytää kaikille sopiva aika, tai hautajaisiin ei ehditä. Kiire vie tilan surulta ja työntää kuoleman yhä kauemmaksi marginaaliin, vaikka se on elämään luonnollisesti kuuluva sosiaalinen tapahtuma.

– Se on harmi. Hautajaisethan järjestetään juuri omaisia ja heidän surutyötään varten, Lehto sanoo.

Näin on myös Jyrki Nissin mielestä.&nbsp;Nissin tutkimalla keskiajalla ja myös sen jälkeen hautajaisrituaalit suoritettiin yhtä lailla surevia omaisia varten kuin kuolevan sielun puolesta.

– Jo kirkkoisä Augustinus (354–430) totesi, että hautajaiset ovat yhtä tärkeitä eläville ja kuolleille, Nissi huomauttaa.

Vielä 1900-luvun alkupuolella Suomikin oli pitkälti agraarinen yhteiskunta. Ihmiset syntyivät maaseudulla usein omassa saunassa, ja samoilta sijoilta he täältä myös lähtivät. Läpi vuosisatojen oman yhteisön ihmiset itse pesivät ja pukivat vainajan viimeiselle matkalle. Kun valokuvaus alkoi kehittyä, oli yleistä, että vainajan kanssa otettiin kuva.

– Kuoleminen oli prosessi, joka järkytti koko yhteisöä, sillä yhden jäsenen poistuminen vaikutti koko yhteisön dynamiikkaan. Kuolleen ihmisen käsitteleminen oli tärkeä osa surutyötä ja prosessia, jolla yhteisö samalla muokkasi itseään vaihe vaiheelta uuteen muotoon, Nissi sanoo.

Hautajaiset ovat tärkeitä myös eläville. Kuolleen ihmisen peseminen ja käsitteleminen oli sata vuotta sitten tärkeä osa surutyötä. Nykyään kiire vie tilan surulta ja kuoleminen on siirtynyt perhepiiristä sairaalan verhojen taakse.

Hieman eri näkökulmista kuolemaa katsovat Lehto ja Nissi näkevät, että pysähtyminen kuoleman äärelle sopisi myös urbaanin Suomen hektiseen sykkeeseen. Olisi hyvä koskea, hyvästellä ja irrottaa.

– Kuolemasta ei kuitenkaan jaeta tyylipisteitä, eikä myöskään läheisenä olemisesta, Lehto muistuttaa.

<h2>Kun tunnet kuoleman, näet elämän</h2>

Nissin esiin nostamat kuolemantaidon oppaat ovat kuin vastaisku nykypäivälle, jonka self help -kirjallisuus opastaa meitä elämään oikein.

– Elämää katsottiin kuoleman silmälasien läpi. Se oli teema, joka toistui sen ajan mediassa eli pappien saarnoissa ja esimerkiksi taiteessa erilaisina kuolemaa kuvaavina symboleina.

Voi olla, ettei kuolemasta voi juuri oppia mitään. Kuolleet eivät ole sitä kertomassa. Sen sijaan kuoleman tunteminen historiantutkimuksen, lääketieteen tai myötäelämisen kautta voi opettaa arvostamaan elämää.

– Ajatus elämän katsomisesta kuoleman silmälasien läpi on aika äärimmäinen tapa, mutta ehkä hyvä keskitie löytyisi jostakin sen ja kuolemasta etääntymisen välistä. Elämää on helpompi arvostaa, jos kykenee ymmärtämään sen rajallisuuden, Nissi sanoo.

Juho Lehto sanoo suoraan, että työ on muuttanut hänen omaa suhdettaan kuolemaan. Hän ei&nbsp;juurikaan tee suunnitelmia eläkepäiviä varten tai edes muutaman vuoden päähän. Kun tietää miten hauras elämä on, sitä oppii katsomaan eri silmällä.

– En missään nimessä ole kehittynyt&nbsp;joksikin henkiolennoksi. Yritän olla kiitollinen siitä, että saan kokea elämän pieniä asioita. Mutta aivan samalla tavalla minä kiukuttelen autoon tulevasta viasta kuin kaikki muutkin, Lehto nauraa.

