Meidän pitää oppia tunnistamaan, mikä on vaikuttavaa, sanoo professori Toni Seppälä

Mitä tutkit?

Tutkin pääasiassa syöpää ja erityisesti suolistosyöpää. Minua kiinnostaa varsinkin periytyvä syöpä, ja siinä tarkemmin Lynchin syndrooman aiheuttamat syövät. Lynchin syndrooma on yleisin syöpää aiheuttava geenimutaatio, jota kantaa noin yksi ihminen kolmestasadasta. Suomessakin on tuhansia ihmisiä, joiden tiedetään kantavan tätä geenivirhettä ja monta kertaa enemmän heitä, joiden kohdalla sitä ei tiedetä. Ja jotka eivät itsekään tiedä.

Miksi tutkimuksesi on tärkeää?

Syöpä on iso kansansairaus. Riskiryhmät ovat paitsi psyykkisessä, niin myös ihan absoluuttisessa vaarassa. Siksi riskiryhmiä on kiinnostava tutkia: heillä on eniten voitettavaa. Haluan tutkia kansansairauksia, koska haluan totta kai mahdollisimman paljon vaikuttavuutta sille ajalle, mitä tutkimukseen käytän. Mitä enemmän on sairautta, niin sitä enemmän on voitettavaa, jos pystyy tarjoamaan ratkaisuja.

Mihin suuntaan haluaisit kehittää alaasi?

Näkisin, että me tarvitsemme Suomeen kirurgisen onkologian osaamista. Meillä ei ole sellaista erikoisalaa lainkaan, vaikka monissa muissa maissa on – kuten Pohjois-Amerikassa ja Virossa. Tämän takia kirurgit eivät välttämättä ole erityisen sivistyneitä molekyylilääketieteen ja syvemmän biologian saralla. Kirurginen onkologia on silta molekyylilääketieteen, onkologian ja kirurgian välillä, joka pitäisi pystyä rakentamaan.

En tarkoita, että meidän on pakko perustaa juuri erikoisala, mutta sen tyyppistä osaamista pitää pystyä lisäämään. Tietyillä kirurgian erikoisaloilla, kuten urologiassa, ollaan vähän lähempänä onkologista kirurgiaa, koska he hoitavat myös levinneitä syöpiä. Mutta pääsääntöisesti tällaista osaamista on Suomessa vähän.

Kuva: Jonna Karekivi, Tampereen yliopisto

Mitä haluaisit seuraavaksi tutkia ja miksi? 

Tutkimukseni on viime vuosina suuntautunut yhä enemmän de-eskalaation suuntaan. Se tarkoittaa, että tutkitaan sitä, voisiko vähemmän olla enemmän. Tai voitaisiinko saavuttaa yhtä hyviä tuloksia tekemällä jotain kevyemmin kuin olemme tähän asti tottuneet tekemään, varsinkin kirurgiassa.

Meidän järjestelmämme ajaa tällä hetkellä siihen suuntaan, että emme yksinkertaisesti kansakuntana kestä kasassa, ellemme mieti, mikä on turhaa tai vähävaikutteista hoitoa. Meidän pitäisi oppia tunnistamaan, mikä on vaikuttavaa ja mikä on vähemmän vaikuttavaa.

Suomalaiset ovat olleet hyviä tutkimaan tällaisia asioita esimerkiksi ortopediassa. Minusta olisi kiinnostava jatkaa tätä tutkimusperinnettä. Vaikka oma alani on eri, niin kyllä jokaisella erikoisalalla on omia pimeitä nurkkia, joita kannattaisi vähän valaista.

Syövänhoidon ulkopuolelta mielestä todella hieno suomalainen esimerkki on umpilisäkkeen hoitaminen ilman leikkausta. Se on hyvin lähellä syöpäkirurgista de-eskalaatiota.

Mistä pidät työssäsi eniten?

Pidän haastavuudesta, monipuolisuudesta ja siitä, että yksikään päivä ei ole samanlainen. Tapahtumia riittää! Minullahan on tavallaan monta identiteettiä tässä samassa työssä: minulla on hoitavan lääkärin työ, esihenkilötyö, tieteellinen työ ja aika paljon hallinnollista työtä.

Tutkimusprofessorina en ole koskaan varsinaisesti identifioitunut opettajaksi. Mutta tykkään luennoimisesta ja asioiden valaisemisesta. Pidän opiskelijoille jonkin verran ryhmäopetuksia, ja minusta on mukavaa, kun innostun myös itse opettamastani asiasta. Minusta on myös kiva nähdä, miten nuorilla on näkökulmaa, osaamista ja asennetta. Kun ne nostavat päätään, niin se on minusta kaikkein hienointa.

Mitä teet vapaa-ajallasi?

Urheilupuolella tennis on rakas harrastukseni. Golfia haluaisin pelata paljon enemmänkin, mutta se on jäänyt aika vähälle viime vuosina. Minulla on lisäksi kesämökki saaressa. Se vaatii paljon työtä, mutta on toisaalta erittäin hyvää vastapainoa. Siinä ei mieti työasioita, kun siirtää painavia asioita mantereelta saareen ja rakentaa niistä jotain.