Journalistiikan uudet professorit katsovat toimitustyötä käytännön tasolta
Laura Ahva ja Heikki Heikkilä aloittavat syksyllä viisivuotiskautensa apulaisprofessoreina. Myöhemmin heistä tulee täysiä professoreita urapolkumallin ei tenure track -järjestelmän ehdoilla.
– Saamme vedettäväksemme ihan keskeisiä journalistiikan tutkimus- ja opetustehtäviä. Nyt on sauma saada journalismin tutkimus ja opetus yhä parempaan keskinäiseen linjaan. Aika historiallista on sekin, että nyt oli avoinna yhtä aika kaksi professuuriin johtavaa paikkaa, joiden taustalla oli eläköitymisiä ja tehtävien vaihtumista. Siinäkin mielessä nyt on nivelkohta, Laura Ahva kertoo.
Molemmat uudet professorit ovat toimineet noin 20 vuotta tutkijoina Tampereen yliopistossa. Molempien kotipesä on journalismin tutkimuskeskus Cometissa, jonka tutkimusaiheet liittyvät käytännön journalistiseen työhön.
– Me kumpikin edustamme tutkimussuuntausta, jossa journalismia tarkastellaan käytäntönä, ei pelkästään rakenteena. Tämä ote tarkastelee journalistista työtä sen tekijöiden tasolla ja usein myös heidän kanssaan, toivottavasti jatkossa yhä enemmän myös opiskelijoiden kanssa, Ahva sanoo.
Digimurros villiinnytti mediaympäristön
Journalistiikan uusien professoreiden tutkimuskohde muuttuu vauhdikkaasti. Joukkoviestintä on menettänyt hallitsevan asemansa digimurroksen seurauksena. Maakuntalehtien valta on vaihtunut virtuaaliviestinnäksi, jossa vihapostit sinkoilevat ja Google ja monet muut sen perässä seuraavat jälkiä.
Heikki Heikkilä huomauttaa, että tiedonvälityksen vanha maailma oli ehkä turvallinen ja tasainen mutta aika lailla yksinuottinen. Journalismi on nyt Heikkilän mielestä monipuolistunut ja sen lajit, esitystavat ja aihealueet laventuneet. Samalla uusia ongelmia on noussut esiin.
Laura Ahva pitää selvänä sitä, että mediaympäristö on villimpi kuin aiemmin. Media on nyt läsnä kaikkialla koko ajan parin klikkauksen päässä, ja kuka hyvänsä voi julkaista mitä hyvänsä. Journalismin on yhä vaikeampi erottautua ympäristöstään.
Onko journalismi menettänyt pelin?
– Ei minun mielestäni ole. Journalismin volyymi, näkyvyys ja vaikuttavuus voi olla jopa kasvanut, mutta se joutuu kamppailemaan huomiosta entistä enemmän, Heikkilä sanoo.
Ennen riitti se, että tv-uutiset sai huomion kerran illassa puoli yhdeksältä ja sanomalehti aamulla, mutta nyt ne joutuvat kilpailemaan kaiken aikaa. Journalismi on silti yhä hengissä.
Ahva huomauttaa, että journalismin markkinaosuus on pienentynyt ja mediatalot tekevät voittoa aivan muulla kuin journalismilla. Villi mediaympäristö some-kohuineen pyörii kuitenkin ammattimaisesti tuotetun journalismin ympärillä.
– Journalismi on syöte, johon tartutaan. Journalismi ja some pyörittävät toinen toistansa ja toimivat symbioosissa.
– Jos journalismi oikeasti loppuisi, niin sosiaalisen median dynamiikasta katoaisi iso osa. Monet joutuisivat kysymään, että mitä sosiaalisella medialla sitten tehdään, ellei syötteitä ja jaettavia asioita otettaisi journalismista, Heikkilä sanoo.
Höttöjournalismia ja klikkiotsikoita
Journalismi sisältö on keventynyt. Vakavuuden tilalle on tullut höttöaiheita, klikkiotsikoita ja sosiaalisen median tuottamia näennäisuutisia.
– Viihteellistyminen on vakioaihe, sen tavat vain muuttuvat. Se alkoi jo 1930-luvulla, samaa keskustelua käydään nyt vain eri aiheista. Se on minusta hyvää se semmoinen vääntö, että journalismin asiallisuudesta ja relevanssista käydään kamppailua, Heikki Heikkilä sanoo.
Viihteellisyyden ja triviaalisuuden ohella nyt kiinnitetään Heikkilän mielestä huomiota myös asioihin, joita ei aiemmin osattu mieltää yhteiskunnallisesti merkittäviksi. Yksi sellainen on kotiväkivalta, jota julkisuus ei ennen tunnistanut lainkaan, vaikka sitä tiedettiin esiintyvän.
