2000-luvulla lähes kaikki yhteiskunnallinen päätöksenteko kytkeytyy tavalla tai toisella talouskasvuun. Näin ei ole kuitenkaan aina ollut. Vaikka länsimainen usko ihmiskunnan edistykseen ja parempaan tulevaisuuteen ilmestyivät eurooppalaiseen poliittisen kieleen jo viimeistään 1700-luvun valistusaikana, talouskasvun käsite ja kasvupolitiikka rakentuivat taloustieteen tutkimuskohteina ja kansallisina tavoitteina vasta toisen maailmansodan jälkeen. Talouskasvua luovat mekanismit ja kasvun vaikutukset ovat keskeisiä tutkimuskohteita monella tieteenalalla, mutta kasvutavoitteiden syitä laajemmin analysoivaa historiallista tutkimusta on tehty melko vähän.

Talouskasvun ympäristövaikutuksiin kytkeytyvää kritiikkiä on esitetty jo viimeistään 1960-luvun kaupallisen maatalouden ja 1970-luvun öljykriisien yhteydessä (Meadows ym. 1972; McNeill 2000). Talouskasvun ja kasvupolitiikan syntyä historiallistavat näkökulmat ovat kuitenkin nousseet keskiöön vasta myöhemmin. Uuden tutkimuskysymyksen synty liittyy erityisesti kahteen kehityskulkuun: vuoden 2008 finanssikriisin kiihdyttämään huoleen taloudellisen eriarvoisuuden lisääntymisestä sekä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, jonka vaikutukset ovat 2010-luvulta alkaen olleet yhä näkyvämpiä (Bivar 2022). Talouskasvun aatehistoriaa on viime aikoina tutkittu eri tieteenaloilla erityisesti angloamerikkalaisessa kontekstissa, mutta uusi tutkimuskenttä ja siihen liittyvät kysymyksenasettelut ovat vielä jossakin määrin vakiintumattomia.

Talouskasvun aatehistoriaa on viime aikoina tutkittu eri tieteenaloilla erityisesti angloamerikkalaisessa kontekstissa, mutta uusi tutkimuskenttä ja siihen liittyvät kysymyksenasettelut ovat vielä jossakin määrin vakiintumattomia.

Edellä mainitut tekijät innostivat minua tutkimaan talouskasvua käsite- ja aatehistoriallisesta näkökulmasta syksyllä 2023 tarkastettavassa väitöskirjatutkimuksessani, jossa analysoin talouskasvun teorian ja kasvupolitiikan muutoksia Suomessa 1800-luvun loppupuolelta toiseen maailmansotaan (ks. myös Mikkonen 2020). Tämä teksti perustuu väitöskirjani tutkimusongelmiin ja -tuloksiin. Lisäksi pohdin 2020-luvulla esiin nousseita talouskasvuajattelun historiallisia selityksiä ja väitän, että keskustelut hyötyisivät nykyistä monipuolisemmasta historiakuvasta.

Talouskasvu kapitalismin historiana

Talouskasvun aatehistoriaa on lähestytty usein kahdesta jossakin määrin vaihtoehtoisesta viitekehyksestä (Bivar 2022). Ensimmäinen suuntaus on analysoinut erityisesti 1900-luvun puolessavälissä tapahtuneita muutoksia, jolloin 1930-luvun lama ja toinen maailmansota antoivat sysäyksen bruttokansantuotteen (BKT) kehittämiselle uudeksi taloudellista toimeliaisuutta kuvaavaksi indikaattoriksi (Coyle 2014; Lepenies 2016). Samoissa yhteyksissä on myös korostettu valtion roolin laajentumista, täystyöllisyystavoitteita sekä kylmää sotaa, joka nosti talouskasvun yhdeksi keskeiseksi länsivaltojen ja Neuvostoliiton välisen kilpailun mittariksi (Collins 2002; Schmelzer 2016). Vaihtoehtoisesti talouskasvua on analysoitu laajempana kulttuurisena ja poliittisena ilmiönä, jossa ajallinen tarkastelu ulottuu vuosisatojen taakse eurooppalaisen kapitalistisen järjestelmän syntyyn (Greenfeld 2011; Cook 2017).

