Syyskuussa 2022 ilmestynyt Tarkoituksista ja keinoista (Docendo) on oikeustieteen tohtorin ja kirjailija Jarkko Tontin uusin teos ja kokoelma esseitä yhteiskunnan tilasta. Kirjan pääasiallinen tavoite on pureutua niin sanottuihin kulttuurisotiin, joita käydään väitetysti anglosaksisen maailman lisäksi myös kotimaassamme Suomessa.

Tontti antaa jo ensivaiheilla ymmärtää, että hänen esityksensä ei edusta politiikan ääripäitä, vaan maltillista keskellä olemista. Kirja lupaa argumentoida kumoon niin punavihreän identiteettipolitiikan kuin etnonationalisminkin liberaalin demokratian puolustamisen nimissä. Tämä kirjoitus on kriittinen arvio siitä, miten hyvin Tontti tehtävässään onnistuu.

Hapuilevaa tasapainoilua kulttuurisodissa

Nykyään on muodissa kirjoittaa tekstejä, joissa kritisoidaan identiteettipolitiikkaa: yritetään kulkea niin sanottua kultaista keskitietä ja kritisoida eri ”ääripäitä” tasapuolisesti. Tällaisia ääripäitä voivat olla esimerkiksi valkoista ylivaltaa kannattavat etnonationalistit ja toisaalla vaikkapa äänekkäät transaktivistit.

Identiteettipolitiikkaa kritisoivat teokset voivat olla pettymys, koska ne eivät onnistu lunastamaan lupauksiaan ilmiöiden tasapuolisesta kohtelusta ja ilmiöiden mittasuhteisiin asettamisesta. Näin tapahtuu myös Tarkoituksista ja keinoista -teoksessa. Tontin kirjan ja esseekokoelman suurin heikkous on sen pääosin näennäinen yritys tasapainoilla punavihreän identiteettipolitiikan sekä sitä vastustavien ideologioiden välillä. Tontti kritisoi kirjassaan lähinnä punavihreää identiteettipolitiikkaa. Olisi ollutkin kirjailijalta järkevä ratkaisu kertoa lukijalle tämä suoraan.

Populäärikirjallisuudessa asian esittäminen vahvasti yhdestä näkökulmasta on usein perusteltua, mutta kirjailijan on syytä tuoda tämä esiin selkeästi. Tämä ratkaisu olisi ollut hyödyksi sekä kirjailijalle että lukijalle. Kirjailija olisi voinut rauhassa keskittyä pääasialliseen kohteeseensa, jonka kritiikissä hän onkin usein terävä.

Merkittävä osa Tontin kritisoimista punavihreän identiteettipolitiikan esimerkeistä ovat sellaisia, joissa joku on joutunut kärkkään ja yliampuvan kritiikin kohteeksi sanottuaan jotain hölmöä. Kärkäskään kritiikki sosiaalisessa mediassa ei kuitenkaan itsessään ole välttämättä väärin. Sen takia esimerkiksi työuransa menettäneiden ihmisten määrä lienee todellisuudessa pieni.

Vastaavia esimerkkejä myös politiikan muiden laitojen virheistä toki löytyy teoksesta, mutta niiden määrä ja laatu eivät ole oikeassa suhteessa kirjan lupaukseen kävellä luvattua kultaista keskitietä. Tontti muistaa mainita, että identiteettipolitiikalla on varhaiset juuret myös oikeisto-konservatiivisella politiikan laidalla. Hän esimerkiksi ottaa esiin, että jo Ku Klux Klanin on väitetty olleen identiteettipolitiikkaa. Hän myös muistaa kertoa, että vaikkapa Viktor Orbánin Unkarissa sananvapaus on oikeasti kaventunut muuallakin kuin Twitterissä. Tontti myös mainitsee, etteivät Perussuomalaiset useinkaan ole sen enempää sananvapauden puolella kuin muutkaan. Paitsi tietenkin omiensa sananvapauden.

Pitkälti käsittelemättä jäävät vaikkapa keskustelut niin kutsutusta manosfääristä (manosphere), joka käsittää esimerkiksi väkivaltaisia joukkosurmia tehneet incelit, miesasialiikkeen ylilyönnit sekä lukuisat nimenomaisesti sukupuolittuneesti painottuneet verkkohäirintäkamppanjat, kuten Gamergate.