– Viihteellistymisen räikeä kuohunta on siirtynyt huomion tavoitteluun ja klikkiotsikoihin. Toimittajat väittävät, ettei klikkiotsikoita ole olemassa, vaikka melkein valtaosa otsikoista on nykyään sellaisia. Täyttävätkö ne edes ammattitaidon kriteereitä, Heikkilä kysyy.
Valtaosa?
– No melkein valtaosa. Voimme katsoa vaikka Hesarin ja Aamulehden uutisfeedit, joissa on neljän-viiden rivin otsikko, jossa sanotaan, että tämä yksi aihe ihmetyttää. Toimittajat osaavat laskea yhteen mutta eivät viitsi tiivistää asioita otsikkoon. Aiemmilla vuosikymmenillä tätä ei olisi voinut kuvitellakaan, Heikkilä hämmästelee.
Google kyttää eikä seurauksia tiedetä
Maakuntalehtien voimien päivinä mediavallan käyttäjät asuivat samassa kaupungissa, mutta digiaikana valta on paennut virtuaaliavaruuteen algoritmien taakse. Pitääkö meidän olla huolissamme siitä, että näkymätön valta seuraa tekojamme ja nuuhkii kauppakassimme sisällötkin?
– Totta kai pitää olla huolissaan. Mediaan on tullut uudenlainen logiikka, jota ei aiemmin ollut, Heikki Heikkilä vastaa.
Uuden järjestelmän yhdeksi ongelmaksi Heikkilä nimeää taloudellisen kysymyksen eli sen, että viestinnän ja median omistuksen keskittyminen keskittää myös tulot. Toinen ongelma koskee sitä, että digitaalisessa ympäristössä ihmisten jälkiä voidaan kerätä ja seurata.
– Me emme tiedä, mitä kaikkea tästä seuraa eikä se varmaan selviä 10–15 vuoteen. Pääsemme hitaasti jyvälle siitä, millaisia asioita tapahtuu taustalla.
Keskittymiskehityksen vanhat haittavaikutukset kuten maakuntien kakkoslehtien levikkikriisi tai paikallisradioiden asema tuntuvat nykyiseen verrattuna jopa yksinkertaisilta ongelmilta.
Laura Ahva huomauttaa, että paikallislehtiä koskevat uhat ovat yhä olemassa, mutta kysymys on vain eri kokoluokasta kuin Googlen ja Amazonin aiheuttamat ongelmat.
Keskittymisen vähättely ihmetyttää
Media-alan suuryritys Sanoma osti äsken Alma Medialta Aamulehden, Satakunnan Kansan ja joukon paikallislehtiä. Ostiko se maantieteellisesti rajatun levikkialueen vai osuuden näkymättömästä algoritmista, joka tunnistaa ison kuluttajasegmentin?
– Sekä että. Jos puhutaan Aamulehdestä, niin sen lukijat asuvat edelleen tällä alueella. Sanoma osti sekä alueen että tietoa täkäläisten ihmisten käyttäytymisestä, jota voi hyödyntää eri tarkoituksiin, Heikki Heikkilä sanoo.
Maantieteellinen levikkialue on Heikkilän mukaan edelleen tärkeä asia, vaikka Sanoma olikin ensisijaisesti kiinnostunut Aamulehden lukijoiden digitaalisista jäljistä. Sitä Heikkilä ei osaa vielä arvioida, miten uusi omistaja pystyy tätä tietokantaa analysoimaan ja käyttämään hyväkseen.
Perinteinen media on yhä hengissä omine tapoineen ja tarkoituksineen, vaikka sen ympärille on syntynyt digitaalinen mediakehä.
– Eivät perinteiset sanomalehdet ole kuolleet. Alueellisen median ja yleisön liittoutumia on yhä olemassa.
Sanoman Aamulehti-ostoksessa Heikkilää hämmästyttivät itse uutisen lisäksi väitteet, ettei media olisi Suomessa tämän kaupan jälkeen keskittyneempää kuin muissakaan maissa.
Heikkilä kummastelee tätä väitettä, sillä noin 90 prosenttia Suomen lehtikentästä on nyt parin suurimman mediatalon hallussa.
– Millään muulla elinkeinoelämän alueella meillä ei ole tällaista keskittymistä, Heikkilä huomauttaa.
Heikkilä on samaa mieltä Aamulehden ja Helsingin Sanomien päätoimittajien kanssa siitä, että journalismi on erityistapaus eikä toimitusten autonomia tässä fuusiossa katoa.
