Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Tiina Heikkilä
Kirjoittaja on Alustan toimittaja.
Kokemusasiantuntijatieto luo haasteen tietokäsityksellemme, mutta luo myös kuulemisen kuplan vaaran
Kokemusasiantuntijoiden käyttö on lisääntynyt 2010-luvulla räjähdysmäisesti. Jos ennen järjestön palkattu asiantuntija oli uskottava palvelun käyttäjän tai politiikkatoimien kohteen edustaja, nyt uskottava edustaja on elämää nähnyt kokemusasiantuntija.
– Liian vähän on silti mietitty, keitä kokemusasiantuntijoiksi valikoituvat henkilöt edustavat, miten he valikoituvat tai miten heidän tietonsa otetaan käyttöön, sanoo tutkija Taina Meriluoto.
Meriluoto tutkii väitöskirjassaan kokemusasiantuntijuutta suomalaisissa sosiaalialan organisaatioissa. Kokemusasiantuntijat ovat tuoneet marginalisoidut tarinat kuuluviin, mutta samalla julkishallintoon on syntynyt uusi vallankäytön ja oikeuttamisen muoto.
Meriluodon mukaan on erilaisia järkeilyn tapoja, joiden vuoksi ihmisiä halutaan kutsua kokemusasiantuntijoiksi. Yksi on voimaannuttaminen ja kokemuksen tärkeyden osoittaminen. Toinen tarpeellisen ja käytännöllisen maallikkotiedon keräämisen ajatus. Kolmas näkee kokemusasiantuntijuuden kautta osallistumisen kansalaisoikeutena ja poliittisen vaikuttamisen paikkana.
Eräät Meriluodon tutkimat kokemusasiantuntijat ovat ilmaisseet huolen, että kokemusasiantuntijoiden käytössä kyse olisi vain voimaannuttamisesta ilman tosiasiallisia vaikutuksia palvelukehittämiseen tai poliittisiin päätöksiin.
On myös, epäselvää, keitä kokemusasiantuntijat edustavat ja keitä heidän oletetaan edustavan: keskeinen ongelma on yksilövetoisuus.
– Yksilö tulee edustamaan hyvin laajaa porukkaa, jolla on monenlaisia kokemuksia. Kokemusasiantuntijoiden kuuluukin olla yksilöitä, mutta samalla heille usein asetetaan vaatimus, että heidän kokemuksensa pitäisi olla mahdollisimman kaikenkattava ja yleistettävissä kaikkiin palvelun käyttäjiin. Se on aika iso haaste yksilölle.
Yksilölähtöisyyden vuoksi olennainen valta säilyy kokemusasiantuntijuuden tilaajilla, koska usein tavat käyttää kokemusasiantuntijoita ovat jäsentymättömiä ja epäinstitutionalisoituneita. Yksittäisillä projektinvetäjillä on paljon valtaa, koska kokemusasiantuntijoiden valitsemisessa ei vielä ole riittävästi vakiintuneita käytäntöjä.
Sitä saa mitä tilaa
Kokemusasiantuntijoiden käyttö voi siis epäpolitisoida vaikeita kysymyksiä. Ihmisten kutsuminen asiantuntijoiksi on siksi Meriluodosta merkittävää vallankäyttöä.
– Kiinnostavaa kokemusasiantuntijuuden suosiossa on, että mitä asiantuntijuuden käsitteellä voidaan tehdä. Aina kun vedotaan asiantuntijuuteen, on iso vaara, että asiat epäpolitisoituvat. Arvovalinnat häipyvät taka-alalle ja ongelmista tulee eri asiantuntijuuksien yhdistelmillä ratkaistavia teknisiä kysymyksiä.
Kun osallistumisen tavoitteet on asetettu tietyllä tavalla, eli esimerkiksi kun halutaan luotettavaa tietoa palvelukehitykseen, vahvat tunteenilmaisut ja poliittiset agendat voi määritellä epärelevateiksi. Meriluodon mukaan on riski, että kokemusasiantuntijoita valitaan oikeuttamaan muualla määritelty tavoite tai päätös.
– Äärimmillään tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kriittinen puhe leimataan merkiksi siitä, että kokemusasiantuntija ei ole vielä ”valmis” osallistumaan. Helpoin ja mukavin on valita ne, joista voidaan olla varmoja, että he pysyvät ruodussa ja tietävät, mitä ”meidän yhteiset tavoitteemme” ovat.
