Politiikan päätöksentekijät tuskailevat sen kysymyksen kanssa, että heidän käytössään ei ole riittävää ja yksiselitteistä tietoa, mitkä koronatoimet tepsivät ja mitkä eivät. Samanaikaisesti tiedämme, että nykyisten datojen ja analyysimenetelmien avulla moni asia olisi mahdollinen. Ongelmana on pikemmin se, että mahdollisuuksia, joita nykyaikainen datatuotanto, analyysiosaaminen ja tutkimus mahdollistaisivat, ei hyödynnetä riittävän monipuolisesti.

Käyttämättömät mahdollisuudet

Mobiililaitteisiin upotettujen seurantateknologioiden yleistyminen on luonut valtavan ja lähes rajattoman tietopohjan, jolla voi analysoida ihmisten ja organisaatioiden toimintaa. Tätä tietoa keräävät niin julkiset kuin yksityisetkin organisaatiot ja yksilöt itse. Yhteiskunnassa kerätään tietoja ihmisten, ajoneuvojen ja jopa eläinten tai kulutustavaroiden ja julkisten hyödykkeiden liikkeistä, ja nyt koronatartunnoista.

Nykyaikaisin analyysimenetelmien tätä tietoa ja sen mukaisia kehityskulkuja hyödynnetään järjestyksenvalvonnassa, markkinoinnissa ja asiakaskunnan seurannassa, mutta vain sirpaleina ja rajoitettuihin tarkoituksiin.

Jos digitietokantoja yhdistettäisiin ja kehitettäisiin systemaattisesti, voitaisiin jatkuvasti päivittyvien tietojen avulla ennakoida tulevaa kehitystä. Tietoa voisi käyttää erilaisten politiikkamallien ja vaihtoehtojen arvioimiseen. Koronaepidemian kaltainen ulkoinen shokki on muuttanut yksilöiden ja organisaatioiden taloudellista ja sosiaalista käyttäytymistä, ja siten sitä, miten yhteiskuntaa toimii ja sopeutuu.

Jos esimerkiksi koronaepidemiassa haluttaisiin saada strategista tietoa taudin leviämisestä, hoidosta ja yhteiskunnallisista vaikutuksista, edellyttäisi se, että ilmiö avattaisiin nykyistä epidemiologista keskustelua laajemmaksi yhteiskuntatieteelliseksi kysymykseksi, ja ilmiötä tutkittaisiin perinteiset tieteen rajat ylittäen.

Jos esimerkiksi koronaepidemiassa haluttaisiin saada strategista tietoa taudin leviämisestä, hoidosta ja yhteiskunnallisista vaikutuksista, edellyttäisi se, että ilmiö avattaisiin nykyistä epidemiologista keskustelua laajemmaksi yhteiskuntatieteelliseksi kysymykseksi, ja ilmiötä tutkittaisiin perinteiset tieteen rajat ylittäen.

Kun epidemia paisui yhteiskunnalliseksi hätätilaksi, on ihmeteltävää, ettei tutkijoita ja tutkijaryhmiä integroitu strategisen suunnittelun ja päätöksenteon valmisteluun.

Utopiat ja dystopiat samassa paketissa

On tietenkin totta, että digitaalisten datojen ja analyysimenetelmien paketissa piilee sekä mahdollisuuksia että uhkia. Positiivisesti ajatellen kertyneitä tietoja ja analyysejä voidaan hyödyntää sairauksien ehkäisemiseen ja pahojen riskien välttämiseen. Samalla yksilöiden ja organisaatioiden tarkkailuun sisältyy orwellilainen pelko siitä, miten tietoa käytetään.

Käytetäänkö tietoa kontrollin ja nykyisten valtarakenteiden pönkittämiseen vai asiakaslähtöiseen hyvinvointivaltion ja sen instituutioiden tuottamien palvelujen kehittämiseen ja suojaamaan kansalaisten hyvinvointia ja oikeuksia?

Käytetäänkö tietoa kontrollin ja nykyisten valtarakenteiden pönkittämiseen vai asiakaslähtöiseen hyvinvointivaltion ja sen instituutioiden tuottamien palvelujen kehittämiseen ja suojaamaan kansalaisten hyvinvointia ja oikeuksia?  Kun kysymyksessä on epidemia ja hätätila, joka uhkaa koko yhteiskunnan tulevaisuutta, hyvinvointia ja kestävyyttä, on kuitenkin realistista olettaa, että ratkaisu olisi löydettävissä. Koronaepidemia on osoittanut senkin, että niin yhteiskunnan kuin yksittäisten organisaatioidenkin toimenpiteet ja niiden radikaali sopeuttaminen voi törmätä hallinnollisiin ja perustuslaillisia oikeuksia koskeviin ristiriitoihin.

Hyvinvointivaltio ja sen kansalaisilleen takaamat taloudelliset, poliittiset ja sosiaaliset oikeudet ovat usein suojattuja oikeuksia sekä saavutettuja etuja, joiden muuttaminen voi törmätä ns. perustuslaillisiin kysymyksiin. Näidenkin ongelmien ratkaisemisessa tieto muutosten vaikutuksesta yksilöiden, kotitalouksien, instituutioiden ja yritysten toimintaan ja vaihtoehtoiset tulevaisuuden kuvat voisivat helpottaa poliittisten valintojen tekemistä.

