Kanadalainen psykologian professori Jordan Peterson on noussut viime vuosina nopeasti kuuluisuuteen. Hänestä on innokkaasti leivottu länsimaiden johtavaa antivasemmistolaista ajattelijaa ja jopa ”yhtä aikamme suurista ajattelijoista”. The New York Times nimesi Petersonin vuonna 2018 ”vaikutusvaltaisimmaksi julkiseksi intellektuelliksi koko läntisessä maailmassa juuri nyt”.

Petersonin lähinnä itsehoito-oppaaksi luokiteltava kirja 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan (2018) on käännetty monille kielille ja myynyt maailmanlaajuisesti 5 miljoonaa kopiota. Petersonin suurin vaikutus ja hänen roolinsa julkisena intellektuellina eivät kuitenkaan perustu mihinkään selvään kirjoitusten kokoelmaan vaan ennen kaikkea epämääräiseen joukkoon YouTube-videoita ja lehtihaastatteluja. Hänen suosituimpia videoitaan on katsottu kymmeniä miljoonia kertoja. Petersonin maksulliset puhetilaisuudet ovat vetäneet täysiä saleja ympäri maailman.

Ilman empiiristä tutkimusta on vaikea sanoa, keistä kaikista Petersonin suurilukuinen ihailijajoukko muodostuu. Petersonin vasemmistoa, feminismiä ja ympäristöliikettä vastaan hyökkäävä sanoma näyttää kuitenkin herättävän myötämielistä vastakaikua ainakin moninaisissa oikeistopiireissä perinteisistä konservatiiveista internetin moderniin äärioikeistoon. Suomessa Petersonia ovat nostaneet innokkaasti esiin ainakin Hommaforum, Ylilauta, kokoomuksen Verkkouutiset ja perussuomalaisten Suomen Uutiset. Polarisoituneessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä hänen kärkevälle viestilleen on paljon ottajia.

Suomessa Petersonia ovat nostaneet innokkaasti esiin ainakin Hommaforum, Ylilauta, kokoomuksen Verkkouutiset ja perussuomalaisten Suomen Uutiset. Polarisoituneessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä hänen kärkevälle viestilleen on paljon ottajia.

Vaikka Peterson on koulutukseltaan psykologi, hänen kannanottonsa julkisena intellektuellina koskevat keskeisesti filosofisia kysymyksiä. Siksi on asianmukaista arvioida hänen ajatteluaan myös erityisesti filosofian näkökulmasta.

”Postmodernistinen uusmarxilaisuus” ja totuus

Petersonin kritiikin keskeinen kohde on oppi, jota hän nimittää ”postmodernistiseksi uusmarxilaisuudeksi”. Hän esittää, että tämä oppi hallitsee tänä päivänä länsimaisia yliopistoja, varsinkin ihmistieteitä. Peterson esittää, että postmodernismi lähtee liikkeelle siitä havainnosta, että jokaiselle ilmiölle ja jokaiselle tekstille on olemassa lähes ääretön määrä mahdollisia tulkintoja. Tämä on hänen mukaansa itsessään aivan oikea havainto. Postmodernismi kuitenkin – Peterson jatkaa kuvaustaan – päättelee tästä, ettei ole mitään perusteita pitää mitään tulkintaa toista parempana. Lopputuloksena on siis jyrkkä relativismi ja skeptisismi (Peterson 2018a; cf. 2018b). Petersonin tulkinnassa postmodernismi myös kieltää kategorisesti ihmismielestä riippumattoman objektiivisen todellisuuden olemassaolon ja sitoutuu jyrkkään sosiaaliseen konstruktionismiin, jonka mukaan koko todellisuus, jopa kaukaiset galaksit, ovat vain sosiaalisia konstruktioita. Kuvattu oppi on siis ristiriidassa ”ulkomaailmaa” koskevan realismin kanssa.

Tässä vaiheessa postmodernismi Petersonin mukaan liittoutuu marxilaisuuden kanssa ja tuo mukaan vallan käsitteen. Edellä sanotusta se päättelee edelleen jotain seuraavan suuntaista: Koska mitään yhtä oikeaa tulkintaa ei voida kohottaa muiden yläpuolelle, kaikki tulkintavaihtoehdot on parasta tulkita erilaisten vallan muotojen kamppailuksi. Ei ole mitään ulkopuolista todellisuutta, vaan kaikki on sosiaalista konstruktiota. Ei ole muuta kuin valtaa ja ihmisryhmien välisiä konflikteja. Valtakamppailut ovat ainoa ihmisten toiminnan motiivi. (ks. Kraychik 2017).