<h3>Suomalainen kuolee lähempänä sataa kuin syntymää</h3>

<ul>
	<li>Vielä 1900-luvun alussa suomalaisen vastasyntyneen odotettu elinikä oli naisilla 49,17 vuotta ja miehillä 43,13 vuotta. Keskimäärin suomalaiset elivät hieman yli 46-vuotiaiksi. Reilussa sadassa vuodessa odotettava elinikä on noussut naisilla 84,62 vuoteen ja miehillä 79,03 vuoteen.&nbsp;</li>
	<li>Tärkeimpiä syitä eliniän kasvulle ovat monipuolisen ravinnon turvattu saatavuus, lääketieteen kehitys ja saavutettavuus sekä kaksi edellistä syytä yhteen nitova yhteiskunnan vakautuminen.</li>
	<li>Vuonna 2020 Suomessa menehtyi 55&nbsp;498 ihmistä. Kuoliniän mediaani oli miehillä 77,8 ja naisilla 85,5&nbsp;vuotta: puolet kuolleista kuoli mediaanikuolinikää nuorempina ja puolet vanhempina.</li>
	<li>Yleisimpiä kuolinsyitä olivat verenkiertoelimistön sairaudet (18&nbsp;496), kasvaimet (13 411) sekä yleistä toimintakykyä ja kuntoa rapauttavat muistisairaudet dementia ja Alzheimerin tauti (10&nbsp;673).&nbsp;</li>
	<li>Paljon keskustelua herättävät itsemurhat (717), koronavirus (558) ja esimerkiksi alkoholiperäiset taudit (1716) muodostivat vain noin seitsemän prosenttia kaikista kuolemantapauksista.</li>
</ul>

Lähde: Kuolemansyytilasto, Tilastokeskus

Ilman syytä ei nyky-Suomessa kuolla

Ilmiöt

Työelämä

Ikäsyrjintä

Ikäsyrjintä elää työmarkkinoiden arjen käytännöissä ja asenteissa.

Työelämän ikäsyrjintä on vaikeasti hahmottuva ilmiö. Tutkimuksessa se on tunnistettu jo 1970-luvulla, jolloin ilmiötä kuvaava termi ageismi vakiintui käyttöön. Sillä tarkoitetaan ikään liittyviä stereotypioita ja negatiivisia asenteita sekä institutionaalisia käytäntöjä, jotka sulkevat pois eri ikäisiä ihmisiä.

Ikäsyrjintä voi ilmetä esimerkiksi siten, että ihminen ei saa ylennyksiä tai ei pääse mukaan koulutuksiin tai kiinnostaviin projekteihin. Yleistä on myös se, että ikä karsii kutsuja työhaastatteluun tai on ääneen lausumaton irtisanomisperuste yt-neuvotteluissa.

Tutkimusten mukaan ikäsyrjintää kokevat työelämässä eniten yli 50-vuotiaat, mutta sitä kohdistuu myös työuransa alkuvaiheessa oleviin parikymppisiin. Tutkimusjohtaja Pirjo Nikander Tampereen yliopiston tutkijakoulusta toteaa, että ikäsyrjintä näkyy yhteiskunnan rakenteissa ja yksilöiden asenteissa.

– Ageismi on tunteita, ajatuksia ja käytäntöjä. Kysyttäessä monet tunnistavat ilmiön olemassaolon, mutta arvioivat, että se ei koske itseä, hän tiivistää.

Nikander on johtanut Suomen osuutta Marie Skłodowska-Curie -rahoitusta saaneessa EuroAgeism-tutkimushankkeessa, joka tarkasteli ikäsyrjintää eri näkökulmista.

<h2>Ihanteet ja todellisuus eivät kohtaa</h2>

Suomen työikäisestä väestöstä eli 15–74-vuotiaista yli 40 prosenttia on vähintään 50-vuotiaita. Virallisissa yhteyksissä heitä kannustetaan jatkamaan työelämässä mahdollisimman pitkään. Myös Suomen eläkejärjestelmä palkitsee, jos jatkaa työskentelyä yli vanhuuseläkeiän.