Tutkimuskenttään on monissa yhteyksissä vakiintunut keskustelu talouskasvuparadigmasta (the growth paradigm), jolla viitataan kasvuteoreettisen ja talouskasvun mekanismeihin kytkeytyvän analyysin sijasta kasvuun liittyviin uskomuksiin ja arvoihin. Erityisesti Matthias Schmelzer (2016) on nostanut esiin kasvuparadigman käsitteen yhteiskunnallisena ja akateemisena diskurssina, jossa BKT-vetoinen talouskasvu esitetään toivottuna, välttämättömänä ja rajattomana ilmiönä. Talouskasvuparadigman käsite on kapitalismin historiassa johtanut analyyseihin, joissa kasvuparadigman alkuperää etsitään pitkällä aikaperspektiivillä eri sivilisaatioiden ajattelusta. Kapitalismin historian viitekehyksessä kasvuparadigman juuria ei ole yhdistetty esimerkiksi Mesopotamian muinaisiin valtakuntiin tai Tang-dynastian Kiinan sykliseen aikakäsitykseen (Dale 2017).

Monet kapitalismin historian tutkijat ovat käsitelleet kasvua ja kapitalismia lähes synonyymisinä ilmiöinä. Neuvostoliiton ja Kiinan kaltaisten ei-kapitalististen järjestelmien kasvuajattelun analyysi ja vertailu kapitalistiseen kasvuajatteluun on ollut vähäistä.

Venus Bivar (2022) on esittänyt, että talouskasvun ja kapitalismin välistä suhdetta on historiatieteissä analysoitu kuitenkin melko vähän, sillä monet kapitalismin historian tutkijat ovat käsitelleet kasvua ja kapitalismia lähes synonyymisinä ilmiöinä. Neuvostoliiton ja Kiinan kaltaisten ei-kapitalististen järjestelmien kasvuajattelun analyysi ja vertailu kapitalistiseen kasvuajatteluun on ollut vähäistä. Suomea käsittelevän analyysini perusteella huomio vaikuttaa perustellulta: 1800-luvun Suomessa syntyi kapitalistisia poliittisia suuntauksia, jotka eivät olleet kovin kasvuorientoituneita, sillä talouskasvua pidettiin alisteisena muille tärkeämmille yhteiskunnallisille päämäärille. Lisäksi monet 1900-luvun alkupuolella rakentuneet ei-kapitalistiset poliittiset filosofiat olivat eksplisiittisesti kasvuorientoituneita.

Suomalaiset kasvukäsitykset rakentuivat maailmansotien välisenä aikana

Esitän väitöskirjassani, että yhden monoliittisen talouskasvuparadigman analyysiin keskittyminen tuottaa hankaluuksia käsitteellistää kasvuun liittyviä poliittisia ristiriitoja. Tulkintani mukaan kapitalistisen ja ei-kapitalistisen kasvuajattelun välinen vertailu onnistuu monitahoisemmin keskittämällä analyysi eri kasvukäsitysten tunnistamiseen ja kuvaamiseen.

Analyysini perustuu erityisesti kahden suomalaisen taloustieteellisen yhdistyksen julkaisuihin. Kansantaloudellinen Yhdistys perustettiin vuonna 1884 tutkimaan teollistumisen vaikutuksia ja maaseudulla esiintyvää köyhyyttä. Yhdistyksen piirissä toimi tutkijoita, poliitikkoja ja liike-elämän edustajia, minkä vuoksi sille rakentui tutkimusorganisaation lisäksi profiili keskustelufoorumina ja poliittisena painostusryhmänä. Aikakauden kielikiistojen seurauksena Suomeen perustettiin vuonna 1894 myös ruotsinkielinen Ekonomiska Samfundet i Finland. Yhdistysten erot ulottuivat kielikysymystä pidemmälle: valtionhallinon merkitystä korostavan Kansantaloudellisen Yhdistyksen rinnalla Ekonomiska Samfundetin jäsenten tausta oli vahvemmin taloudellisessa liberalismissa ja liike-elämässä. (Heikkinen ym. 2000.)