Petersonin mielestä postmodernismin suuri virhe on päätellä lukemattomien mahdollisten tulkintojen olemassaolosta, että olisi lukemattomia päteviä tulkintoja. Hänen mukaansa monet asiat kuitenkin rajoittavat pätevien tulkintojen määrää. Erityisesti pätevän tulkinnan olemassaoloa tukeakseen ja käsitettä selventääkseen Peterson tekee filosofisesti merkityksellisen siirron: hän nojautuu pragmatistiseen totuusteoriaan. Hänen tulkintansa mukaan väite tai tulkinta on tosi, jos sen perustalta toimiminen maailmassa johtaa tietyssä aikataulussa toivottuun lopputulokseen (ks. Peterson 2018a).

Päteviä tulkintoja rajoittaa Petersonin mukaan merkittävästi ensiksikin niiden ”iterointi”: Tulkintojen täytyy vähintäänkin pitää subjekti hengissä. Ne eivät saa myöskään aiheuttaa liian kovaa kärsimystä tänään, huomenna, ensi kuussa ja ensi vuonna subjektin ja tämän perheen ja yhteisön kontekstissa. Peterson esittää, että toinen tulkintoja rajoittava tekijä on oma biologiamme: olemme kehittyneet evoluution seurauksena pitämään tietynlaisia tulkintoja toisentyyppisiä parempina.

Pelastavatko pragmatismi ja evoluutio?

Petersonin turvautuminen pragmatistiseen totuusteoriaan vastalääkkeenä relativismille on kuitenkin askel aivan väärään suutaan. Hän kannattaa pragmatistista totuusteoriaa suhteellisen naiivissa ja selvästi ongelmallisessa muodossa, joka pikemminkin johtaa relativismiin kuin suojaa siltä. Tällaiseen totuuskäsitykseen liittyy lukuisia vakavia ongelmia (ks. esim. David 2004; Raatikainen 2020, 2021): Joskus olla voi hyödyllisempää tai aiheuttaa vähemmän kärsimystä uskoa johonkin, mikä ei ole totta. Teoreettisen totuuden uskominen voi olla myös käytännössä hyödytöntä, mutta se voi olla tosi. Lisäksi hyödyllisyys on usein suhteessa yksilöön, kulttuuriin tai olosuhteisiin. Henkilölle A voi olla hyödyllistä uskoa p, mutta henkilölle B hyödyllistä uskoa ei-p.

Se että jotkut tulkinnat eivät toimi käytännössä voi ehkä sulkea pois joitakin vääriä tulkintoja, mutta jättää aivan liikaa tilaa relativismille: lukuisat keskenään ristiriitaiset tulkinnat voivat toimia käytännön tasolla jollain rajallisella ajanjaksolla yhtä hyvin, ja ne olisivat Petersonin pragmatismin mukaan siis kaikki yhtä tosia. Tämä on kestämätön seuraus.

Monet psykologiset tutkimukset – joista Petersonin olettaisi psykologina olevan tietoinen – osoittavat, että arkisessa päättelyssämme rutiininomaisesti käyttämämme ajattelun intuitiiviset ”nyrkkisäännöt” johtavat vaativammissa asetelmissa säännönmukaisesti virheellisiin johtopäätöksiin: siis epätosiin eikä tosiin tulkintoihin

Myös biologisesti muotoutuneet päättelytaipumuksemme, joihin Peterson vetoaa, ovat tässä ongelmallisia. Ne varmastikin rajoittavat tulkintojamme, mutta monet psykologiset tutkimukset – joista Petersonin olettaisi psykologina olevan tietoinen – osoittavat, että arkisessa päättelyssämme rutiininomaisesti käyttämämme ajattelun intuitiiviset ”nyrkkisäännöt” johtavat vaativammissa asetelmissa säännönmukaisesti virheellisiin johtopäätöksiin: siis epätosiin eikä tosiin tulkintoihin. Esimerkiksi Wasonin, Johnson-Lairdin ja heidän työtoveriensa tutkimukset ovat osoittaneet, että suurin osa meistä suoriutuu melko huonosti tietystä varsin yksinkertaisesta loogisesta tehtävästä. Tversky, Kahneman, Slovic ja heidän työtoverinsa ovat vuorostaan osoittaneet erilaisilla kokeilla, että ihmiset rikkovat säännöllisesti todennäköisyyteen liittyvän päättelyn perussääntöjä arvioidessaan tapahtumien suhteellista todennäköisyyttä. (Ks. esim. Stich 1985). Totuuden kriteeriksi biologisesti kehittyneistä päättelytaipumuksistamme ei siis myöskään ole.

Ovatko yliopistot postmodernismin läpitunkemia?

Peterson on tietysti aivan oikeassa pitäessään vulgaaria ja jyrkkää relativismia ja sosiaalista konstruktionismia ongelmallisena ja jopa vahingollisena kantana. Sen sijaan hänen väitettään, että tällainen äärimmäinen näkemys hallitsisi suvereenisti länsimaisia yliopistoja, on paljon vaikeampi uskoa.