Poliittisten puheiden ja työelämän käytäntöjen välillä on kuitenkin iso ristiriita. Korkea ikä ei ole mikään varsinainen valttikortti työmarkkinoilla.&nbsp;

– Työelämän käytännöt laahaavat pahasti juhlapuheiden perässä, sillä kulttuuri ja rakenteet muuttuvat hitaasti. Joka työpaikalla on oma ikäkulttuurinsa, ja ageismia esiintyy myös akateemisessa maailmassa. Etenkin suorittavilla aloilla voitaisiin jo pienillä työtehtävien muutoksilla jatkaa ihmisten työuria ja tukea jaksamista, Nikander sanoo.&nbsp;&nbsp;

Hän arvioi, että organisaatiotasolla ikäsyrjintää ei tunnisteta kovin helposti, vaikka ikäjohtaminen voikin olla tuttu käsite. Työoloja ja -tehtäviä ei kuitenkaan haluta muokata ikääntyneitä työntekijöitä ajatellen, jos sitä ei pidetä oikeasti relevanttina.

<h2>Kansainvälinen ongelma</h2>

Ageismi tunnistetaan ongelmaksi kansainvälisesti. EU:ssa on ollut ikäsyrjinnän vastaista lainsäädäntöä vuodesta 2000 lähtien, ja esimerkiksi Maailman terveysjärjestö WHO ja YK ovat kiinnittäneet raporteissaan huomiota ikäsyrjinnän torjuntaan. Väitöskirjatutkija Federica Previtali Tampereen yliopistosta kertoo, että ikä on Euroopassa yleisin syrjinnän peruste.

&nbsp;– Vuoden 2019 Eurobarometri-kyselyssä viisi prosenttia kaikista vastaajista kertoi kokeneensa ikäsyrjintää edellisen vuoden aikana, kun esimerkiksi sukupuoleen perustuvaa syrjintää koki neljä prosenttia kaikista vastaajista.

Ikäsyrjintä on kansainvälinen ongelma, johon myös WHO ja YK ovat kiinnittäneet huomiota.

Suomessa ikäsyrjintä on kyselyn mukaan yleisempää kuin Euroopassa keskimäärin. Kaikista suomalaisvastaajista seitsemän prosenttia kertoi kokeneensa ikäsyrjintää. Vastaavasti sukupuoleen perustuvaa syrjintää oli kokenut viisi prosenttia suomalaisvastaajista.

Kyselyn niistä vastaajista, jotka ilmoittivat kokeneensa jotain syrjintää, 26 prosenttia kertoi sen olleen ikään perustuvaa. Suomessa vastaava osuus oli peräti 43 prosenttia.

– Muihin syrjinnän muotoihin verrattuna ikäsyrjintää koetaan paljon enemmän, mutta julkisuudessa ja politiikassa se tunnistetaan muuta syrjintää heikommin, Previtali sanoo.

Eurobarometrin perusteella naiset kokevat ikäsyrjintää enemmän kuin miehet. Naiset voivat kokea miehiä enemmän ikäsyrjintää myös ulkonäköön liittyvien odotusten takia. Tästä puhutaan ikääntymisen kaksoisstandardina.

– Ikääntymisen kaksoisstandardilla viitataan siihen, että naiset kokevat syrjintää helpommin sekä sukupuolensa että ikänsä kautta. Ulkonäön merkitys on suuri etenkin palvelualoilla.

<blockquote>
Työnhakijat saattavat vedota siihen, että nuoren ikänsä takia he kykenevät tekemään jotain, mitä iäkkäämmät eivät kykene.
</blockquote>

Siitä, missä määrin ikäsyrjintää ilmenee eri toimialoilla, ei ole tutkimustietoa. Previtali ja Nikander arvioivat, että ageismia saattaa esiintyä keskimääräistä enemmän uudehkoilla toimialoilla, kuten IT- tai mainosalalla.