Suomalaisen talouskasvun ja kasvupoliittisen ajattelun juuret on usein yhdistetty 1860-luvun liberaaleihin talousreformeihin, jotka mahdollistivat uusia liiketoiminnan muotoja ja siirsivät suomalaista yhteiskuntaa kohti markkinataloutta. Esimerkiksi Viljo Rasila (1982) on esittänyt, että valtio omaksui hiljalleen tehtäväkseen yksityistalouden piirissä syntyneen korkeamman elintason ja talouskasvun tavoittelun. Oman tulkintani mukaan 1860-luvun reformit osaltaan lisäsivät taloudellista kasvua ja loivat Suomeen vientivetoisen metsäteollisuussektorin, mutta kasvupoliittisen ajattelun rakentuminen liittyy monitasoisempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Metsiä pidettiin vaurauden lähteinä, mutta aihe oli ristiriitainen: kansallisromanttinen agraari-Suomi vastusti teollista ekspansiota ja korosti metsiin liittyviä kulttuuria arvoja sekä pientilojen käyttöpuun tarvetta; teollisuus-Suomen nousevat kapitalistit taistelivat metsien hallinnasta sekä agraarista suuntausta että ulkomaisia sijoittajia vastaan. Metsien riittävyys herätti aikalaisissa huolta, mutta toisaalta esimerkiksi agraarista suuntausta edustanut filosofi J.V. Snellman ehdotti Suomen metsien hakkaamista ja hakkuista käytettävien pääomien sijoittamista maatalousinvestointeihin (Kuisma 2006).

Suomen suuriruhtinaskunnan talouskasvuajattelusta on hahmotettavissa erityisesti klassinen liberaali ja agraarikonservatiivinen kasvukäsitys. Esitän väitöskirjassani, että aikakauden lähes koko talouseliitti käsitteellisti (suotavaa) talouskehitystä klassisen liberalismin periaatteiden mukaisesti yksityisen pääomanmuodostuksen avulla. Vaikka valtiollisia toimenpiteitä tarvittiin jossakin määrin esimerkiksi liikenne-, turvallisuus ja koulutusmenoihin, veroasteen noston tulkittiin hillitsevän pääomanmuodostusta ja siten talouskasvua. Lisäksi yksityistä omistusoikeutta ja kultakantajärjestelmän varaan rakentunutta rahanarvon vakautta pidettiin niin keskeisinä yhteiskunnallisina periaatteina, että mahdollisesti nopeampi talouskehitys ei ollut toivottavaa, jos se uhkasi näitä perusarvoja. Agraarikonservatiivisen kasvukäsityksen viitekehyksessä kansan kulttuurinen ja hengellinen vakaus olivat puolestaan niin keskeisiä periaatteita, että liian nopeaa teollistumiskehitystä ei pidetty toivottavana. Suomen suuriruhtinaskunnan kapitalistissa kasvukäsityksissä kasvu oli alisteista vakaudelle.

Suomen suuriruhtinaskunnan kapitalistissa kasvukäsityksissä kasvu oli alisteista vakaudelle.

Ensimmäisen maailmansota, sisällissota ja sotia seurannut itsenäistyminen muuttivat uuden tasavallan toimintaympäristön. Vaikka suomalainen talouspolitiikka oli ollut melko autonomista jo suuriruhtinaskunnan aikana, itsenäisessä valtiossa poliittisen suunnittelun tarve ja mahdollisuudet korostuivat uusilla tavoilla. Ehkä kuitenkin merkittävämpää oli, että maailmansota sekä viimeistään 1930-luvun lama romahduttivat klassisen liberalismin kulmakivinä toimineet kultakantajärjestelmän ja yövartijavaltioajatuksen. Klassisen liberalismin kriisin seurauksena eri puolilla maailmaa rakennettiin uusia talouspolitiikan periaatteita, joissa korostui valtiojohtoinen talouspoliittinen suunnittelu. Vaikka aktiivisen suhdannepolitiikan on perustellusti väitetty tulleen torjutuksi maailmansotien välisessä Suomessa (ks. esim. Kalela 1987; Pekkarinen & Vartiainen 1993), tulkintani mukaan klassisen liberalismin kriisin seurauksena rakentui kuitenkin kasvuhakuisempi sosiaaliliberaali kasvukäsitys, jonka keskiössä olivat elintason nousun suunnittelu, pragmaattisempi suhtautuminen liberalismin periaatteisiin ja julkisten menojen kasvun rahoittaminen kansantuloa kasvattamalla.

Klassisen liberalismin kriisi nosti esiin myös kasvukäsityksiä, jotka eivät olleet kapitalistisia. Vaikka suomalaisten kommunistien toiminta oli kiellettyä sisällissodan jälkeisessä Suomessa, kommunistista kasvuajattelua on mahdollista analysoida itärajan toisella puolella julkaistujen suomenkielisten sanomalehtien ja painatteiden avulla.