Toisaalta tällaiset vastakkaiset esimerkit ovat teoksessa pääosin yksittäisten lyhyiden mainintojen roolissa. Kuin kirjan alaviitteet, joihin lukija voi halutessaan tutustua lisää. Pitkälti käsittelemättä jäävät vaikkapa keskustelut niin kutsutusta manosfääristä (manosphere), joka käsittää esimerkiksi väkivaltaisia joukkosurmia tehneet incelit, miesasialiikkeen ylilyönnit sekä lukuisat nimenomaisesti sukupuolittuneesti painottuneet verkkohäirintäkamppanjat, kuten Gamergate.

Vaikka Tontin kirjan pääpaino on punavihreän identiteettipolitiikan kritiikissä, hän tekee tämän monilta osin hyvin ja terävästi, onnistuen osoittamaan useita selkeitä ylilyöntejä niin sanotussa punavihreässä leirissä. Tosin yksittäistapausten käyttöä ajankuvan muodostamisessa voi varsin helposti kritisoida. Kirjailija on myös selkeästi hyvin perillä historian, talouden ja politiikan isoista linjoista. Tontti on myös selkeästi perehtynyt fiktiokirjallisuuteen, jonka läpikäynti ja analyysi on niin ikään kirjan vahvempia puolia.

Kirjan loppupuolen mielenkiintoisimpia kohtia ja kokoelman parasta antia on jo edesmenneen Pentti Linkolan jopa hurmoksellisen aseman kriittinen käsittely.

Kirjan loppupuolen mielenkiintoisimpia kohtia ja kokoelman parasta antia on jo edesmenneen Pentti Linkolan jopa hurmoksellisen aseman kriittinen käsittely. Linkola ehti uransa aikana esimerkiksi kannattaa juutalaisten kansamurhaa holokaustia ja saksalaista Baader-Meinhof-terroristiryhmittymää.  Tästä huolimatta Linkola sai vielä vuonna 2018 kutsun itsenäisyyspäivän juhliin, ja moni valtaapitävä yhä avoimesti ammentaa hänen ajattelustaan. Tämän käsittelyä olisikin toivonut vielä jopa enemmän, sillä asetelma on todellakin absurdi. Miten tuollainen kulttiasema on edelleen mahdollinen? Kokoelman loppupuolella Tontti varsin kattavasti ja terävästi kritisoi erityisesti poliittisen vasemmiston harjoittamaa avointa Neuvostoliiton ihailua erityisesti vuosikymmeniä sitten.

Laiskaa argumentointia

Kahden ääripään harhaksi kutsuttu ilmiö on kirjassa varsin vahva. Kirjaan olisi toivonut edes etäisesti vakavaa pohdintaa siitä, onko tosiaan kaksi ääripäätä ja ovatko ne yhtä vaarallisia tai haitallisia. Olisi esimerkiksi mielenkiintoista kuulla, kuinka monta joukkosurmaa vaikkapa woke-aktivistit ovat viime vuosikymmenien aikana tehneet. Niin Suomessa kuin Euroopassakin mm. Orbánin Unkarin sekä Putinin hallinnon kanssa flirttailevat populistipuolueet ovat saaneet merkittäviä äänisaaliita, ja useissa näissä maissa on nähty aivan oikeaa sanan- ja lehdistönvapauden kaventumista. Samaan aikaan yhdessäkään maassa ei ole vallassa pelkkien woke-aktivistien johtamaa valtiota. Joe Bidenin hallituskaan Yhdysvalloissa ei ole esimerkiksi Orbánin Unkarin vastine toisella laidalla.

Kulttuurisotakeskustelun mustavalkoisuus toistuu Tontin esseekokoelmassa johdonmukaisesti. Tarinassa paha identiteettipolitiikka tuli ja pilasi julkisen keskustelun. Panoksena pelissä on väitetysti jopa länsimainen demokratia. Suhteellisuudentajun nimessä on todettava, että mikään ”woke” tai transaktivismi ei tuhoa demokratiaa. Onkin surullista, että sivistyneilläkin ihmisillä vaikuttaa toisinaan olevan varsin heppoinen käsitys länsimaiden demokratian tilasta ja perustasta. Jos kärkäs öyhötys tai aktivismi somessa tuhoavat demokratian, ei demokratia ole alun alkujaankaan rakennettu kovin vahvalle pohjalle. Näiden väitteiden esittäjät vaikuttavatkin itse lähteneen vahvasti mukaan kritisoimiinsa kulttuurisotiin. Tällainen argumentaatio on toisaalta ymmärrettävää, koska se on helppoa.

