Hyppää pääsisältöön

Opettajat tarvitsevat keinoja väkivallan tunnistamiseen

Julkaistu 16.2.2021
Tampereen yliopisto
Satu Lidaman/ Kuva: Mikko Palonkorpi
– Väkivallan eri muotojen tunnistaminen on yhä puutteellista, tyypillisesti historiallisista syistä, sanoo tutkija Satu Lidman.
Nuoriin kohdistuneet väkivallanteot huolestuttavat Satu Lidmania, joka on tutkinut väkivaltailmiöitä laajasti eri tieteenalojen näkökulmista. Hänen tuorein teoksensa, parisuhdeväkivaltaa lestadiolaisnaisen näkökulmasta tutkiva Taivas ja syli on Vuoden tiedekirja 2020 -ehdokkaana.

– Kaikki viime aikoina esiin tulleet nuoriin kohdistuneet väkivallanteot saavat pohtimaan, miten ohut ja hajanainen ymmärrys väkivallan haavoittavuudesta ja mekanismeista yhteiskunnassamme edelleen on. Niin vakavien kuin lievempienkin tekojen ehkäisyyn tarvitaan kipeästi resursseja, koulutusta ja yhteistyötä eri toimijoiden välillä, Lidman sanoo.

Opettajankoulutus ei Lidmanin mukaan tarjoa tällä hetkellä riittävästi välineitä väkivallan tunnistamiseen tai siihen puuttumiseen. Lidman on mukana apulaisprofessori Marita Husson johtamassa EU-hankkeessa (EraseGBV), joka tutkii nuoriin kohdistuvaa sukupuolistunutta väkivaltaa.

Hankkeessa suunnitellaan kroatialaisten ja espanjalaisten partnereiden kanssa verkkokoulutuskokonaisuutta, jonka kohderyhmänä ovat erityisesti opettajaopiskelijat ja muut kouluammattilaiset, kuten kuraattorit.

Lidman sanoo, että ennaltaehkäisyn ja oikea-aikaisen puuttumisen kannalta on välttämätöntä tunnistaa nykyistä paremmin väkivaltailmiöiden erityispiirteitä ja niihin kytkeytyviä risteäviä tekijöitä.

– Esimerkiksi sukupuoli, ikä sekä aiemmat elämänkokemukset vaikuttavat siihen, miten nuori uskaltaa puhua kokemastaan, näkemästään tai tekemästään väkivallasta. Eri alojen ammattilaiset tarvitsevat tietoa siitä, miten heidän tulisi kohdata nuoria kipeiden asioiden äärellä. Väkivaltaan puuttumiseen on yhteinen vastuu, ja lasten oikeudet ovat aikuisten velvollisuuksia.

Kirjoja jotka puhuttelevat

Tampereen yliopisto menestyi hyvin Vuoden tiedekirja 2020 -ehdokasasettelussa, kun kymmenen ehdokkaan joukosta löytyi aluksi kaksi Tampereen yhteiskuntatieteilijöiden teosta.

Pian paljastui, että mukana on kolmaskin teos, yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa yliopistotutkijana toimivan Satu Lidmanin Taivas ja syli. Kirja kertoo parisuhdeväkivallasta yhden ihmisen elämäntarinan kautta ja pohtii sen kytköksiä uskonnolliseen yhteisöön.

”Päiviksi” nimetyn päähenkilön elämäntarina antaa teokselle kaunokirjallisen vaikutelman, joka on tietokirjalle poikkeuksellinen valinta.

– Haluan kirjoittaa sellaisia tiedekirjoja, jotka puhuttelevat mahdollisimman laajasti. Tässä teoksessa haastattelu- ja päiväkirjaotteet lisäävät tyyliin proosamaisuutta. Tutkin parisuhdeväkivaltaa yhteiskunnallisena ongelmana lähihistorian perspektiivissä. Erityisnäkökulmana on se, miten ihmisen elämää ohjaavat yhteisölliset normit saattavat vaikuttaa mahdollisuuksiin hakea ja saada apua, Satu Lidman sanoo.

Väkivaltatutkimuksen antama tieto peilautuu läpi koko kirjan vanhoillislestadiolaisen ”Päivin” muistoihin ja kokemukseen erityisesti 1970–90-luvuilla.