Tiedon aukot

Yhteiskunnan kasvava liikkuvuus – ihmisten liikkuvuus, instituutioiden ja organisaatioiden liikkuvuus, – ovat haastaneet yhteiskuntatieteet ja niiden tuottaman tiedon. Tiedolta edellytetään entistä parempaa relevanssia, luotettavuutta ja riittävyyttä. Poliittisessa käytössä tiedon tulisi lisäksi auttaa ennakoimaan tulevaa kehitystä eikä vain selittämään mennyttä. Digitaalisten alustojen ja datojen kertyminen on lisännyt tietoa ja auttanut ratkaisemaan näitäkin ongelmia. Samalla digitaaliset mahdollisuudet ovat nostaneet esille uusia vaikeuksia ja tutkimusongelmia. Tallennus- ja indeksointiongelmat, datan laatu ja epävarmuus, kyselymenetelmien rajoitukset, tiedonhaun ja louhinnan ongelmat ovat tuttuja kysymyksiä.

Asian lohduttavampi puoli on kuitenkin se, että ihmisten liikkuvuustiedot ja niihin linkitettävät muut yksilöiden, yritysten ja instituutioiden toimintaa kuvaavat online -tiedot, ovat avanneet uusia mahdollisuuksia tutkia yhteiskunnan muutosta ja yksilöiden toimintaa.

Esimerkiksi paikannustietojen varassa on mahdollista saada tietoa siitä, miten yksilöt tai ryhmät liikkuvat, millaisissa paikoissa he vierailevat. Liikkuvuustietojen avulla meidän on helpompi ymmärtää eri ryhmien tapoja ja käyttäytymistä. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa, kuten esimerkiksi tutkittaessa työikäisen väestön sopeutumista liikkuvuusrajoitusten aikaisiin työmarkkinoihin, online -tiedot antavat mahdollisuuden edetä ryhmäkohtaisista ennustemalleista ja trajektoreista entistä tarkempiin mallinnuksiin.  Tuloksia voidaan myös tarkentaa entistä selvemmin sen mukaan, kuka ja mihin tarkoitukseen tietoa haluaa käyttää.

Jos tämä on totta, niin herää kysymys, ovatko yliopistot ja tutkimuslaitokset osaltaan valmistautuneet tällaiseen palvelutehtävään? Eikö politiikan, strategisen suunnittelun ja päätöksenteon pohjaksi tarvittaisi tässä ajassa mukana olevia tutkijoita ja tutkimusprojekteja. Edellä hahmottelemamme lähestymistapa antaa ymmärtää, että meidän tulisi tarjota kuluttajille ja palvelujen tuottajille räätälöidympiä tuotteita, parantamaan asiakasneuvontaa, sekä kehittämään yksilöityjä ja henkilökohtaisia palveluja.

Viestimme päättäjille

Luonnontieteissä, kuten ilmastotutkimuksessa ja säätietojen mallintamisessa, terveys- ja väestötieteellisissä tutkimuksissa sekä biologiassa olemme jo tottuneet siihen, että tutkijat pystyvät tarjoamaan varsin luotettavia tietoja tulevasta kehityksestä. Miksi näin ei ole tapahtunut yhteiskuntatieteissä? Voisi olettaa, että nykyinen pitkälle institutionalisoitunut, globaalisesti ja paikallisesti verkostoitunut yhteiskunta tulisi paljon paremmin ymmärrettäväksi ja hallittavaksi, jos sitä analysoitaisiin ja kuvattaisiin kokonaisvaltaisten tai vaikkapa alueellisesti eriytyvien, mallinnusten avulla.

Kohdennettuja analyysejä toki tehdään moniin erityistarpeisiin: sääennusteita, valtiontalouden budjetin vaihtoehtoisten ratkaisujen vaikutuksista, väestö- ja työvoimaennusteita, mutta mallinnukset koskevat vain osakokonaisuuksia, joiden kytkeytymistä toisiinsa ei välttämättä hahmoteta. Yhteiskuntatieteellistä osaamista tarvittaisiin nyt kokonaiskuvan saamiseksi yhteiskunnan monimutkaisesta dynamiikasta.

Meidän viestimme onkin, että nyt jos koskaan tarvittaisiin uutta ajattelua yhteiskuntatieteissä, ja tieteiden rajat ylittävää yhteistyötä luonnontieteiden, menetelmätieteiden ja yhteiskuntatieteiden kesken sekä ennen kaikkea uuden tutkijasukupolven kasvattamista niin, että se pystyisi hallitsemaan ja hyödyntämään digitaalisten aineistojen tarjoamat mahdollisuudet. Näin kävisi ehkä mahdolliseksi se, että yhteiskuntatiede saisi takaisin arvostetun asemansa poliittisen päätöksenteon pohjana. Toisaalta poliitikot voisivat saada kättä pitempää pyrkiessään ratkaisemaan monimutkaisia ja uusia yhteiskunnallisia ongelmia.

Lähteitä:

Gubiani D. & Pavan M. (2017) From Trajectory Modeling to Social Habits and Behaviors Analysis. Teoksessa: A. Maturo et al. (eds.), Recent Trends in Social Systems: Quantitative Theories and Quantitative Models, Studies in Systems, Decision and Control 66, DOI 10.1007/978-3-319-40585-8_33. Springer International Publishing Switzerland.

Koistinen P. (2019) Näyttöön perustuva politiikka – odotukset ja tutkijan vastuu? Teoksessa: Tuula Heiskanen, Sirpa Syvänen & Tapio Rissanen (toim.) Mihin työelämä on menossa? – tutkimuksen näkökulmia. Tampere: Tampere University Press 2019, 299–321.

Manuti A. Giancaspro M. , Molino M., Ingusci E., Russo V., Signore F., Zito M. & Cortese C. (2020) “Everything Will Be Fine”: A Study on the Relationship between Employees’ Perception of Sustainable HRM Practices and Positive Organizational Behavior during COVID19. Sustainability 2020, 12, 10216; doi:10.3390/su122310216