Klassisen liberalismin kriisi nosti esiin myös kasvukäsityksiä, jotka eivät olleet kapitalistisia. Vaikka suomalaisten kommunistien toiminta oli kiellettyä sisällissodan jälkeisessä Suomessa, kommunistista kasvuajattelua on mahdollista analysoida itärajan toisella puolella julkaistujen suomenkielisten sanomalehtien ja painatteiden avulla. Tulkintani mukaan 1920-luvulla suomalaiset kommunistit rakensivat kommunistista kasvukäsitystä, jonka keskiössä oli ajanjakson kontekstissa huomattavan eksplisiittinen kasvupolitiikan mahdollisuuksien ja tavoitteiden analyysi. Kommunistisen kasvukäsityksen tavoitteena oli työväestön elintason nostamisen lisäksi todistaa järjestelmän paremmuus kapitalismia voimakkaammalla talouskasvulla.

Maailmansotien välisenä aikana rakentui myös kolmas uusi kasvukäsitys, jonka keskiössä oli sosiaalidemokratian nousu. Vuonna 1937 muodostettu punamultahallitus nosti sosiaalidemokraatit ensimmäistä kertaa enemmistöhallitusvastuuseen. Hallitus esitteli tavoitteissaan voimakasta valtion roolin ja julkisten menojen kasvattamista, mitä ei pidetty haitallisena, jos kansantulon kasvussa saavutettiin vastaavaa kehitystä. Vaikka toinen maailmansota keskeytti hallituksen monet kunnianhimoiset tavoitteet, esimerkiksi valtiovarainministeri Väinö Tannerin puheenvuoroista on mahdollista löytää merkkejä uudesta sosiaalidemokraattisesta kasvukäsityksestä, jossa työväestön elintason nousu ja julkisten menojen kasvu rakentuivat talouskasvun varaan.

Kohti monitasoisempaa talouskasvun aatehistoriaa?

Rakentuivatko talouskasvukäsitykset kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän leviämisen yhteydessä vai myöhemmin 1900-luvulla BKT:n ja eksplisiittisen kasvupolitiikan ilmestyessä poliittiseen kieleen? Suomea koskevan analyysin perusteella voi väittää, että vastaus on jotain siltä väliltä. Suomalaisen talouskasvun ja vapaamman markkinatalouden voittokulku on perinteisesti liitetty 1860-luvun reformeihin, mutta tulkintani mukaan talouskasvuun pyrkivä ja sitä suunnitteleva poliittinen ajattelu ei syntynyt suomalaisen liberalismin synnystä vaan maailmansotien välisestä liberalismin kriisistä. Toisaalta ei ole myöskään perusteltua väittää, että suomalainen kasvuhakuinen ajattelu olisi rakentunut vasta 1950-luvun lopun eksplisiittisen BKT-vetoisen kasvupolitiikan visioissa.

Talouskasvun tarkoituksesta on tullut tärkeä akateeminen ja poliittinen kysymys. Monet sosiaaliliberaalit ja sosiaalidemokraattiset liikkeet ovat sitoutuneet pyrkimään niin sanottuun vihreään siirtymään ja päästöjen irtikytkentään, jossa talouskasvu pyritään irrottamaan hiilidioksidipäästöjen kasvusta. Toisaalta kasvuhakuista politiikkaa kohtaan on esitetty entistä enemmän kritiikkiä: osa kritiikistä kohdistuu erityisesti BKT:hen yksipuolisena kehityksen mittarina, joka kuvaa ainoastaan taloudellista toimeliaisuutta mutta ei ihmisten hyvinvoinnissa tapahtuvia muutoksia; toisaalta monet ryhmittymät ovat esittäneet, että BKT-mittarin muuttaminen ei ole riittävä toimenpide, ja koko talouskasvun idea on arvioitava uudelleen. Erityisesti niin sanotusta degrowth-ajattelusta on rakentunut kasvava tutkimuskenttä, joka on saavuttanut suosiota myös aktivistiliikkeiden piirissä.

Monet vihreän kasvun puolestapuhujat suhtautuvat kasvupolitiikkaan varsin historiattomasti yhteiskuntien perusluonteeseen kuuluvana ilmiönä. Toisaalta kasvukriittiset liikkeet sortuvat helposti typistämään kasvukeskustelun kapitalistisen järjestelmän analyysiksi ja tulkitsemaan kasvuparadigman hegemonista valtaa kapitalistisen yhteiskuntakehityksen synonyymina.

