Tutkimus

Epäromanttisuus teki Talvivaarasta mielenkiintoisen ympäristökriisin

Talvivaaran kipsisakka-allas/ Kuva:Onnettomuustutkintakeskus
Talvivaaran kaivoksen ympäristöongelmat huipentuivat jätealtaan vuotoon. Kuvassa ykköskipsisakka-altaan vuotokohta ja vuodon tukkimiseen käytettyjä bentoniittimattoja ja kivituhkasäkkejä. Kuva: Onnettomuustutkintakeskus
Talvivaaran kipsisakka-alaan vuotokriisi syksyllä 2012 poikkesi monilta osin aiemmista ympäristökatastrofeista.

Ympäristökriisejä tutkinut Ville Kumpu kirjoittaa tuoreessa kirjassaan, että suhteessa muihin kiistoihin Talvivaarasta tekee mielenkiintoisen se, että romantisoinnilla on siinä hyvin vähäinen merkitys.

Kumpu vertaa Talvivaaraa Lievestuoreen sellutehtaan vuoden 1971 jätevesikriisiin, jossa tutkijan mukaan romantisoitiin työtä ja työläisiä. Kuusamon metsäkiistassa 1994–1995 taas romantisoitiin koskemattomia ikimetsiä. Talvivaara ei vastaavaa tulkintaa tuottanut.

Ville Kumpu kirjoittaa Lievestuoreen, Kuusamon ja Talvivaaran ympäristökiistoista tuoreessa tutkimuksessaan Ympäristö, politiikka ja julkisuus. Kumpu toimii tutkijana Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa.

Tutkimuksen aineiston kuului yhteensä 723 sanomalehtijuttua Helsingin Sanomista ja maakuntalehdistä Keskisuomalainen, Kaleva ja Kainuun Sanomat.

Ympäristöuhkien merkitys kasvoi

Ville Kummun havainnot Lievestuoreen, Kuusamon ja Talvivaaran ympäristökiistoista tukevat käsitystä, jonka mukana kulttuurinen herkkyys ympäristön pilaantumiselle tai sen uhkalle on kasvanut merkittävästi 1970-luvulta nykypäivään. Ympäristönsuojelun painoarvo on noussut ja ympäristön pilaamisen oikeutus hankaloitunut.

Ympäristökriisien taustaselittäjiä ovat työ, toimeentulo ja aluepolitiikka, joka liittyy syrjäseutujen ja kaupunkien väliseen suhteeseen.

Lievestuoreella järven pilaantuminen oli vain yksi elementti kiistassa, jota käytiin pääasiassa toimeentulosta ja lakien noudattamisesta. Asukkaiden toimeentulo tulkittiin lopulta tärkeämmäksi kuin lait, jotka oli laadittu ympäristön suojelemiseksi.

Lievestuore-kiistaa leimasi vahva vastakkainasettelu maalaisjärkisen ympäristösuhteen ja pääkaupunkilaisten, järjettömäksi moititun särjensuojelun välillä.

1970-luvun alun ympäristöherätys näkyi uutisoinnissa epäilyksenä, että tehdasta vastustetaan ympäristönsuojelun nimissä ideologisista syistä ilman järkiperusteita.

Kuusamon metsäkiistassa ympäristönsuojelu osoittautui lakien noudattamista, toimeentuloa ja aluepolitiikkaa vahvemmaksi. Ympäristönsuojelun merkitys kuitenkin myös kyseenalaistettiin julkisesti ja suorasukaisesti.

Kuusamon kiistaa määritteli vastakkainasettelu yhteismetsän isäntien ja kaupunkilaisina pidettyjen metsäaktivistien välillä. Vastakkain asetettiin järkevä ja vastuullinen metsänhoito ja järjetön ja kohtuuton ympäristönsuojelu.

Talvivaarassa uhka ympäristön pilaantumisesta oli kaiken ydinkohta, jota ei mediajulkisuudessa juurikaan kiistetty. Talvivaaran tapaus poikkesi Lievestuoreesta ja Kuusamosta siinä, että toimeentulo ja aluepolitiikka jäivät vähäiseen osaan. Talvivaaran vuotoa käsiteltiin enemmänkin onnettomuutena eikä sen yhteydessä tehty eroa järjettömän ja järkevän ympäristönsuojelun välillä.