Kriittinen puhe suljetaan helposti ulos, jos se ei sovi tähän yhteisen päämäärään tavoitteeseen. Jos kokemusasiantuntija on eri mieltä tavoitteista ja muusta perustavanlaatuisesta, sitä ei välttämättä osata ottaa vastaan.
–Osa haastattelemistani kokemusasiantuntijoista tunsi, että heidät on kutsuttu paikalle vain näyttämään, että ruohonjuuritasoa on kuunneltu. Jotta voidaan raportoida eteenpäin, että on kuultu myös näitä poikkeavia näkökulmia.
Toisaalta kokemusasiantuntijailmiössä operoidaan kaltevalla pinnalla: samalla kun pitäisi pystyä arvostamaan kokemustietoa tärkeänä, pitäisi pystyä vastustamaan totuudenjälkeisen ajan vaaraa.
Meriluodon mukaan kokemusasiantuntijatiedon käyttäjän ei pitäisikään olettaa, että se saa kokemusasiantuntijoilta objektiivista tietoa.
– Kokemustietoa ja tutkittua tietoa ei voi eikä pidä arvioida samoilla kriteereillä. Jos kokemustietoa pyrittäisiin arvioimaan tutkimustiedon objektiivisuuskriteerillä, menisi kokemustieto hukkaan, kun se yritettäisiin puristaa näennäisen neutraaliin muottiin. Jos kokemustieto nähdään samankaltaisena kuin tutkittu tieto, joudutaan tietokäsityksen kriisiin ja mutu-maailmaan, jossa tieteellisesti tutkitusta tiedosta tulee turhaa, Meriluoto sanoo.
Keskustelu tietomuotojen rinnakkaisuudesta ja niiden tarkoituksesta pitäisi siksi käydä avoimesti, eikä antaa käytäntöjen kehittyä hallitsemattomasti.
– Eli pitää kysyä, miten esimerkiksi tiedon sosiologia voi auttaa ymmärtämään erilaisia tiedon muotoja, ja mitä nykyään suosittu evidence-based policy making olettaa tiedon luonteesta, Meriluoto sanoo.
Kenen intressejä epäpolitisoituminen sitten palvelee?
Meriluodon mukaan se saattaa helpottaa julkishallinnon työtä ja vahvistaa heidän asiantuntijarooliaan.
– Jos ajatellaan, että jatkuvasti isompi osa asioista on ratkaistavissa asiantuntijoiden ja hallinnollisten toimenpiteiden avulla ilman poliittista keskustelua, se siistii poliittisetkin kysymykset viranhaltijoiden kesken ratkaistavissa oleviksi. Kokemusasiantuntijat myös helpottavat kansalaisjärjestöjen ottamista mukaan kumppaneiksi, ei edunvalvojiksi tai kriitikoiksi.
Kokemusasiantuntijatieto on tarinamuotoista
Meriluodon mukaan kokemusasiantuntija usein joutuu kerta toisensa jälkeen lunastamaan paikkansa kertomalla tarinansa. Oman tarinan rakentaminen on merkittävä – ehkä jopa merkittävin – kokemusasiantuntijuuden tuottamisen tekniikka ja kokemusasiantuntijan keskeisimpiä taitoja.
– Eli rakennetaan oma elämäntarina uudelleen ja opetellaan kertomaan se oikealla tavalla. Se on todella suora ja voimakas tapa ohjata, miten ihminen rakentaa itsensä ja millä tavalla hän on tietyissä ympäristöissä, Meriluoto sanoo.
Jotkut Meriluodon haastattelemat kokemusasiantuntijat ovat kokeneet heiltä odotetun tarinamuodon turhauttavana ja tarpeettomana. Meriluoto ei silti ole törmännyt kokemusasiantuntijapiireissä tarinankertomisen kritiikkiin.
– Tarinallisuutta käytetään hyvin tietoisesti koulutuksissa asiantuntijaksi kasvamisen työkaluna. Sitä käytetään esimerkiksi yleisemmin pätevän, myönteisiin asioihin keskittyvän tarinan rakentamisessa ”vain” omaan elämään keskittyvän, kriittisen puheen sijaan.
Meriluoto kirjoittaa kokemusasiantuntijoiden käytön merkityksestä Ilmiö-verkkomediassa.