Tulkintani mukaan sekä talouskasvun varaan rakentuvat poliittiset filosofiat että siihen kriittisesti suhtautuvat suuntaukset hyötyisivät talouskasvuajattelun historiakuvan monipuolistumisesta. Lienee perusteltua väittää, että monet vihreän kasvun puolestapuhujat suhtautuvat kasvupolitiikkaan varsin historiattomasti yhteiskuntien perusluonteeseen kuuluvana ilmiönä. Toisaalta kasvukriittiset liikkeet sortuvat helposti typistämään kasvukeskustelun kapitalistisen järjestelmän analyysiksi ja tulkitsemaan kasvuparadigman hegemonista valtaa kapitalistisen yhteiskuntakehityksen synonyymina. Väitän, että esimerkiksi klassiseen liberalismiin tavalla tai toisella nojaaville poliittisille ryhmille talouskasvu ei ole ollut eikä ole välttämätöntä, sillä klassisen liberalismin periaatteita on mahdollista toteuttaa myös hitaan kasvun tai nollakasvun olosuhteissa. On olemassa lukuisia esimerkkejä hitaan BKT-kasvun valtioista, joissa yksityishenkilöt ja yritykset ovat kyenneet saavuttamaan suuria voittoja samalla kun valtion tuottamat palvelut ja turva kansalaisille ovat jääneet kehittymättä.

Ilmastonmuutokseen ja biodiversiteettikatoon liittyviä uhkakuvia ja tarvittavien toimenpiteiden kiireellisyyttä on muualla nostettu esiin niin monta kertaa, että viestiä ei ole tässä tarpeen kerrata uudelleen. Väitän kuitenkin, että kasvupoliittisen ajattelun historian monipuolistaminen tarjoaisi uusia ajatuksia nykyiseen talouskasvupoliittiseen keskusteluun.

Kirjoitajan kuva: Jonne Renvall

Kirjallisuus

Bivar, Venus, 2022: Historicizing Economic Growth: An Overview of Recent Works. The Historical Journal, 65(5), 1470–1489. doi:10.1017/S0018246X22000206.

Collins, Robert M, 2002: More: The Politics of Economic Growth in Postwar America. Oxford: Oxford University Press.

Coyle, Diane, 2014: GDP – A Brief but Affectionate History. Princeton: Princeton University Press.

Dale, Gareth, 2017: Seventeenth-century origins of the growth paradigm. Teoksessa Borowy, Iris, Schmelzer Matthias (toim.), History of the Future of Economic Growth – Historical Roots of Current Debates on Sustainable Degrowth. London and New York: Routledge.

Greenfeld, Liah, 2001: The Spirit of Capitalism: Nationalism and Economic Growth. Cambridge: Harvard University Press.

Heikkinen, Sakari, & Heinonen, Visa & Kuusterä, Antti & Pekkarinen, Jukka, 2000: The History of Finnish Economic Thought 1809–1917. Helsinki: The Finnish Society of Sciences and Letters.

Kalela, Jorma 1987: Pulapolitiikkaa: valtion talous- ja sosiaalipolitiikka Suomessa lamavuosina 1929–1933. Helsinki: Työväen taloudellinen tutkimuslaitos.

Kuisma, Markku, 2006: Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä 1620–1920. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lepenies, Philipp, 2016: The Power of a Single Number – A Political History of the GDP. New York: Columbia University Press.

Meadows, Donella H.; Meadows, Dennis L.; Randers, Jørgen & Behrens III, William W, 1972: The Limits to Growth. Universe Books, New York.

McNeill, J.R, 2000: Something New Under the Sun: An Environmental History of the Twentieth-Century World. New York: W.W. Norton.

Mikkonen, Heikki, 2020: Kasvupolitiikan juurilla: Kansantulon tieteelliset ja poliittiset merkitykset suomalaisessa talousajattelussa 1800-luvun loppupuolelta toiseen maailmansotaan. Kansantaloudellinen aikakauskirja 116 (4), 561–580.

Pekkarinen, Jukka & Vartiainen, Juhana 1993: Suomen talouspolitiikan pitkä linja. Helsinki: WSOY.

Schmelzer, Matthias, 2016: The Hegemony of Growth: The OECD and the Making of the Economic Growth Paradigm. Cambridge: Cambridge University Press.

Rasila, Viljo, 1982: Liberalismin aika. Teoksessa Ahvenainen, Jorma, Pihkala, Erkki, Rasila, Viljo (toim.), Suomen taloushistoria 2: Teollistuva Suomi. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.