– On tietysti suhteellista, minkä ikäinen on iäkäs. Esimerkiksi balettitanssijan ja pelastajan eläkeikä on matalampi kuin yleinen eläkeikä, ja toisaalta hoiva-alan eläkeläisiä kutsutaan takaisin töihin. Viime vuosina eläköitymisikä on noussut myös suorittavilla aloilla, he pohtivat.&nbsp;

<h2>Työhaastattelu kertoo asenteista</h2>

Ikäsyrjintä kätkeytyy työelämän arjen käytäntöihin ja on usein niin hienovaraista ja yhteisesti jaettua, että ihmiset eivät tunnista sitä. Tämä käy ilmi Federica Previtalin tekeillä olevasta väitöstutkimuksesta, joka tarkastelee ikään liittyviä käsityksiä työhaastatteluissa. Sen aineistona on 24 rekrytointiyrityksen tekemää työhaastattelua, jotka on videotallennettu Italiassa.

Nauhoitukset paljastavat, että työnhakijoilla ja haastattelijoilla on hyvin yhteneväiset käsitykset iän vaikutuksesta työssä suoriutumiseen.

– Työnhakijat saattavat vedota siihen, että nuoren ikänsä takia he kykenevät tekemään jotain, mitä iäkkäämmät eivät kykene. He saattavat sanoa myös, että entinen työyhteisö ei toimi siksi, että sen johtaja on liian vanha. Haastattelijat hyväksyvät nämä näkemykset kyseenalaistamatta niitä.

Sen sijaan haastattelijat eivät samalla tavalla jaa esimerkiksi sukupuoleen perustuvia näkemyksiä. Kun naishakija valittaa miesten työsuorituksista, haastattelija ei ole samaa mieltä hänen kanssaan.

<h2>Työllistyminen vaatii kompromisseja</h2>

Rakenteellinen ikäsyrjintä konkretisoituu myös siinä, että työttömäksi jääneen ikääntyneen voi olla vaikeaa työllistyä aiempaan ammattiin. Väitöskirjatutkija Katri Keskinen Tampereen yliopistosta toteaakin, että työllistyminen edellyttää ikääntyneiltä usein kompromissien tekemistä.

Keskinen työstää parhaillaan väitöstutkimusta siitä, miten Postin palveluksessa pitkän uran tehneet yli 50-vuotiaat sijoittuivat työelämään sen jälkeen, kun heidät oli irtisanottu. Seurantatutkimuksen aineisto koostuu 40 entisen postilaisen haastatteluista ja videopäiväkirjoista vuosilta 2015–2018.

Ikäsyrjintä heikentää työyhteisön tuottavuutta ja tehokkuutta. Henkilöstön monimuotoisuus hyödyttäisi organisaatiota monin tavoin.

Osa tutkimukseen osallistuneista jäi eläkkeelle tai päätyi niin sanottuun eläkeputkeen, mutta nuorimmat yrittivät päästä takaisin työelämään.

– Ensimmäisinä työllistyivät ne, jotka pääsivät pian irtisanomisen jälkeen samankaltaisiin tehtäviin. Osa kouluttautui sote-alalle ja koki, että siellä heidän elämänkokemustaan arvostettiin. Vaikeimmin työllistyivät logistiikkatehtävissä olleet, sillä logistiikka-alalle palkataan mieluummin nuoria.

Koulutuksen puute koettiin ongelmaksi, ja ikä mietitytti monia heidän punnitessaan uudelleenkouluttautumista. Myös oma jaksaminen uudessa työssä huoletti.

– Työelämään sijoittuminen irtisanomisen jälkeen oli kirjavaa. Mahdollisuuksia on, mutta ne eivät välttämättä ole iäkkäille yhtä hyvin tarjolla kuin nuoremmille, Keskinen summaa.

<h2>Monimuotoisuus lisäisi tuottavuutta</h2>

Ikäsyrjinnästä on haittaa myös organisaatiolle. Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa ageismin on havaittu vaikuttavan kielteisesti työyhteisön tuottavuuteen, tehokkuuteen ja taloudelliseen tulokseen. Työnantajan syrjivä asenne heijastuu ikääntyneiden suoriutumiseen ja työidentiteettiin.&nbsp;

– Työilmapiiri on huono ja motivaatio heikko, jos ikääntyneet työntekijät kokevat, ettei työnantaja arvosta heitä. Jos johto sen sijaan kannustaa työntekijöitä jatkamaan töissä pitkään ja tarjoaa tähän tarvittaessa tukea, työyhteisöön muodostuu aivan toisenlainen kulttuuri. Organisaatiot hyötyvät henkilöstön monimuotoisuudesta muutenkin monin tavoin, Pirjo Nikander sanoo.