Itse asiassa on kovin epäuskottavaa, että moninainen akateeminen maailma olisi ideologisesti niin homogeeninen kuin Petersonin suoraviivainen kuvaus antaa ymmärtää. Vaikka yksittäiset henkilöt miljoonien yliopistoissa työskentelevien joukossa ovat joskus saattaneet esittää ongelmallisia ajatuksia, on täysin eri asia väittää, että tällaiset näkemykset ovat vallitsevia. On todellisuudessa varsin vaikeaa löytää ajattelijoita, jotka todella varauksetta kannattaisivat Petersonin kuvaamaa äärinäkemystä.

On kovin epäuskottavaa, että moninainen akateeminen maailma olisi ideologisesti niin homogeeninen kuin Petersonin suoraviivainen kuvaus antaa ymmärtää.

Ainakin akateemisten filosofien osalta teemasta on suhteellisen luotettavaa tietoa: David Bourget ja David Chalmers ovat toteuttaneet laajan tutkimuksen ammattifilosofien näkemyksistä valikoiduissa filosofisissa kysymyksissä (ks. Bourget & Chalmers 2022; tutkimus on jatkoa vuonna 2009 toteutetulle vastaavalle tutkimukselle). He valitsivat erityiseksi kohderyhmäksi 100 ”johtavan” filosofian laitoksen (valtaosin englanninkielisistä maista) koko opetus- ja tutkimushenkilöstön.

Tutkimuksessa ei toki ollut juuri käsitteitä ”postmodernismi” tai ”sosiaalinen konstruktionismi” koskevia kysymyksiä, mutta seuraavien tulosten pitäisi kyllä antaa jotain viitteitä asiasta. (”Hyväksyvien” osuuksiin seuraavassa on sisällytetty sekä kannan varauksetta hyväksyvät että varovaisemmin sen ”suuntaan kallistuvat”.)

Vain 4,0 % kohderyhmästä hyväksyi ulkomaailmaan liittyvän idealismin. (Nämä vastaukset olivat yleisempiä teistien kuin ateistien keskuudessa.) Vain 4,3 % hyväksyi skeptisismin. Peräti 83,2 % hyväksyi yleisen ei-skeptisen realismin, ja 73,6 % hyväksyi tieteellisen realismin (”realismin” eri lajeista, ks. esim. Raatikainen 2014). Tietoväitteisiin liittyvän relativismin hyväksyi vain 2,6 % kohderyhmästä.

Jos äärimmäiseen relativismiin tai skeptisismiin ja jyrkkään objektiivisen ulkomaailman kieltävään sosiaaliseen konstruktionismiin sitoutunut ”postmodernistinen uusmarxilaisuus” olisi edes puoliksi niin hallitseva yliopistomaailmassa kuin Peterson esittää, nämä luvut olisivat varmasti olleet hyvin erilaisia.

Peterson, tiede ja pseudotiede

Peterson ja hänen ihailijansa haluavat kuvata hänet tinkimättömänä rationaalisuuden ja tieteellisen maailmankuvan puolustajana postmodernistista irrationalismia vastaan. Peterson on valitettavasti kuitenkin todellisuudessa itse osoittanut toistuvaa taipumusta pseudotieteellisten ja tieteenvastaisten ajatusten puolustamiseen.

Eräässä luennossaan Peterson käsittelee tuhansia vuosia vanhaa kuvataidetta muun muassa muinaisesta Kiinasta ja Australian alkuasukkailta. Hän toteaa, että ympäri maailmaa esiintyy muinaista taidetta, jossa kuvataan toistuvasti toisiinsa kietoutuneita käärmemäisiä hahmoja – ja että niitä käytetään parantavina symboleina. Peterson esittää kirkkain silmin uskovansa, että nämä muinaiset maalaukset esittävät DNA:n kaksoiskierrettä. (Ks. Genetically Modified Skeptic, 2018). Vakiintuneen tieteen historian mukaanhan DNA:n kaksoiskierreluonteen paljastivat vasta vuonna 1953 Watson, Crick, Franklin ja Wilkins; löytö edellytti muun muassa röntgenkuvausta.

Kysyttäessä asiasta Peterson selittää, että ”emme tunne havainnon rajoja, erityisesti tietyissä olosuhteissa”. Hän sanoo uskovansa, että ihmisillä on ollut aina (siis jo vuosituhansien ajan) ”vihjauksia” DNA:sta. (Emt.) Peterson viittaa sitten tietolähteenään Jeremy Narbyn kirjaan The Cosmic Serpent (1998). Tässä kirjassa antropologi Narby väittää, että perulaiset shamaanit ovat jo tuhansia vuosia sitten saavuttaneet hallusinogeenisiä huumeita käyttämällä DNA:sta tietoa, joka on sitten koodautunut heidän jälkeläistensä aivoihin synnynnäisenä tietona. Tämä on niin sakeaa pseudotieteellistä hölynpölyä, että siihen vetoaminen aiheuttaa jo voimakasta myötähäpeää.