Voiko nuori olla merkityksellinen osa yhteiskuntaa, vaikka hän ei pääsisi tai haluaisi työelämään?
Työntekijäkansalaisena vai omana itsenä osaksi yhteiskuntaa?
Työntekijäkansalaisuus on ollut kunnon kansalaisuuden ydin vuosikymmenet. Nuorilta odotetaan ensisijaisesti, että he ovat hyviä työntekijäkansalaisia. Verovaroilla rahoitettu hyvinvointivaltio velvoittaa työntekijäkansalaiseksi, mutta nuoret kyseenalaistavat normia ilmastokriisien, taloudellisten taantumien ja monien muiden epävarmuuksien sekä epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi.
Nuorisotutkija Susanna Ågren on tutkinut, mitä nuoret ajattelevat työmarkkinoista ja niillä toimimisesta. Hän on tutkinut ammattiin opiskelevia ja valmistuneita nuoria: heidän kokemuksiaan työelämästä ja yhteiskunnan osaksi pääsemisestä.
Ågrenin mukaan nuoret haluavat oikeudenmukaista työtä, jossa heitä kohdellaan hyvin, jossa palkka on riittävä, johon perehdytetään, jossa ei syrjitä ja joka tasapainossa heidän hyvinvointinsa ja jaksamisensa kanssa.
Työmarkkinoiden muutos ja epävarmuus edellyttää sitä, että nuorten pitää olla yhä joustavampia ja pyrkiä sopeutumaan.
Ågrenin mukaan ajatellaan, että työmarkkinoiden muutos ja epävarmuus edellyttää sitä, että nuorten pitää olla yhä joustavampia ja pyrkiä sopeutumaan.
– Nuorten pitäisi osata valita itselleen sopiva ja mielellään myös työmarkkinoiden markkinoiden tarpeisiin sopiva opiskeluala, osoittaa aktiivisuutta, ottaa vastuu pärjäämisestä ja osaamisesta. Heidän pitäisi olla mahdollisimman yritteliäitä työmarkkinoilla. Pitäisi olla tunnollinen ja aktiivinen ja sitoutua opiskeluun ja työhön, ja samalla valmis joustamaan työmarkkinoilla ja sietämään epävarmuutta, Ågren sanoo.
Yhteiskunta antaa työlle suuren arvon, kun määritellään, kuka kukin on ja mikä on hänen panoksensa yhteisöön. Yksilöiden arvo ja mahdollisuudet määritelläänyhteiskunnassa työhön osallistumisella.
– Työntekijäkansalaisuuteen liittyvä yhteiskunnallinen normi näkyy kysymyksessä, joka usein esitetään kohdatessamme uuden ihmisen: ”Mitä teet työksesi?”, Ågren havainnollistaa.
– Työntekijäkansalaisuuteen liittyvä yhteiskunnallinen normi näkyy kysymyksessä, joka usein esitetään kohdatessamme uuden ihmisen: ”Mitä teet työksesi?”, Ågren havainnollistaa.
2020-luvun nuorille työntekijäkansalaisuuden toteuttaminen todella on hankalampaa kuin aiemmille sukupolville, sanoo Ågren.
Ennen polut työelämään olivat suoraviivaisemmat. Roolit, odotukset ja vaatimukset olivat kapeammat, mikä toisaalta saattoi ahdistaa ja toisaalta tehdä elämän yksinkertaisemmaksi.
– Nuorisotutkimuksen parissa on ainakin viimeisen parin kymmenen vuoden ajan jo keskusteltusiitä, miten nuoriin liittyvät yhteiskunnan vaatimukset ovat lisääntyneet. Nähdäänse sitten uusliberalismin, post-fordistisen tai myöhäismodernin yhteiskunnan seurauksena, työmarkkinoiden ja yhteiskunnan ylipäänsä nähdään edellyttävän yksilöltä enemmän joustavuutta ja sopeutumista epävarmuuksiin samaan aikaan, kun yksilöt ovat yhä enemmän vastuussa omasta henkilökohtaisesta onnistumisestaan, Ågren sanoo.