Federica Previtali ja Katri Keskinen korostavat, että ikäsyrjinnästä eroon pääseminen edellyttää organisaatioilta tietoista politiikkaa sekä sen hahmottamista, miten ikäsyrjintä toimii arjen tilanteissa.

– Ageismin torjunta vaatii johtajilta tietoista tekemistä ja sitä, että työyhteisön jäsenet tiedostavat mahdolliset ikään liittyvät stereotypiansa. Kun työyhteisössä on eri sukupolvien edustajia, se riisuu tehokkaasti aseet ikäsyrjinnältä.

Liian vanha duuniin? Ikä on yleisin syrjintäperuste

Yhteiskunta

Ruoka

Ympäristö

Ruokavalio

Lähiruoka

Kestävä kehitys

AhlmanEdun penkkiviljelmällä kasvaa muun muassa lehtikaalia, pinaattia ja mangoldia. Uudistavaa viljelyä hyödyntävä penkkiviljelmä on osa FUSILLI-hankkeen living lab -toimintaa.

Mielikuva, jonka mukaan ruoka tulee pellolta pöytään, on sitkeä. Suurin osa ruoasta kulutetaan kuitenkin kaupungeissa, ja ruoan kysynnän arvioidaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä.

Miten kaupungit voivat osallistua kestävien, turvallisten ja terveellisten ruokajärjestelmien luomiseen? Tampereen kaupunki pohtii tätä <a href="https://www.fusilli.fi/">FUSILLI-hankkeessa</a> (Fostering the Urban Food System Transformation through Innovative Living Labs Implementation), johon osallistuu 12 Euroopan kaupunkia sidosryhmineen.

– Tampereen seudulla ei ole juurikaan isoja ruokataloja, emmekä ole joutuneet pohtimaan kovin paljon sitä, millainen ruokatoimija olemme. Kaupungilla on kuitenkin kolme tärkeää roolia, joissa se osallistuu ruokajärjestelmiin, kertoo projektipäällikkö Karoliina Tuukkanen Tampereen kaupungilta.

Ruokajärjestelmät ovat systeemejä, jotka koostuvat ruoan tuotannosta, myynnistä ja kuluttamisesta sekä näihin vaikuttavista säädöksistä, käytännöistä ja asenteista.

<h2>Kaupunki vaikuttajana</h2>

Tampereen ensimmäinen rooli on rooli ateriapalvelujen tuottajana.

Kaupunki on yksi omistaja Pirkanmaan Voimiassa, joka valmistaa vuosittain 12 miljoonaa ateriaa kouluihin, päiväkoteihin, sairaaloihin ja palvelutaloihin. Voimian kautta kaupunki vaikuttaa merkittävästi siihen, millaista ruokaa tamperelaiset syövät.

Toinen rooli liittyy maapolitiikkaan. Tampere omistaa maa-alueita, palstoja ja siirtolapuutarhoja, joissa kaupunkilaiset kasvattavat ruokaa.

– Volyymi ei ole suuri, mutta viljellessään itse ihmiset ymmärtävät paremmin, miten ravintoa tuotetaan ja miten vaativaa se on. Se saa arvostamaan ruokaa, Tuukkanen pohtii.

Tampereen kaupungilla oli vielä 50 vuotta sitten omia porsaita. Nykyään suurin osa ruoasta tuotetaan kaupungin ulkopuolella, mutta Tampereen rooli ruoan kuluttajana, tarjoajana ja maapoliittisten päätösten tekijänä on merkittävä, sanoo projektipäällikkö Karoliina Tuukkanen.

Kolmas rooli liittyy kasvatukseen. Se, millaista ruokaa päiväkodeissa ja kouluissa tarjotaan, ja miten ruoasta puhutaan opetuksessa, vaikuttaa lasten ja nuorten ruokaan liittyviin asenteisiin.