– Talvivaaran kiistan perusteella ympäristön suojelemisesta vaikuttaisikin kehittyneen ihmisoikeuksia ja demokratiaa muistuttava arvo, jonka suora kyseenalaistaminen on julkisessa keskustelussa hankalaa, Kumpu arvioi.

Talvivaaran työntekijät puuttuivat julkisuudesta

Kolmen eri vuosikymmenen ympäristökiistoja yhdistää se, että kaikissa niissä jokin osapuoli käytti julkisuutta aktiivisesti omien tavoitteidensa edistä¬miseen.

Lievestuoreella työntekijät järjestivät tehtaan valtauksen, ennal¬ta käsikirjoitetun mediaspektaakkelin, joka vaikutti kiistan kulkuun merkittävästi.

– Teatraalinen, vasemmistolaisella vallankumousretoriikal¬la työläisneuvostoineen pelannut valtaus oli tarkkaan käsikirjoitettu, julkisuusha¬kuinen performanssi, Ville Kumpu kirjoittaa Lievestuoreen tapauksesta.

Kuusamossa metsäaktivistit järjestivät ”metsiensuojelun kulttuuriseen puhuttelevuuteen ja julkisuuden voimaan nojanneen konfliktin”, joka nujersi paikallisesti hyvin merkittävän vallankäyttäjän.

Mielenkiintoisena erona Lievestuoreen ja Kuusamon kiistojen välillä Kumpu pitää sitä, että Lievestuoreen työntekijöitä ei ainakaan julki¬suudessa moralisoitu mediapeliin turvautumisesta samaan tapaan kuin metsäakti¬visteja Kuusamossa ja ympäristöaktivisteja yleisemminkin 1990-luvulla.

Talvivaaran tapauksessa julkinen toiminta vaikutti Kummun mukaan kautta linjan selvästi harkitummalta kuin Lievestuoreella ja Kuusamossa.

– Erityisesti vuodon hallintaan liittyviä ponnisteluja korostanut kaivosyhtiö ja ponnisteluaan ympäristön puolesta monin eri tavoin korostanut ympäristöministeri Ville Niinistö vaikuttivat ennakoivan julkisuuden logiikkaa tarkasti omassa toiminnassaan, Kumpu kirjoittaa.

Kaikki Talvivaara-kiistan osapuolet ymmärsivät, että olisi hyvin riskialtista kiistää ympäristönsuojelun arvo julkisuudessa sen jälkeen, kun kriisin tulkinta oli vakiintunut suuronnettomuudeksi ja ympäristökatastrofiksi.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Kumpu pitää sitä, että aiemmin julkisuudessa kaivosta puolustaneet Talvivaaran työntekijät puuttuivat kiistauutisoinnista lähes täydellisesti.

Kriisejä yhdisti myös ympäristöviranomaisten pidättyvyys. Ympäristöviranomaiset eivät erityisemmin puhuneet julkisuudessa ympäristön puolesta, vaikka heidän tehtävänsä olikin valvoa ympäristön etua.

Lievestuoreella viranomaisista selkeimmin ympäristöä puolusti paikallisen vesipiriin insinööri. Kuusamon kiistan uutisoinnissa ympäristöviranomaisilla oli selvästi vähäisempi rooli, vaikka yhteismetsä epäilikin heidän toimivan läheisessä yhteistyössä metsäaktivistien kanssa.

Talvivaaran kiistassa Kainuun ely-keskuksen edustajat esiintyivät julkisuudessa teknisinä asiantuntijoina, jotka vaikuttivat pitävän vuodosta syntynyttä julkista keskustelua omaa työtään häiritsevänä tekijänä.

Teksti: Heikki Laurinolli

Ville Kumpu: Ympäristö, politiikka ja julkisuus: Kolme tapaustutkimusta journalistisen julkisuuden rakentumisesta ja merkityksestä ympäristöpolitiikassa. Tampere University Press 2020.