Väitöskirjatutkija Arto Koskinen: ”Ihmiset ovat niitä, jotka elävät ja kokevat, ja sieltä ne tarinat tulevat”

Koskisen väitöskirjatyö on kasvanut suoraan opetustyön arjesta. Kun opiskelijat toivat ensimmäisiä käsikirjoitusideoitaan näytille, hän huomasi nuorten tekijöiden imevän vaikutteita liiankin tehokkaasti.  

– Monilla elokuva-alan opiskelijoilla oli omaperäisyyden ongelma. Heidän kirjoitusaihionsa olivat kopioita siitä, mitä he olivat nähneet valkokankaalta ja tv:ssä. Siinä oli usein aika hankalaa opettaa käsikirjoitusteoriaa ja samalla löytää heidän juttuihinsa omaperäisyyttä, Koskinen kertoo.

Hän haluaa haastaa opetuksen etenemisjärjestyksen, jossa korostetaan ensin rakennetta ja teoriaa. Hänen mukaansa opetus kannattaa aloittaa opiskelijan omista kokemuksista ja tunnepitoisista oivalluksista, ja tuoda rakenteelliset työkalut rinnalle tukemaan henkilökohtaista tarinaydintä.

Koskinen on tehnyt elokuvaohjaajana ja käsikirjoittajana sekä fiktiota että dokumenttielokuvia. Hän valmistui vuonna 1993 Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitokselta (nykyinen Aalto-yliopisto) ja on opettanut Tampereen ammattikorkeakoulussa 1990-luvun lopulta lähtien. 

Hän kiinnostui jo varhain elokuvaohjauksesta ja tarinankerronnan taitojen soveltamisesta. Kiinnostus sai aloittamaan väitöskirjatutkimuksen elokuvien käsikirjoituspedagogiikasta Aalto-yliopistossa. Hänen tutkimusaiheenaan on opiskelijan omakohtaisten kokemusten hyödyntäminen käsikirjoittamisen työkalujen ja dramaturgian oppimisessa.

Tunnekartta ja henkilökohtainen tarinauniversumi käynnistää kirjoittamisen sisältä käsin

Ratkaisuksi omaperäisyyden puutteeseen Koskinen kehitti tunnekartan, josta hän puhuu myös henkilökohtaisena tarinauniversumina. Opetuksessaan hän käyttää sitä systemaattisesti elämän käännekohtien ja tunnekokemusten jäsentämiseen tarina-aihioiksi, joita jalostetaan autofiktion ja fiktion keinoin.

Kuva: Ilse Somers

Menetelmässä opiskelijat jäsentävät elämänsä käännekohtia, paikkoja, muistoja ja niihin liittyviä tunteita tarina-aihioiksi. Kurssi alkaa usein niin, että opettaja piirtää taululle oman karttansa, ja sitten opiskelijat tekevät saman. Koskinen painottaa, että nuoriltakin löytyy eletystä elämästä jotain omaperäistä ja mielenkiintoista. 

Harjoitus nojaa yksinkertaiseen havaintoon siitä, miten muistimme toimii. 

Kun alamme kertoa oman elämämme sattumuksia tai tilanteita, muisti aktivoituu. Yksi muisto voi johtaa toiseen. Kaikkein vahvimmat tunnekokemukset ovat väistämättä tarinaideoita, joiden sisältämien elementtien pohjalta kirjoittaja voi miettiä vaikkapa sitä, että mitä jos tilanne olisi edennytkin eri tavalla.

Arto Koskinen

Oleellista ei kuitenkaan ole jäädä oman tositarinansa vangiksi. Koskisen mukaan dramaturgiset työkalut auttavat irrottautumaan todellisesta ja tekemään kokemuksesta yleisemmän ja uskottavan tarinan. Kun omakohtaisesta kokemuksesta jalostuu autofiktion ja fiktion kautta teema ja väittämä, tarina alkaa elää omaa elämäänsä. 

– Dramaturgian avulla pystyy käyttämään kokemuksista sen, mikä on fiktiivisen tarinan kannalta oleellista. Katsojat ovat hirveän herkkiä aitouden tunteelle ja sille, että he pystyvät uskomaan tarinan ja samaistumaan siihen, vaikka kyseessä olisi science fiction ja Luke Skywalker Tähtien sodassa. Se on vähän myyttinen matka alitajuntaan ja kokemusmaailmaan, Koskinen kuvailee.  

Omaperäisyys löytyy läheltä

Väitöskirjatutkimuksessaan Koskinen etsii tapoja, joilla käsikirjoittamisen opetus tukisi opiskelijan omaa ääntä ja tekisi dramaturgian työkaluista ymmärrettävämpiä ja merkityksellisempiä.

Vetoavan ja otteessaan pitävän elokuvan tekemisprosessia hän kuvailee monimutkaiseksi. 

– Onnistuneita elokuvia on helppo katsoa. Vähän sama juttu kuin siinä, että en osaa itse tehdä musiikkia, mutta olen hirveän hyvä sitä kuuntelemaan. 

Koskinen kiteyttää ajatuksen, jonka monet elokuva-alan opettajat tunnistavat, mutta josta on ollut yllättävän vähän tutkimusta: kirjoittaminen omasta sisimmästä käsin eli introspektio lyhentää etäisyyttä kirjoittajan ja hahmojen välillä, ja se voi vahvistaa tarinan emotionaalista uskottavuutta.

Mitä lähempänä se tarina-aihe on tekijää itseään, sitä helpompi on mennä siihen maailmaan, ja sitä mielenkiintoisempi siitä tarinasta tulee. 