Vastikään Peterson vieraili rokotekriittisyyden levittämisen vuoksi kiistanalaisen Joe Roganin juontamassa huippusuositussa Spotify-podcastissa. Keskustelu siirtyi ilmastonmuutokseen, johon Peterson on aiemminkin suhtautunut vähintäänkin vähättelevästi. Petersonin kommentit podcastissa ovat siltikin loksauttaneet monen leuat auki.

Peterson julisti, että ilmastonmuutosta koskeviin malleihin ei kerta kaikkiaan voi luottaa. Hänen mukaansa ”sellaista asiaa kuin ilmasto ei ole olemassa; ’ilmasto’ ja ’kaikki’ ovat sama sana”; ilmasto ”koskee kaikkea”, mutta mallit eivät perustu kaikkeen, ja siksi mallit eivät voi olla oikeassa. Ja niin edelleen. Kuten lukuisat ilmastotieteen asiantuntijat ovat jo kommentoineet, tämä on silkkaa mieletöntä sanahelinää vailla järjellistä sisältöä. Peterson myös sotkee ”analyysissaan” räikeästi keskenään paikalliset sääennusteet ja koko ilmaston lämpenemisen ennustamisen. Tässä lyövät kättä liki rajaton itseluottamus ja jokseenkin täydellinen ymmärtämättömyys asiasta. (ks. esim. Readfearn 2022.)

+ + +

Mitkä ikinä Petersonin akateemiset ansiot psykologian alalla lienevätkään, hänen filosofiset ulostulonsa ovat kiistatta aivan liian yksinkertaistavia ja monella tapaa ongelmallista. Hänellä ei näytä olevan mitään hedelmällistä tarjottavanaan filosofisiin keskusteluihin totuudesta. On kyseenalaista, kuinka hyvin hänen nopeat analyysinsa nykyajan länsimaisesta yhteiskunnasta ja akateemisesta maailmasta vastaavat todellisuutta. Hänen näkyvä viehtymyksensä monenlaiseen pseudotieteeseen tekee hänestä enemmänkin tieteellisen maailmankuvan vihollisen kuin sen puolustajan.

Kirjoitus perustuu osittain kirjoituksiin (Raatikainen 2018) ja (Raatikainen 2022).

Lähteet

Bourget, David & David J. Chalmers (2022). “Philosophers on Philosophy: The 2020 PhilPapers Survey”, (ilmestyy).

David, Marian (2004). “Theories of Truth”, teoksessa Ilkka Niiniluoto, Matti Sintonen & Jan Woleński (toim.), The Handbook of Epistemology. Kluwer, Dordrecht, 331–413.

Genetically Modified Skeptic (2018). “Jordan Peterson’s Most Pseudoscientific Claim Ever”.

Kraychik, Robert (2017). “Jordan Peterson Explains Leftism’s Core.” The Daily Wire 4.9.2017.

Narby, Jeremy (1998). The Cosmic Serpent. DNA and the Origins of Knowledge. New York: Jeremy P. Tarcher/Putnam.

Peterson, Jordan (2018a). “Postmodernism: Definition and Critique (with a Few Comments on its Relationship with Marxism).

Peterson, Jordan (2018b). 12 Rules for Life. An Antidote to Chaos. Toronto: Random House.

Raatikainen, Panu (2022). “Peterson on postmodernism, truth, and science”, teoksessa S. Woien (toim.), Jordan Peterson: Critical Responses. Chicago: Open Universe/Carus Books.

Raatikainen, Panu (2021). “Truth and Theories of Truth”, teoksessa P. Stalmaszczyk (toim.), The Cambridge Handbook of the Philosophy of Language. Cambridge: Cambridge University Press, 217–232.

Raatikainen, Panu (2020). “Totuusteoriat”, LOGOS. Filosofinen verkkosanakirja.

Raatikainen, Panu (2018). ”Jordan Peterson – oikeiston pop-intellektuelli”, Niin & Näin 4/2018: 90–98.

Raatikainen, Panu (2014). “Realism: Metaphysical, Semantic, and Scientific”, teoksessa Kenneth R. Westphal (toim.), Realism, Science & Pragmatism. London: Routledge, 139–158.

Readfearn, Graham (2022). “‘Word salad of nonsense’: scientists denounce Jordan Peterson’s comments on climate models”, The Guardian, 27. tammikuuta 2022.

Stich, Stephen P. (1985). “Could Man Be an Irrational Animal? Some Notes on the Epistemology of Rationality”, Synthese 64, 115–135.