– Suomessa on vanha media-alan traditio, että omistus ja käytännön päivittäinen uutistyö pysyvät erillään. Vaikka toimitusten itsenäisyys säilyy, pidemmän ajan toimintalinjat virtaviivaistuvat. En tiedä, mihin se johtaa pidemmällä aikavälillä.
Mediatalojen käyttäjädata johtaa harhaan
Journalismin tutkijoilla ja mediataloilla on kokonaan erilainen käsitys lukijoista, vaikka molemmat ovat tutkineet asiaa omien aineistojensa perusteella.
– Mediatalojen tietojenkeruu vastaa digitaalista vakoilua. Siinä on ongelmia eikä se edes kerro yleisöstä olennaista. Meidän yleisötutkimuksemme antavat aivan erilaisen kuvan kuin mitä mediatalojen data antaa, Heikki Heikkilä sanoo.
Heikkilä toteaa, että analytiikan ansiosta toimittajat ovat ensimmäistä kertaa hyvin innoissaan yleisöstä ja yleisöä koskevasta datasta. Ongelma on vain siinä, että tieto on harhaanjohtavaa.
Laura Ahva huomauttaa, että lehtitalot tekevät muunkinlaista yleisötutkimusta, mutta analytiikan seurannasta ne tekevät johtopäätöksiä sen perusteella, mitä juttuja klikataan ja kuinka kauan niitä luetaan.
Journalismin tutkijoiden laadulliset tutkimukset osoittavat, että klikkaukset ja sivujen auki pitämiset eivät kerro totuutta, sillä lukijat voivat pitää auki jopa kymmentä ikkunaa ilman, että lukisivat niiden sisältöjä.
Esimerkiksi taannoisessa yleisötutkimushankkeessaan tutkijat eivät lähteneet jäljittämään klikkauksista seuraavaa jälkeä vaan sitä jälkeä, mihin ihmiset sosiaalisessa elämässään journalistisia juttuja käyttävät ja miten ne liittyvät päivän puheenaiheisiin.
– Tällaista tietoa ei pysty saamaan pelkästään analytiikkaa seuraamalla. Jotta journalismi olisi relevanttia ihmisille heidän arjessaan, sen pitää ulottua hyvin moneen suuntaan. Kaikista näistä suunnista olisi hyvä saada vihiä, mutta pelkistä digitaalisista mittareista se ei selviä, Laura Ahva sanoo.
– Avain ei ole siinä, mitkä jutut tuottavat puheenaiheita ihmisille vaan se, millainen journalismi koskettaa niitä puheenaiheita, joita ihmisillä on jo valmiina. Tätä tietoa me olemme hakeneet tutkimuksesta, Heikkilä sanoo.
Medialähtöinen ajattelu on tärkeä toimittajille itselleen, mutta ihmisten sosiaalisten verkostojen ja arkielämän kannalta se on vieras näkökulma.
– Eivät ihmiset ajattele journalismia siitä näkökulmasta, että mikä helpottaisi toimittajien työtä tai parantaisi mediatalon taloudellista tulosta. Heille journalismin kiinnostavuus ja merkittävyys on jossakin muualla, Heikkilä sanoo.
Osallisuus ja sovittelu korjauskohteina
Journalistiikan uusien professoreiden työn sytykkeenä on muutoshalu ja epäkohtien korjaamisen tarve, mutta koko tiedotusjärjestelmän muutosta he eivät tavoittele. He puhuvat käytännön teorian (practice theory) ajatuksesta eli siitä, että journalismin toimintatapoja voidaan muuttaa kritiikin kautta.
Laura Ahva ja Heikki Heikkilä ovat tutkineet sitä, miten journalismi voisi olla nykyistä kansalaislähtöisempää eliittikeskeisyyden sijasta ja miten se voisi olla osallistavampaa siten, että myös muut kuin journalistit pääsisivät siihen mukaan.
Ahvan tutkimusuralla journalismin korjaussarjaan kuuluu myös tutkimus- ja kehityshanke siitä, miten journalismi voisi olla sovittelevampaa siten, ettei vastakkainasettelu olisi aina lähtökohtana.
– Meidän tutkimustapamme on ollut se, että korjattavaa löytyy käytännöistä ja niiden taustalla olevasta ajattelusta. Normatiivinen visiomme ei ole se, että tarjoaisimme kokonaisratkaisun vaan pikemminkin osaratkaisuja. Tämäntyyppisiä projekteja olemme tehneet viimeiset 10–15 vuotta, Heikkilä kertoo.
Teksti ja kuvat: Heikki Laurinolli