Onkin surullista, että sivistyneilläkin ihmisillä vaikuttaa toisinaan olevan varsin heppoinen käsitys länsimaiden demokratian tilasta ja perustasta. Jos kärkäs öyhötys tai aktivismi somessa tuhoavat demokratian, ei demokratia ole alun alkujaankaan rakennettu kovin vahvalle pohjalle. Näiden väitteiden esittäjät vaikuttavatkin itse lähteneen vahvasti mukaan kritisoimiinsa kulttuurisotiin.

Identiteettipolitiikka ja sen tulo keskiöön esitetään kirjassa pääosin uutena ilmiönä, mutta tämä lähestymistapa alkaa hiljalleen olla jo tylsä. On laiskaa ajatella, että vaikkapa perussuomalaisella nationalistilla tai woke-aktivistilla olisi yksi ainoa identiteetti, joka pätee aina ja kaikkialla.

Esimerkiksi kirjailija J. K. Rowling joutui voimakkaan kritiikin kohteeksi joitain vuosia sitten osan tulkittua hänen sosiaalisen median postaukseksensa transfobisiksi. Pelkästään J. K Rowlingin kärkäskään arvostelu sosiaalisessa mediassa ei tarkoita, että sukupuolinen identiteetti on ainoa asia, joka Rowlingia kritisoivaa ihmistä kiinnostaa elämässä tai minkä varaan hän rakentaa maailmankuvaansa.

Myös historiallisesti ajatus identiteettien aikakaudesta on horjuva. Onko tosiaan niin, että aikaisemmin ihmiskunnan historiassa emme ole takertuneet identiteetteihin? Varsin keskeisiä identiteettejä ovat olleet ainakin kansallisuudet. On ollut ranskalaisia, saksalaisia, suomalaisia ja amerikkalaisia. Ihmiset ovat myös historiassa vahvasti identifioituneet alueisiin, joista ovat kotoisin. Joku on ollut hämäläinen, toinen taas vaikkapa satakuntalainen. Vielä tätä kauemmas historiasta on voitu identifioitua jopa kylään, jossa on synnytty. Asuinalueisiin identifioituminen on varsin yleistä vielä nykyäänkin. Lisäksi identiteettejä ovat olleet esimerkiksi kristitty, edustettu sukupuoli, lukuisat ammatit ja kuuluminen jonkin kuninkaan tai keisarin alaisuuteen. Onko tosiaan niin, että aikaisemmin ihmiskunnan historiassa mikään näistä identiteeteistä ei ole ollut vallitseva, ja ihmiset ovat sutjakasti ja kriittisesti pallotelleet kaikkien niiden välillä? Entä oliko maailma tällöin parempi paikka asua?

Aivan kuin identiteettipolitiikkaa kritisoivat kirjailijat eivät olisi koskaan kuullutkaan esimerkiksi sosiaalisen identiteetin teoriasta psykologiassa, jonka perusteesejä on se, että erilaiset identiteetit ovat ihmisten ryhmäkäyttäytymisen perustavanlaatuisia ominaisuuksia. Jotkut politiikantutkijat, kuten Yascha Mounk ovat ottaneet ryhmäytymisilmiön tarkasteluun myös evoluutiopsykologisesta näkökulmasta.

Aivan kuin identiteettipolitiikkaa kritisoivat kirjailijat eivät olisi koskaan kuullutkaan esimerkiksi sosiaalisen identiteetin teoriasta psykologiassa, jonka perusteesejä on se, että erilaiset identiteetit ovat ihmisten ryhmäkäyttäytymisen perustavanlaatuisia ominaisuuksia.

Tontilla on sananvapauden historia selkeästi hallussa. Siksi on myös merkillepantavaa, että hän sortuu jopa varsin helppoihin harha-askeliin. Tästä esimerkkinä tilanne, jossa hän kuvaa Harry Potterin luoneen J. K Rowlingin saamia transfobiasyytöksiä. Hänen mukaansa nykyään kontroversiaaleista mielipiteistä saa pään vadille, mutta kuulemma ennen oikeus esittää niitä oli itsestäänselvyys.

Siis mitä? Tämä on varsin hämmentävää suhteessa siihen, miten hän käy itse läpi menneisyyden autoritäärisiä sensurointikäytänteitä aina antiikin Roomasta suomettumisen aikaan. Aikaisemmin kontroversiaalien mielipiteiden esittämisestä nimenomaan olisi tullut herkemmin rangaistus ja vielä mielivaltaisemmilla perusteluilla. Nykyään lähes kuka tahansa saa vaikka millaisen mielipiteensä (myös ne ikäviä tuntemuksia muissa aiheuttavat) suuren lukijakunnan tietoisuuteen hetkessä, kuten toimittajat Johannes Koponen, Minea Koskinen ja Jussi Pullinen ovat todenneet kirjassaan Öyhökratia (2022).