– Tästä välittyvä kuva resonoi vahvasti yleisemminkin. Sitä ei voida yleistää kuvaamaan lestadiolaisuutta kokonaisuutena, mutta se auttaa ymmärtämään yhteisöllisyyden haasteita. Siitä löytyy myös monenlaisia kosketuspintoja parisuhdeväkivallan dynamiikkaan henkilön taustoista riippumatta.

Väkivalta piilossa rakenteiden takana

Vanhoillislestadiolaisuus on tullut viime vuosina entistä näkyvämmäksi, kun sekä kauno- että tietokirjallisuudessa on käsitelty liikkeen vaikeita aiheita kuten monilapsisuutta, pedofiliaa ja hoitokokousmuistoja. Lestadiolaisuus näyttäytyykin monelle kielteisessä valossa ja vieraana.

Satu Lidman sanoo, että Taivas ja syli -teoksessa vanhoillislestadiolaisuus on parisuhdeväkivaltailmiön konteksti, ei tutkimuskohde. Aiemmin ei parisuhdeväkivaltaa ole tästä näkökulmasta tarkasteltu.

– Väkivaltatutkimuksen tehtävänä on havainnoida rakenteita, jotka tuottavat, piilottavat ja ylläpitävät väkivaltaa eli ns. väkivaltakulttuuria. Tämä oli lähtökohta myös edellisessä kirjassani vuodelta 2015 [Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia]. Samalla on tärkeää muistaa, että hengellisyys, usko ja yhteisöllisyys ovat sinällään myönteisiä asioita eikä niitä tule demonisoida, Lidman sanoo.

Auttamisjärjestelmä on viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana kehittynyt paljon, ja esimerkiksi moniammatilliseen yhteistyöhön on luotu hyviä käytänteitä.

Lidmanin mukaan vaaditaan vielä paljon tutkimusta sen ymmärtämiseksi, miten kuuluminen uskonnolliseen tai kulttuuriseen vähemmistöön saattaa vaikuttaa väkivallan piiloutumiseen.

– Ei tulisi unohtaa, ettei mikään yhteisö nyt tai menneisyydessä ole niin yhtenäinen kuin miltä ulkoapäin katsottuna helposti näyttää. Myös muutosta tapahtuu jatkuvasti, ja vaikeistakin asioista pystyään nykyään keskustelemaan avoimemmin.

Historioitsija ja tietokirjailija

Satu Lidman on historioitsija, väkivaltatutkija ja tietokirjailija, joka väitteli saksan kielellä Baijerin herttuakunnan rikosoikeusjärjestelmästä 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. Nyt hän on tutkijana yhteiskuntatieteen tutkimushankkeessa, jonka kohteena on nykypäivän väkivaltailmiöitä.

– Aloitin häpeän, väkivallan ja sukupuolen tutkimisen aikoinaan väitöskirjavaiheessa oikeushistorian viitekehyksessä. Nämä ovat syvälle ihmisyyteen meneviä ja siten myös eri aikakausia ja kulttuureita yhdistäviä teemoja. Väkivallan eri muotojen tunnistaminen on yhä puutteellista, tyypillisesti historiallisista syistä, Lidman sanoo.

Ongelmana Lidman pitää usein sanottamista, sillä ”ilman tarkoituksenmukaisia käsitteitä eivät sisällötkään nouse keskusteluun”. Tämä vaikeuttaa ennaltaehkäisyä ja puuttumista.

– Vaikenemisen ja vaientamisen pitkä historia kytkeytyykin vahvasti nykypäivän väkivaltakokemuksiin. Ajattelen, että nykyinen toimenkuvani on luontevaa jatkoa aiemmille tutkimuksilleni. On arvokasta saada olla mukana väkivallan torjumiseksi tehtävässä työssä. Näen sen osana yhteiskunnallista kehitystä, joka sijoittuu historiallisen muutoksen aika-akselille.

Teksti: Heikki Laurinolli
Kuva: Mikko Palonkorpi

Lue myös: Tampereen yliopiston tutkijoilta kaksi ehdokasta vuoden tiedekirjaksi