Kaupungin roolit huomioidaan hankkeessa strategian ja käytännön tasolla. Strategiatasolla tutkitaan, millaisia ruokajärjestelmiin liittyviä linjauksia Tampereella on, ja tarvitaanko tulevaisuuden varalle uusia. Käytäntöä edustaa living lab eli elävä kokeiluympäristö, jossa testataan ja esitellään kestävään ruokajärjestelmään liittyviä toimia.

<h2>Planetaarinen lautanen</h2>

Moni yhdistää kestävän ruokavalion kasvisruokaan, mutta lihasta ja maitotuotteista tuskin luovutaan tulevaisuudessa täysin.

Ruokajärjestelmien kehittämisessä on huomioitava myös ihmisten erilaiset sosioekonomiset asemat, mieltymykset ja valinnanvapaus. Kaikilla ei ole varaa pientilatuotteisiin, ja melko pieni osa ihmisistä on valmis käyttämään aikaansa viljelyyn. FUSILLI-hankkeessa pyritäänkin pelkän kasvisruoan sijaan planetaarisen ruokavalion edistämiseen.

Planetaarinen ruokavalio on kasvispainotteinen, mutta eläinkunnan tuotteita, kuten järvikalaa, voi nauttia maltillisesti. <a href="https://eatforum.org/about/">The EAT Lancet -komission</a> luoman ruokavalion tavoite on taata terveellinen ruokavalio koko maapallon väestölle ympäristöä ja eläimiä kuormittamatta. Ruoantuotannon tulee myös olla kannattavaa tuottajille.

Tuukkanen arvelee, että planetaarinen ruokavalio näkyy tulevaisuudessa vielä enemmän kaupungin ateriapalveluiden tarjonnassa.

– Kaupunki voi vaikuttaa hankinnoillaan paljon, esimerkiksi hankkimalla ruokaa paikallisilta tuottajilta, ja sitä tehdään jo.

<h2>Muutos lähtee koulutuksesta</h2>

Tampereen ammattikorkeakoulu on yksi FUSILLI-hankkeessa mukana olevista kaupungin sidosryhmäkumppaneista.

Projektipäällikkö, TAMKin Proakatemian tiimivalmentaja Mikael Lindell uskoo, että kestävää ruokamuutosta voidaan edistää restonomiopiskelijoiden koulutuksella. Mitä tiiviimmin kestävä kehitys nivotaan opetukseen, sitä todennäköisemmin opiskelijat huomioivat vastuullisuuden siirtyessään työelämään.

– Nykyiset opiskelijat ja koululaiset ovat edellisiä sukupolvia valveutuneempia. Tulevaisuudessa valmius kestäviin ruokavalintoihin on lähtökohtaisesti korkeampi.

Lindell on pohtinut opiskelijoiden kanssa, mitä kestävät liiketoimintamallit voisivat tarkoittaa ravintola-alalla ja ruokapalveluissa. Hanke on innostanut opiskelijat ideoimaan esimerkiksi ekokellon eli vastuullisuuden vuosikellon. Ekokello on yrityksen liikeideaan sovellettu toiminnan ja viestinnän väline, joka muistuttaa vastuullisista valinnoista, kuten satokauden tuotteiden suosimisesta.

Kestävä kehitys huomioidaan monipuolisesti TAMKin opetuksessa, kertoo Proakatemian tiimivalmentaja Mikael Lindell. Esimerkiksi tietojenkäsittelyn opiskelijat suunnittelevat pelejä, jotka kannustavat ja opastavat kestäviin ruokavalintoihin.

Ravintolarajoitusten helpotuttua FUSILLIn teemat tulevat näkymään myös TAMKin Catering Studiossa. Catering Studio on restonomiopiskelijoiden oppimisympäristö, joka tarjoaa tapahtumia ja palveluita korkeakouluyhteisölle ja ulkopuolisille toimijoille. Tilassa järjestetään esimerkiksi ruokaan liittyviä teemapäiviä ja kursseja.