– Aiemmille sukupolville tulevaisuus mahdollisuuksineen oli yksinkertaisempi ja työurat taustasta riippuen olivat paljon helpommin ennustettavissa. Nyt aikuistumiseen ja työelämään osallistumiseen liittyy entistä enemmän odotuksia ja tehokkuuspaineita. Vaikka valinnan mahdollisuuksia on enemmän, niin on myös epävarmuuksia.
Nuoria ohjataan tehokkaasti työelämään. Samalla nuoret havaitsevat, että todellisuudessa näiden odotusten täyttäminen ei olekaan mahdollista, tai odotusten täyttäminen ei avaakaan mahdollisuuksia oman hyvän elämän aloittamiselle.
– Asetamme yhä enemmän suorituspaineita yksittäisille nuorille ja erityisesti niille, joilla on hankaluuksia tehdä työmarkkinoilla edellytettäviä päätöksiä ja joista olemme huolissamme, Ågren sanoo.
Nuorten tehtävä on opiskella ammatti ja löytää paikka työelämästä. Se nähdään usein tärkeimpänä ratkaisuna nuorten kohtaamiin ongelmiin. Työllistymisen ongelmia yritetään ratkoa yksilötasolla.
Nuorten tehtävä on opiskella ammatti ja löytää paikka työelämästä. Se nähdään usein tärkeimpänä ratkaisuna nuorten kohtaamiin ongelmiin. Työllistymisen ongelmia yritetään ratkoa yksilötasolla.
– Nuoret tuovat esiin, että työllisyyspalvelut ei kuitenkaan välttämättä tunne työmarkkinoiden rakenteellisia ongelmia ja todellisuutta, jonka nuoret ovat kohdanneet työmarkkinoilla.
Nuori aikuinen voi turhautua siitä, että työllistymispalveluissa häntä ohjataan työkokeiluihin tai tarjotaan nollatuntisopimuksia, jotka eivät kehitä hänen ammattitaitonsa, ja joista ei saa edes kunnollista korvausta.
Työntekijäkansalaisuuden ihanne, jota Ågren on havainnoinut, on kapea. Osa nuorista kokee sen epäoikeudenmukaiseksi, kuormittavaksi ja ulossulkevaksi.
– Samaan aikaan, kun nuoria ohjataan hyvin kapeasti toteuttamaan työntekijäkansalaisuutta, emme välttämättä huomioi heidän elämäänsä moninaisemmin. Kun nuoret neuvottelevat asemastaan työmarkkinoilla ja omasta toimeentulostaan, he myös rakentavat suhteita läheisiinsä, haaveilevat omasta kodista, haluavat viettää mielekästä vapaa-aikaa ja kohtaavat elämässä niin onnistumisia kuin myös asioita, joihin he kaipaisivat enemmän tukea ja huomiota kuin sen hetkiseen työmarkkinatilanteeseensa.
Työntekijäkansalaisuuden rinnalle tarvittaisiin Ågrenin mukaan tilaa hengittää: joustoja, jotka mahdollistavat uudelleen valitsemisen, mielen muuttamisen, kokeilemisen, erilaiset elämäntilanteet ja myös siitä poikkeavan yhteiskunnallisen osallistumisen.
– Tutkimuksistatiedetään, että yleensäkin etuoikeutetussa asemassa olevien nuorten on paljon helpompi neuvotella erilaisten valintojen ja epävarmuuksien keskellä velvoitteiden kasaantuessa toisille, joilla ei ole samanlaisia resursseja tai lähipiirin tukea.
Ågrenin tutkimat nuoret tuntuivat itse vähättelevän haastatteluissa osallistumistaan, jota he eivät nähneet oikeana työnä. Osa nuorista vähätteli jopa omaa pienyrittäjyyttään.
Ågrenin tutkimat nuoret tuntuivat itse vähättelevän haastatteluissa osallistumistaan, jota he eivät nähneet oikeana työnä. Osa nuorista vähätteli jopa omaa pienyrittäjyyttään.
– Vaikka nämä asiat ovat tärkeitä yhteiskunnallistumisen tapoja ja hyvinvoinnin lähteitä: esimerkiksi partiotoiminta ja harrastukset, vapaaehtoistyö ulkomailla, vaikuttaminen ja eläinsuojeluaktivismi. Kollegani Jenni Kallio on tuonut omassa väitöstutkimuksessaan esille, että nuorilla on paljon kansalaispätevyyttä, jota ei aina myöskään yhteiskunnan taholta tunnisteta.
