Huumehoito luotiin 1960-luvun Suomessa lähes tyhjästä
Tutkija Katariina Parhilta tivataan usein, kuvaako ensimmäinen huumeaalto kunnolla menneisyyttä. Käsitekriitikko huomauttaa, että huumausaineita liikkui ja käytettiin Suomessa jo aiemmin: reseptillä tuberkuloosin yskänlääkkeenä, sodan rintamilla, seurapiireissä. Parhi vastaa aiemman käytön rajautuneen pienelle alueelle ja tiedossa olleiden käyttäjien määrän olleen pieni.
— Ensimmäisen aallon aikana oli alettava muodostaa erilaisia hoitopaikkoja ja -tapoja. Suuri ero on myös siinä, ettei huumeita mielletty julkisuudessa ennen 60-lukua ongelmaksi, joka uhkaa yhteiskuntaa, Parhi toteaa.
Tuore kirja Saadaan vähän kamaa (Gaudeamus, 2023) tuo esiin hoitojärjestelmien kokonaisuuden, joka on Parhin mukaan ennemmin pirstaleinen ja moniääninen kuin yhtenäinen ja hoidosta vastanneiden yhdessä toteuttama.
Hoitoarjessa huumehoito ei ollut pelkästään lääketiedettä, vaan Parhi osoittaa kirjassaan moniammatillisen yhteistyön ja kokeilevuuden, joka hoitojärjestelmissä vallitsi. Hoidon pioneerit kehittivät hoitomuotoja hyvien arvausten perusteella – luoden hoitojärjestelmiä lähes tyhjästä.
Tulkintansa Parhi pohjaa arkistoaineistoon ja huumeita käyttäneiden nuorten parissa työskennelleiden ihmisten haastatteluihin, joissa Parhi kysyi heidän muistojaan puoli vuosisataa myöhemmin. Parhi antaa haastateltavien erimielisyyksien näkyä, jotta syntyisi moniääninen kuva hoitojärjestelmistä ja -ideologioista.
— He sijoittivat nuoren elämänkaaren osaksi yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka muokkasivat nuoren menneisyyttä ja vaikuttivat tämän mahdollisuuksiin.
— Lisäksi kaikilla on ollut halu vaikuttaa yhteiskuntaan, minkä he tuovat haastatteluissakin vahvasti esiin, Parhi kertoo.
Moraalipaniikissa rakentui ulkoa tuleva uhka
Vastoin kuin 1960-lukuun soviteltu myytti kuvaa, Parhin mukaan nuorten huumeidenkäyttö ei pääasiassa ollut filosofista tajunnan laajentamista. Nuoret ja nuoret aikuiset käyttivät aineita, joita käsiinsä saivat. Harva alkoi käyttää huumeita säännöllisesti, vaikka kokeilijoissa oli Parhin mukaan hyvin nuoriakin eivätkä nuoret aina tienneet, mitä aineita he kokeilivat.
Koska Parhin tutkimuskohteena ovat hoitojärjestelmät, tarkastelu käsittää ihmisiä, joille seurasi merkittäviä ongelmia käytöstä.
— Usein kyseessä oli marginaalissa eläneitä nuoria, joilla oli laitostaustaa ja vaikeuksia löytää paikkaansa yhteiskunnassa. Heillä puuttui koti tai työ, tai työtä tehtiin vain ajoittain. Koulunkäynti-into saattoi olla laimeaa.
Parhi arvioi, että ensimmäisen aallon aikana käyttäjiä oli tuhansia, mutta ei kymmeniätuhansia.
— Ilmiö oli joka tapauksessa suurempi julkisessa keskustelussa kuin käytännössä. Huumeet nähtiin uhkaavana ja ennen kaikkea ulkomailta vyöryvänä ongelmana, joka haluttiin kitkeä heti alkutekijöissään. lkään kuin odotettiin huumeiden rantautumista Suomeen. Ja sittenhän ne rantautuivat.
Parhi sanoo, että yhteiskunnassa velloi moraalipaniikki, jossa hätkähdyttävät tapaukset päätyivät otsikoihin luomaan kokonaiskuvaa. Yhteiskunta määritteli käytön nuoriso-ongelmana ja rikollisuutena. Myös lainsäädäntö alkoi vastata ongelmaan, mikä huipentui vuonna 1972 käytön kriminalisointiin.
Huumehoitoa kehitettiin rohkeasti kokeillen
Parhi on selvittänyt kirjaansa esimerkiksi Hesperian sairaalaan myrkytystilan vuoksi päätyneiden hoitoa. Ensimmäisen huumeaallon aikana alettiin kehittää myös uudentyyppisiä hoitomuotoja ja -paikkoja.
Kirja luo kokonaiskuvaa ensimmäisen huumeaallon hoitomuotojen kehityksestä. Hoidon pioneereja yhdistivät Parhin analyysissä rohkeus, ennakkoluulottomuus ja kokeilumielisyys. Hoitopalveluja kehitettiin nopealla aikataululla. Vaikka nuoria hoitaneilla ammattilaisilla oli erimielisyyksiä, asiat kuten palvelujen demokraattisuus, avohoito ja nuoren identiteetin huomioiminen korostuivat.
Parhi mainitsee esimerkiksi Veikkolan, jossa nuoria hoidettiin, terapeuttisena yhteisönä, jolla oli voimakkaita psykiatriakriittisiä vaikutteita. Kirjassa käsiteltyjen hoitopaikkojen lisäksi apua tarjosivat kristilliset piirit kuten Vihreä keidas teebaarissaan.
— Hoitokokeilut mahdollisti se, ettei ollut mitään valmiita rakenteita, ja välillä kokeiltiin aika rohkeasti. Haastattelemillani ammattilaisia oli aikanaan tilaa testata asioita, Parhi kertoo pioneerien työstä.
Tunteet ja kokemukset laajentavat kuvaa menneisyydestä
Katariina Parhi on taustaltaan sosiaalihistoriallisesti suuntautunut tieteen- ja aatteiden historian tutkija. Väitöskirjansa hän on tehnyt psykopatiadiagnoosin historiasta Suomessa. Nykyisin Parhi työskentelee Kokemuksen historian huippuyksikössä (HEX), jossa hän tutkii Suomen Akatemian tutkijatohtorina työlaitoksia Suomessa 1920-luvulta 1980-luvulle.
Uudessa kirjassaan Parhi haki lähestymistapaa, joka kohdistuisi enemmän kokemuksiin ja tunteisiin kuin perinteinen tieteenhistoriallinen tutkimustapa.
— Päihdeaiheet sisältävät tunteita, kokemuksia, ihmisten välisiä ristiriitoja. Kun olen yhdistänyt näkemyksiä ja antanut äänen erilaisille kokemuksille, koen että siitä syntyy tarkempi kokonaiskuva. Menneisyydestä on paljon kokemuksellista ja ilman kokemusten tarkastelua menneisyydestä jäisi osia tavoittamatta, Parhi ajattelee.
Vuoden alussa Parhi sai Fulbright Suomi -säätiön stipendin, jonka turvin hän vierailee tieteenhistorian laitoksella Harvardin yliopistossa. Yhdysvalloissa Parhi keskittyy epäsosiaaliseksi persoonallisuudeksi kutsutun ilmiön tieteen- ja sosiaalihistoriaan.
Teksti: Mikko Korhonen
Kuva: Vesa Ranta