<h2>Tuuppaa, älä tuputa</h2>

Ruoka on monelle tunnepitoinen asia, minkä vuoksi muutoksia ei kannata tuputtaa. Lindell puhuu nudgingista, joka voidaan suomentaa tuuppaamiseksi tai kannustamiseksi. Nudgingissa kestävistä valinnoista tehdään mahdollisimman helppoja, mutta niitä ei tyrkytetä.

Kasvisruoka voidaan esimerkiksi laittaa lounaslinjaston alkupäähän erillisen vegepöydän sijaan. Kun kasvisruokaan suhtaudutaan neutraalisti, tasa-arvoisena ruokana lihan rinnalla, epäileväinen ihminen maistaa sitä todennäköisemmin. Sen sijaan kasvisruoan erinomaisuutta alleviivaavat palopuheet voivat ärsyttää niin paljon, että kasvisvaihtoehto ohitetaan.

Lindell mainitsee Finlaysonin alueen Café KATOn esimerkkinä tulevaisuuden trendeistä ja nudgingista. Proakatemian opiskelijaprojektista syntynyt ravintola kasvattaa itse ruokakasveja, ja suosii kotimaisia ja lähituotteita. Uuniperunaan saa kasvis- tai lihatäytteen, ja kasvistäyte on mainittu menussa ensin. Kasvisruokaa ei kuitenkaan tuputeta.

Lindell uskoo, että tulevaisuudessa reseptiikka kehittyy niin, että planetaarinen ruoka on kaikkien saatavilla tulotasoon katsomatta. Ihmisen ei tarvitse olla ruokaa intohimoisesti harrastava foodie, koska vastuullisuus lisääntyy myös eineshyllyjen ja lounasravintoloiden tarjonnassa.

<h2>Muutos arvoihin</h2>

FUSILLIssa on mukana myös Ahlmanin ammattiopisto. Ahlmanin projektipäällikkö Antti Luomala on taustaltaan yhteiskuntatieteilijä ja pientuottaja, ja hän tarkastelee ruokajärjestelmien kestävyyttä sekä maaperän kestävyyden että markkinoiden kautta.

Kestävässä ruoantuotannossa maaperää ja eläimiä hoidetaan vastuullisesti ja uudistavasti. Nykytiedon mukaan maanmuokkausta, kemiallisten lannoitteiden ja kasvinsuojeluaineiden käyttöä on vähennettävä, sillä jos maaperä ei voi hyvin, väestölle on mahdotonta tuottaa riittävästi ja kestävästi ravinteikasta ruokaa.

– Myös arvoketjun voima- ja valtarakenteessa saisi tapahtua kehitystä. Nyt elintarviketeollisuudella ja vähittäiskaupalla menee ihan hyvin, mutta alkutuotannossa vain muutamat parhaat pärjäävät. Lisääntynyt säätely ja tuilla ohjaaminen ovat vääristäneet elintarvikemarkkinoiden toimintaa.

Luomala haastaa myös pellolta pöytään -mielikuvaa. Suurin osa maatiloista tuottaa raaka-aineita elintarviketeollisuudelle ja tukuille, jotka suosivat suurten volyymien edullisia tuottajia. Suoramyynti tuottajilta kuluttajille on työlästä. Tilojen pitää osata tuotteistaa, brändätä, jalostaa ja pakata tuotteensa sekä hallita myyntiin liittyvä byrokratia. Nykytilanteessa tämä onnistuu harvoilta.

Muutokset eivät tapahdu hetkessä, koska ruokatuotannon arvoketju on monimutkainen, vuosikymmenien saatossa syntynyt järjestelmä. Se koostuu julkisen sektorin tuista ja rajoituksista, ihmisten kulutuskäyttäytymisestä ja viljelijöiden toiminnasta. Se, että tehotuotanto köyhdyttää maaperää ja tuottajien kukkaroa, ei ole yhden tahon syy – enemmänkin meidän kaikkien.

<h2>Kestävä maaperä</h2>

Luomala ei kuitenkaan näe tulevaisuutta pessimistisenä, vaikka yhtä hopealuotia kestävien ruokajärjestelmien luomiseen ei ole.

