Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Tiina Heikkilä
Kirjoittaja on Alustan toimittaja.
Saako ilmastonmuutoksella pelotella, kysyy Ville Lähde niin & näin-lehden tuoreessa numerossa
Onko ilmastonmuutoksen pahimmista seurauksista kirjoittaminen toivon heittävää alarmismia, ja miten maailman suurimmasta ongelmasta pitäisi keskustella? Miten ilmastotutkimuksen tuloksia tulisi tulkita journalistisesti, ja milloin huoli muuttuu peloksi ja pelko toivottomuudeksi?
Wallace-Wells maalasi artikkelissaan kuvaa maailmasta, jossa hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n pahimmat skenaariot toteutuisivat: päästövähennykset epäonnistuisivat, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus jatkaisi nousuaan, ja ilmakehän keskilämpötila nousisi Pariisin sopimuksen turvarajojen yläpuolelle.
Vuoden 2017 heinäkuussa ilmestynyt artikkeli synnytti monipolvisen keskustelun, joka avasi kansainvälisen journalistisen ja tieteellisen ilmastonmuutosviestinnän ongelmakohtia.
Artikkelista tuli kerralla kaikkien aikojen luetuimpia ilmastonmuutosta käsitteleviä artikkeleita ja New York Magazinen luetuin artikkeli. Alle viikossa ilmestyi ainakin kymmenkunta artikkelia puolustavaa tai vastustavaa laajalevikkistä kannanottoa, joita esittivät ilmastotutkijat ja -journalistit. Ilmastotutkijat kritisoivat erityisesti artikkelin faktojen käyttöä ja pelottelun määritelmää ja eettisyyttä.
Lähteen mukaan vastaavaa keskustelua ei ilmastonmuutoskeskustelun historiassa ole käyty. Wallace-Wellsin artikkelin synnyttämässä keskustelussa äänessä olivat nimenomaan ilmastotutkijat, eivät ilmastonmuutoksen kieltäjät.
Mitä valtaa tutkijalla on, ja miksi hänellä sitä on? Miten tutkija voi tunnistaa valtansa ja hahmottaa sekä käyttää sitä? Minkälaisia ongelmia neutraaliuden paine voi aiheuttaa tutkijalle?
Jos tutkija vaan tutkii, eikä ota kantaa kohteensa puolesta julkisuudessa, eikä käytä tekemäänsä tutkimusta tutkimansa yhteisön äänen vahvistamiseksi, onko se vaan hyväksikäyttöä?
Millä tavalla tutkimus voi traumatisoida ja uudelleen traumatisoida yhteisöjä?
Mitä traumatisoitumisesta tutkimuksen piirissä ajatellaan, ja miten se huomioidaan tutkimuseettisissä käytännöissä?
Marchant Aedo kuvasi puheessaan väkevästi ristiriitaa tutkijoiden ja aktivistien sekä tutkijoiden ja heidän tutkimiensa ihmisyhteisöjen välillä.
Kun tutkija tutkii ihmisyhteisöjä tai tekee niiden kanssa yhteistyötä, olivat yhteisöt pakolaisten yhteisöjä, alkuperäiskansoja, vähemmistöjä tai mitä hyvänsä aktivistiryhmiä, yhteisöjen näkyvyys ja olemassaolo on avuksi tutkimukselle, ja usein tutkimuksen ehto. Yhteisöt usein myös nostavat asiat keskusteluun, ja tutkija kehittää sitten niistä tutkimuskysymyksiä. Tutkimus valmistuu usein aktivistien tai heidän edustamiensa yhteisöjen näkökulmasta liian myöhään, ja sen kieli ja tyyli on vaikea ymmärtää ilman akateemista taustaa, Marchant Aedo kritisoi, vaikka hän arvostaa paljon tutkijoiden tekemää työtä, ja hyödyntää sitä myös omissa töissään ja aktivismissaan.
– Aktivistit sammuttavat tulipaloja, joita tutkijat tutkivat, ja siitä syntyy epätasapainoa, Marchant Aedo sanoo.
Javiera Marchant Aedo keskustelee Alustan podcastissa tutkijoiden ja aktivistien yhteistyön ristiriidoista, valta-asetelmista ja tutkijoiden ja tutkittujen yhteisöjen suhteesta ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta Alustan podcastissa väitöskirjatutkija Riikka Eran ja tutkijatohtori Saara Särmän kanssa.
Aktivistien työ voi hyödyttää tutkijoiden uraa ilman, että aktivistit hyötyvät tutkijoiden työstä. Samoin on tutkittujen yhteisöjen ja ihmisryhmien kohdalla: esimerkiksi pakolaisia voidaan tutkia eri näkökulmista ilman, että heidän asemansa paranee merkittävästi.
Esimerkiksi Riikka Era hyötyy pakolaislasten tuottamasta datasta väitöskirjassaan, ja hän kokee siinä usemmankin eettisen haasteen.
– Vastineeksi pystyin tarjoamaan lapsille vain hauskoja askartelu- ja pelihetkiä. Se, mitä mä pystyin antamaan takaisin, ei ollut mitään kauhean suurta, Era sanoo.
Era on nähnyt paljon vaivaa, jotta hänen tutkimillaan ihmisisryhmillä olisi pääsy tutkimuksen tuloksiin, vaikka se ei ole pakollista ja vaivannäöstä ei erityisesti palkita.
– Tein tutkimustiedotteet ja muun tutkimusviestinnän, kuten nettisivut, ennen kenttätyöjakson alkua mahdollisimman saavutettaviksi eri kieliversioiden ja kuvittamisen avulla, Era sanoo.
Tutkimus voi myös aktivoida traumoja, joita niin sanotut tutkimuskohteet ovat kokeneet, vaikka tutkimuksesta olisi hyötyä myös kohteelle.
Metodologiset kysymykset ja opinnot voivat vaihdella kentän mukaan. Ohjaajan tietämys ja sattuma vaikuttavat siihen, miten hyvin opiskelija ja myöhemmin tutkija on kartalla esimerkiksi tutkimuksen traumatisoivista vaikutuksista, ja esimerkiksi kansainvälisen politiikan opinnoissa haastattelumenetelmä ei ole yleinen, Saara Särmä kuvailee. Kansainvälisen politiikan tausta ja metodit ei automaattisesti tuota kummoistakaan traumatietoisuutta, vaikka kansainvälisen politiikan parista päädytään tutkimaan aiheita, joissa se olisi olennainen.
Tutkijalla voi olla valtaa enemmän kuin hän itse ajattelee, vaikka hän kokisi oman asemansa yliopistossa epävarmaksi ja rahoitus olisi katkolla. Valta pitää huomata ja sen käyttötavoissa voi käyttää mielikuvitusta, eikä institutionaalinen asema ole ainoa uskottavuuden määrittäjä. Luennon pitäminen London School of Economicsissa jännitti Saara Särmää ”enemmän kuin väitöstilaisuus”, koska hän mietti asemaansa akateemisena silpputyöläisenä Suomessa. Väliä oli kuitenkin sillä, että hän oli saanut arvostusta kansainvälisen politiikan feministitutkimuksen kentällä.
– Tämä osoitti, että institutionaalinen asema Suomessa ei määritä valtaani ja uskottavuuttani.
Kuitenkin, titteleillä on väliä ja tittelien voimaa voi ajatella myös mahdollisuutena. Tutkija itse ei välttämättä aina muista, että väitöskirjatutkijuus ja affiliaatio yliopistoon ovat asiantuntija-aseman merkkejä, joita voi hyödyntää omasta tutkimusaiheestaan julkisuudessa puhuessa.