Voisi jopa sanoa, että koskaan aikaisemmin erilaiset näkökulmat eivät ole päässeet niin laajalti esille kuin nykyään.

Olisi esimerkiksi ollut huomattavasti hedelmällisempää, mikäli kirjailija olisi tosissaan yrittänyt ymmärtää argumentteja vaikkapa J. K Rowlingin saaman transfobiasyytösten taustalla. Sen sijaan tällaiset kuitataan itsevarmasti hölynpölyksi yrittämättä edes avata lukijalle, mistä oli kyse. Tämä lähestymistapa toistuu kokoelmassa useita kertoja. Usein Tontille riittää jonkun mielipiteen leimaaminen identiteettipolitiikaksi tai wokeksi, ilman minkäänlaista yritystä argumentoida niitä kumoon. Aivan kuin identiteettipolitiikaksi tai wokeksi kutsuminen olisivat jonkinlaisia vapaudu vankilasta -kortteja.

Niin ikään Tontti antaa ymmärtää, että nykyään media on niin kovin politisoitunut eikä oikeita sananvapauden kannattajia tunnu löytyvän juurikaan. Onkohan tosiaan näin? Olemmeko joskus eläneet aikaisemmin Suomessa aikaa, jolloin eri mielipiteet ovat päässeet tasapuolisesti esiin mediassa? Onko Suomessa ollut joskus aikakausi, kun ketään ei ole sensuroitu tai suljettu ulkopuolelle hölmöjen mielipiteiden johdosta? Näissä kohdin Tontti vaikuttaa romantisoivan jotakin mennyttä aikakautta perusteettomasti.

Esimerkiksi Riku Neuvosen Sananvapauden historia Suomessa (2018) on varsin hyvä esitys sananvapauden kehityskuluista. Keskiajalla keskeinen sananvapauden rajoittajia olivat kirkko sekä erilaiset kuninkaat ja keisarit. Sisällissodan jälkeen Suomessa sanan- ja mielipiteenvapautta määritti mm. käyty sota. Toisen maailmansodan jälkeen keskeiset instituutiot pyrkivät muuttamaan viestintäänsä poliittisesti korrektiin muotoon yhden totuuden mukaisesti, ja itsesensuuri oli ajan henki. Sen sijaan nykyään sananvapauden turvana ovat esimerkiksi uudistettu perusoikeus- ja rikoslainsäädäntö. Näiden sekä useiden muiden muutosten johdosta sananvapautta säädellään pääsääntöisesti lailla eikä esimerkiksi hallinnollisilla määräyksillä tai itsesensuurilla. Perustuslakivaliokunnasta on tullut selkeästi perusoikeuksia, kuten sananvapautta arvioiva taho, joka käy esimerkiksi lakiehdotukset läpi nimenomaan perusoikeuksien vinkkelistä. Neuvosen mukaan ennen 1990-lukua keskeiset oikeusjärjestelmän instituutiot eivät juuri piitanneet perusoikeuksista.

Niin ikään Tontti olisi voinut muistaa myös mainita mediakritiikissään, että Suomi on Toimittajat ilman rajoja -järjestön vertailussa lehdistönvapauden huippukastia. Suomen sijoitus on toki vaihdellut eri vuosina, mutta syyt eivät todennäköisesti löytyne wokettamisesta tai identiteettipolitiikasta. Esimerkiksi vuonna 2017 Suomen sijoitus laski vertailuissa, joka yhdistettiin Juha Sipilän yhteydenottoon Yleisradioon. Ylen toimittaja oli kirjoittanut Sipilän sukulaisten omistavan yhtiön saaneen valtiolta julkisen hankinnan.

Populismia ja sanojen vääntelyä

Tontin kirja vilisee lisäksi ajatuksia ja retorisia taktiikoita, joita esiintyy usein populistien puheissa. Kun Tontin kritisoimat woke-aktivistit puhuvat alkuperäiskansoista, on tämä Tontin mukaan sama asia kuin rasistien puheet kantasuomalaisista. Vertailut ovat toisinaan hyvin laiskoja. Erityisesti nämä paistavat esiin, kun kirjailija itse on kritisoinut kulttuurisotien taipumusta väännellä sanojen merkityksiä. Tontti kritisoi myös niin kutsuttua ”ilmastohysteriaa” ja sosiaalisen median sekä ”toverituomioistuinten” jakamia epävirallisia rangaistuksia.

Toisaalta, lopultahan ”ilmastohysteria” sekä kärkäs kritiikki somessa ovat vain puhumisen tapoja.