– Meillä on merkkejä siitä, että pitkiä ruokaketjuja ja teollista maataloutta uudistetaan. Maatilojen suoramyynti ja lyhyet ruokaketjut ovat myös vahvistumassa.

Ahlmanilla tutkitaan ja kehitetään bioaktiivista kompostointia osana FUSILLI-hankkeen Living labia. Projektipäällikkö Antti Luomala kertoo, että lopputuloksena saadaan korkealaatuinen elävä komposti, joka sisältää monimuotoisen maaperän ravintoverkon. Oikein käytettynä se kattaa puutarhan tai peltoviljelyn kaikki maanhoidolliset tarpeet.

Ravintoa tuotetaan todennäköisesti jatkossakin edullisesti ja suurilla volyymeilla, sillä halvalle ruoalle on aina kysyntää. Marketit ovat tuskin katoamassa. Luomala kuitenkin uskoo ja toivoo, että ruokakoreistamme löytyy tulevaisuudessa enemmän pientuottajien lähiruokaa, ja maaperän toimintaa aletaan ymmärtää paremmin.

– Uusi maaperätieto ja sen hyödyntäminen yhdistää tulevaisuudessa kestävää ruoantuotantoa kaikissa mittakaavoissa. Elävä ja monimuotoinen maaperä tuottaa ravinteikkaampia kasveja. Kemianteollisuuden ehdoilla kasvatetusta ruoasta taas puuttuu entsyymejä ja mikrobeja, joita tarvitsemme. Ajattelu ja toimintamallit muuttuvat hitaasti, mutta varmasti.

<h2>Puutarhoja maatiloille</h2>

Luomala ei usko, että pelkkä soluviljely, sisäviljely tai kerrostalojen kattopuutarhat ruokkisivat tulevaisuudessa merkittävän määrän ihmisiä. Sen sijaan maatilojen yhteyteen perustettavat tehokkaat puutarhat ja metsäpuutarhat voivat laajentaa ravinnontuotantoa.

Ahlmanin pysyvä penkkiviljelmä, joka on osa hankkeen living lab -toimintaa, on esimerkki tällaisesta uudistavasta viljelystä. Maata muokataan varoen ja maaperä pidetään kasvipeitteisenä. Maan kasvukunto perustuu elävän maaperän ravintoverkkoon, jota hoidetaan kompostilla, kompostiuutteilla ja uudistavan viljelyn periaatteilla.

Penkkiviljelmä voi tuottaa huomattavia satomääriä, vaikka viljelysala on melko pieni, yleensä puolesta hehtaarista kahteen. Pysyvä penkkiviljely sopii esimerkiksi nautatiloille, sillä lantaa voidaan käyttää kompostin raaka-aineena, eikä teollisia lannoitteita ja kasvinsuojeluaineita tarvita.

– Kestävää kasvinviljelyä on vaikea tehdä ilman kotieläintuotantoa. Lantapohjaiset kompostituotteet ovat elävän maaperän rakentamisen ytimessä. Samoin tilannetajuiset ja älykkäät laidunkäytännöt.

<h3>FUSILLI-hanke</h3>

<ul>
	<li>EU:n tietoa, tutkimusta ja innovointia tukevan Horizon2020-ohjelman rahoittama hanke.</li>
	<li>Mukana on 34 partneria 12 Euroopan maasta.</li>
	<li>Suomea hankkeessa edustavat Tampereen kaupunki, TAMK, Ahlman ja Ekokumppanit.</li>
	<li>Hankkeen aikana Tampereelle rakennetaan kestävän ruokajärjestelmän elävä kokeilualusta eli living lab, jossa luodaan ruokaketjun eri vaiheisiin liittyviä innovaatioita</li>
</ul>

Valittuja artikkeleita

Ilman syytä ei nyky-Suomessa kuolla

Liian vanha duuniin? Ikä on yleisin syrjintäperuste

Tarjolla planetaarista lähiruokaa – tällaisia muutoksia tarvitaan, jotta ravintoa riittäisi tulevaisuudessa kaikille

Luetuimmat