– Vaikeus johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että meidän yhteiskunta- ja talousjärjestelmämme nojaa työntekijäkansalaisuuteen. Vaadittaisiin näiden rakenteiden miettimistä uudelleen.
Ei ole Ågrenin mukaan kestävää, jos nuoret tuovat esiin, että työntekijäkansalaisuus kuormittaa osaa, ja siihen liitetään epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Työntekijäkansalaisuuden oletus on Ågernin mukaan joka tapauksessa monimutkaisempi asia kuin järjestelmien tasolla tunnistetaan.
– Eräs nuorten Ohjaamolta tavoitettu nuori kuvasi tätä hyvin hyödyntämässäni aineistossa. Hän koki ristiriitaiseksi sen valinnan, että millaisessa työssä hän on hyvä, millä hän voisi elättää itsensä, mikä on yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta tärkeää ja mikä on oma intohimo.
Koska joka tapauksessa elämme murroksessa ilmastokriisin, turvallisuus- ja talouskriisien vuoksi, voisimme Ågrenin mielestä edes nuorisopoliittisella tasolla pohtia, miten nuorten aikuistumista voitaisiin tukea paremmin ja niin, että useammalla nuorella olisi mahdollisuuksia kestävään hyvinvointiin.
– Olemme Jenni Kallion kanssa nojanneet tässäTuula Helneen ja Tuuli Hirvilamminajatteluun. Jokaisella nuorella pitäisi olla yhdenvertaisesti mahdollisuuksia tehdä itselleen ja omaan elämäntilanteeseensa sopivia valintoja, tilaa ja aikaa hyvinvoinnille, jaksamiselle ja omille läheisille ja kavereille ja riittävä toimeentulo tukemaan oman itsenäisen elämän aloittamista.
–Liian usein juuri ne nuoret joutuvat joustamaan, joille on jo valmiiksi kasaantunut kaikenlaisia eriarvoisuuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja paineita.
Järjestelmät yrittävät ratkaista näitä asioita yksilötasolla. Se osaltaan tuntuu myös lisäävän joidenkin nuorten kohdalla turhautumista ja paineita, Ågren sanoo.
Ågrenin väitöskirjassa on kahdenlaista aineistoa: ryhmähaastatteluja ammattiin opiskelevilta nuorilta ja yksilöhaastatteluja nuorilta, jotka ovat jo valmistuneet ammatillisesta oppilaitoksesta ja neuvottelevat siten asemastaan työmarkkinoilla.
Myös työelämään positiivisesti suhtautuvilla, sen osaksi aktiivisesti haluavilla nuorilla oli epäilyksiä vastaanotosta ja inhimillisyydestä. Mistä se kertoo?
– Havaitsin, että opiskellessaan suuri osa ammattiin opiskelevista nuorista tunnisti kyllä työelämään liittyviä realiteetteja, mutta he silti luottivat omiin mahdollisuuksiinsa hakea ja löytää oman alansa töitä. Tulkitsin, että tässä suhteessa kyse on joko yksinkertaisesti siitä, että he arvostavat omaa ammattiansa tai siitä, että on nuoren itsensäkin kannalta parempi, että he kokevat luottavansa tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiinsa pärjätä siellä, vaikka he tiedostavat, että kaikkien kohdalla tämä ei tule olemaan yhtä helppoa.
Suurin osa nuorista molemmissa Ågrenin aineistoissa näki työntekijäkansalaisuuden tärkeänä osana yhteiskuntaan kuulumista. He halusivat osaksi työntekijäkansalaisuutta.
Ammattiin valmistuneiden nuorten haastatteluissa suhde työntekijäkansalaisuuteen osoittautui kuitenkin ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevien nuorten odotuksia monimutkaisemmaksi.
–Myös silloin, kun oma siirtymä oli sujunut normatiivisten odotusten mukaan eli nuori oli heti valmistumisen jälkeen päässyt oman alan työhön tai jatkanut opiskeluja, Ågren sanoo.
– Eräs nuori, jonka oma koulutus oli hyvin työllistävältä alalta, halusi oman jaksamisensa vuoksi vaihtaa alaansa alalle, joka liittyi omaan harrastukseen, mutta jonka näkymät olivat epärealistisemmat. Muutamakin nuori taas pohti vakinaisesta tai turvatusta työstä huolimatta, että jaksaako hän työn vaatimaa kuormitusta ja sen mukanaan tuomaa yksinäisyyttä ja haasteita sosiaaliselle elämälle.