Näissä kohdin kirjailija toimii ainakin hienoisesti niin kutsuttuna sävypoliisina (tone police). Tontti on toisaalla kirjassaan ehtinyt muiden debattien yhteydessä siteerata valitusfilosofi Voltairea, jonka on kerrottu todenneen, että hän ”on eri mieltä kanssasi, mutta puolustaa kuolemaansa asti oikeuttasi sanoa se”. Tontti korostaa, etteivät sanat johda tekoihin tai ainakin sanojen ja tekojen syy-seuraussuhteita on liioiteltu.

Lukija voi tässäkin kohden jälleen tuntea hämmennystä ja ristiriitoja. Koskeeko kuolemaan asti puolustaminen siis J.K Rowlingia vai ilmastohysteerikoita? Vai kumpiakin? Jos sanojen merkitystä suhteessa tekoihin on liioiteltu, koskeeko tämä yhtä lailla ilmastohysteerikoita ja somessa raivostuneita transaktivisteja? Lukijalle jää herkästi käsitys, että sanat eivät johda tekoihin, mutta toisten johtavat herkemmin kuin toisten. Joidenkin sanat ja puhumisen tavat uhkaavat ilmeisesti jopa demokratiaa, kuten jo kirjan tiivistelmässä annetaan ymmärtää.

Postmodernismi ja marxismi ei ole helposti sovitettavissa yhteen. Dialektisen materialismin lakien piti johtaa vääjäämättä kommunismiin. Postmodernismin keskeinen ominaisuus sen sijaan on juuri tällaisten historiallisten ja universaalien narratiivien hylkääminen.

Kirjailija syyllistyy myös historian kyseenalaisteen tulkintaan. Tontti nimittäin vaikuttaa uskovan niin kutsuttuun kulttuurimarxistiseen teoriaan, joka on kuitenkin lähinnä salaliittoteoria. Teoria väittää, että kun vasemmisto ei onnistunut saamaan läpi vallankumousta taloudellisilla argumenteilla, ruvettiin tekemään vallankumousta lukemalla postmoderneja filosofeja, kuten Michel Foucaultia. Tontti kuvaa, että näiden filosofien lukeminen oli kuin ”ryyppy taistolaisuuden krapulaan”. Kuitenkin useat näistä Tontin luettelemista postmodernisteista, kuten juuri vaikkapa Foucault, olivat varsin ahkeria kommunismin ja stalinismin kriitikoita. Myöskään postmodernismi ja marxismi ei ole helposti sovitettavissa yhteen. Dialektisen materialismin lakien piti johtaa vääjäämättä kommunismiin. Postmodernismin keskeinen ominaisuus sen sijaan on juuri tällaisten historiallisten ja universaalien narratiivien hylkääminen. Salaliittoteoria kulttuurimarxisteista on tullut kansainvälisestikin tunnetuksi aikaisempaa laajemmin erityisesti kanadalaisen psykologin ja Youtube-tähti Jordan Petersonin näkyvyyden myötä. Joskus käytetään myös termiä postmodernit neomarxistit, joka ilmeisesti tarkoittaa samaa asiaa.

Joskus olisikin hyvä, jos erityisesti ”punavihreän akatemian” kriitikot tulisivat oikeasti viettämään aikaa yliopistoille sekä erityisesti yhteiskunta- ja kulttuuritieteellisiin yksiköihin. Siellä voisikin äkkiä huomata, että yliopistojen arki on hyvin kaukana Twitterissä käytyjen kulttuurisotien esittämästä kuvasta. Yleisön käsitystä yliopistojen arjesta muokkaavat tällä hetkellä pääosin ne, jotka eivät siellä ole.

Lopuksi

Kirjalla on meriittejä, mutta se tuottaa niistä huolimatta pettymyksen. Kirja on sujuvaa luettavaa ja kirjailija on laajalti lukenut. Suurin pettymys kirjaan selittyykin sen näennäisellä yrityksellä tasapainoilla kulttuurisodissa. Kirja olisi tarjonnut koherentimman esityksen, mikäli kirja olisi rohkeasti keskittynyt siihen, missä kirjailija on hyvä ilman päälleliimatulta tuntuvia mainintoja, joissa muistetaan silloin tällöin kertoa, että osataan sitä muuallakin kuin vihervasemmistossa.  Nyt kirja tarjoaa esityksen, jossa suurimpana uhkana näyttäytyy vihervasemmistolainen identiteettipolitiikka, ja lukijalle voi jäädä käsitys, että vastapuolella ikävää on lähinnä rodunjalostusoppi.