Arto Koskinen 

Menetelmä ei ole vain ideageneraattori, vaan myös pedagoginen tilanne, joka vaatii turvallisuutta. Kun ihmiset kertovat omasta elämästään, tilanteet voivat olla koskettaviakin. Joskus joku itkee, joskus koko ryhmä liikuttuu. Siksi Koskinen painottaa vapaaehtoisuutta ja rajojen kunnioittamista. Kartta voi olla myös salainen eli kaikkea ei tarvitse kertoa ääneen.

– Teen selväksi sen, että jokainen kertoo omista kokemuksistaan vapaaehtoisesti. Jos tuntuu siltä, ettei halua lähteä jakamaan, ei ole valmis, hän sanoo. 

“Olette ottamassa viisi minuuttia jonkun toisen elämästä”

Koskisen puheessa käsikirjoittaminen ja elokuvan tekeminen näyttäytyvät tutkimuksellisina. 

– Leffan tekeminen ja käsikirjoittaminen ovat aina tutkimusmatkoja aiheeseen ja ihmiseen. Varsinkin dokumenttielokuvassa pitää tehdä paljon taustatyötä ja tutkia aihetta syvemmältä, jotta voi löytää katsojaa tai kuulijaa kiinnostavan ja samaistuttavan tarinallisen muodon, hän kuvaa. 

Lopulta kaikki kiteytyy vastaanottajaan ja siihen, miksi tarinoita ylipäätään kerrotaan. Koskisen mukaan tarinan tarkoitus on välittää toisille ihmisille tunteita, ajatuksia ja arvoja, ja siksi tekijällä on vastuu ajasta, jonka hän katsojalta ottaa. 

– Tähdennän opiskelijoille, että vaikka tekisitte viisiminuuttista lyhytelokuvaa, olette ottamassa viisi minuuttia jonkun toisen elämästä, Koskinen sanoo.

Kun tämä ajatus osuu kohdalleen, dramaturgiset työkalut eivät enää ole sääntöjä sääntöjen vuoksi, vaan keinoja pitää katsoja mukana ja välittää jotakin olennaista.

Tekoäly sparraajana, ei käsikirjoittajana

Tutkimuksessaan Koskinen tarkastelee myös sitä, mitä tapahtuu, kun luovan prosessin rinnalle tuodaan tekoäly. Hänen ajatuksensa ei ole korvata kirjoittajaa, vaan laajentaa työkalupakkia. Jos tarina jumittaa, tekoäly voi auttaa esimerkiksi henkilöhahmojen analysoinnissa, teeman tarkentamisessa tai rakenteen testaamisessa. Koskinen puhuu tekoälystä sparrauskumppanina: tunteettomana työkaluna, jonka ehdotuksista voi olla apua teeman, henkilöhahmojen tai rakenteen hahmottelussa tai analysoinnissa, joita tekijä arvioi. 

Samalla väitöskirjatutkija muistuttaa kriittisyydestä. Tekoäly tarjoaa helposti keskivertovastauksia, mutta joskus se voi tarjoilla yllättäviäkin ehdotuksia tekijän oman kokemuspiirin ulkopuolelta. Silloinkin on tärkeää, että tekijä säilyttää ohjat.

Koskisen havaintojen mukaan opiskelijat suhtautuvat tekoälyyn vielä varauksella, ja se on hänen mielestään osin tervettä. Opetustilanteessa raja tulee nopeasti vastaan: jos teksti tai käsikirjoitus ei ole opiskelijan omaa ajattelua, sitä on vaikea perustella ja avata.

– Perusteet pitää itse ensin oppia, jotta voi käyttää tekoälyä tukena. Opiskeluaikana ei voi vain tekoälyllä porskuttaa menemään, koska töissähän oikeat kyvykkyydet sitten punnitaan, hän korostaa. 

Artikkeleita, vertaisarviointia ja käytännön kokeiluja

Koskinen tekee artikkelimuotoista väitöskirjaa, joka tuntuu hänelle luontevalta tavalta edetä: tutkimuksen voi rajata kerrallaan yhteen tarkkaan kysymykseen ja purkaa tulokset artikkeliksi. Yksi artikkeli on julkaistu, toinen on vertaisarvioinnissa ja kolmas valmistelussa. Aineisto pohjaa käytännön opetustilanteisiin ja käsikirjoituspajoihin, joita Koskinen on vetänyt useita vuosia eri oppilaitoksissa Suomessa ja Belgiassa.

Kuva: Ilse Somers

TAMKin tutkimusilmapiiriä Koskinen luonnehtii kannustavaksi. 

Väitöstutkimus on itsensä kehittämisen prosessi. Oman oppimis- ja työkokemukseni pohjalta haluan opettaa tavalla, josta opiskelija hyötyy mahdollisimman paljon. Syvempi tutkimus tukee opetusta. Titteli ei ole se oleellinen juttu vaan ajatusprosessi väitösartikkelien kirjoittamisessa.

Arto Koskinen

Kurssikokeiluissa hän kerää opiskelijoilta palautetta: miltä oman kokemuksen kautta käynnistetty kirjoittaminen tuntuu ja miten tekoälyn käyttö – jos sitä on käytetty – on vaikuttanut prosessiin. Tavoitteena on ymmärtää paitsi menetelmän pedagoginen hyöty myös se, miten opiskelija rakentaa kirjoittajaidentiteettiään. 

– Oma elämä ja omat kokemukset ovat kirjoittajaidentiteetin rakentumisen tärkeitä osasia.

Koskisen tutkimus muistuttaa perustasta: tarinat syntyvät ihmisistä, kokemuksista ja vuorovaikutuksesta. Tekoäly voi nopeuttaa ja auttaa, mutta se ei voi elää tekijän puolesta.

–  Ihmiset ovat niitä, jotka elävät ja kokevat, ja sieltä ne tarinat tulevat.