Ågrenin mielestä yhteiskunnan olisi aika pysähtyä työntekijäkansalaisuuden äärelle ja luoda ilmapiiriä, jota ei hallitse yksipuolinen paine. Nuoret kohtaavat työelämän ja työmarkkinat ensimmäistä kertaa elämässään.
– On oikeutettua, että nuoret vaativat työelämään lisää inhimillisyyttä ja hengitystilaa, sitähän moni muukin kaipaisi.
Helne, T. & Hirvilammi, T. (2022) Balancing needs: young unemployed Finnish adults’ discourse on well-being and its relation to the sustainability transformation. Sustainability: Science, Practice and Policy 18 (1), 158–170.
Honkatukia, P., Kallio, J., Lähde, M. & Mölkänen, J. (2020) Omana itsenä osa yhteiskuntaa – Itsenäistyvät nuoret aikuiset kansalaisina. Tampereen yliopisto.
Isopahkala-Bouret, U., Lappalainen, S. & Lahelma, E. (2014) Educating worker-citizens: visions and divisions in curriculum texts. Journal of Education and Work 27 (1), 92–109.
Farrugia, D. (2019) How youth become workers: Identity, inequality and the post-Fordist self. Journal of Sociology 55 (4), 708–723.
France, A. (2016) Understanding youth in the global economic crisis. Bristol: Policy Press.
Furlong, A. & Cartmel, F. (2007) Young People and Social Change: New Perspectives. Maidenhead: Open University Press.
Kallio, J. (2023) Eletty, opittu, kamppailtu: Itsenäistyvien nuorten kansalaisuuden rakentuminen institutionaalisessa järjestelmässä. Väitöskirja. Yhteiskuntatutkimuksen tohtoriohjelma, Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3106-1
Kelly, P. (2006) The Entrepreneurial Self and ‘Youth at-risk’: Exploring the Horizons of Identity in the Twenty-first Century. Journal of Youth Studies 9 (1), 17–32.
Nikunen, M. & Korvajärvi, P. (2022) Being positive, being hopeful, being happy: Young adults reflecting on their future in times of austerity. European Journal of Cultural Studies 25 (3), 824–842.
Woodman, D. & Wyn, J. (2015) Youth and Generation: Rethinking Change and Inequality in the Lives of Young People. London: SAGE Publications Ltd.
Sennett, R. (1998) The Corrosion of Character: The Personal Consequences of Work in the New Capitalism. New York: W. W. Norton & Company, Inc.
Suikkanen, A. & Viinamäki, L. (1999) Life paths and labour market citizenship. Teoksessa J. Christiansen, P. Koistinen & A. Kovalainen (toim.) Working Europe: Reshaping European employment systems. Aldershot: Ashgate, 189–209.
Weeks, K. (2011) The Problem with Work. Feminism, Marxism, Antiwork Politics, and Postwork Imaginaries. Duke University Press.
Wyn, J. & Dwyer, P. (1999) New Direction in Research on Youth in Transition. Journal of Youth Studies 2 (1), 5–21.
Ågren, S. & Kallio, J. (2023) Young adults’ perceptions of citizenship outside and beyond labour market citizenship. Teoksessa P. Honkatukia & T. Rättilä (toim.) Young People as Agents of Sustainable Society. Reclaiming the Future. London: Routledge, 113–127.
Ågren, S. (2021) Exploring Vocational Education Students’ Visions of a Successful Transition to Working Life from the Perspective of Societal Belonging. Journal of Applied Youth Studies 4 (1), 67–81.
Ågren, S. (2023) Shaping worker-citizenship: Young vocational education graduates’ labour market positionings within new adulthood. Journal of Youth Studies.
Ågren, S., Pietilä, I., & Rättilä, T. (2020) Palkkatyökeskeisen ajattelun esiintyminen ammattiin opiskelevien työelämäasenteissa. Teoksessa L. Haikkola & S. Myllyniemi (toim.) Hyvää työtä! Nuorisobarometri 2019. Helsinki: Valtion nuorisoneuvosto, Nuorisotutkimusseura, Nuorisotutkimusverkosto, Opetus- ja kulttuuriministeriö, 157–178.