Nora Räthzel on Uumajan yliopiston sosiologian emeritaprofessori, joka asuu ja työskentelee tällä hetkellä Espanjassa. Hän on tutkinut laajalti erilaisia aiheita kulttuurintutkimuksesta työn sosiologiaan ja marxilaiseen feminismiin. Työn sosiologian parissa hän toimi jo 1980-luvulla osana Frigga Haugin johtamaa työryhmää Projektgruppe Automation und Qualifikation (PAQ). Työryhmä yhdisti marxilaista työprosessin analyysia kriittisen psykologian käsitteisiin ja pyrki kyseenalaistamaan tuolloin vaikutusvaltaisen ajatuksen työn automatisaation yksinomaan negatiivisista vaikutuksista työläisiin (esim. PAQ, Widersprüche der Automationsarbeit, Argument, Berliini, 1987).

Räthzel toimi myös osana Frigga Haugin johtamaa feministiä työryhmää, joka tutki kollektiivisen muistelutyön keinoin kulttuurisia, poliittisia ja yhteiskunnallisia voimia, joihin naisten seksualisointi ja normatiivinen ajatus ‘naisellisuudesta’ perustuvat (esim. Frigga Haug et al. Female Sexualization A Collective Work of Memory, Lontoo, Verso, 1987). 1990-luvulla Räthzel keskittyi kulttuurintutkimukseen ja muun muassa käänsi ja toimitti Stuart Hallin kirjoituksia saksaksi. Räthzel väitteli rasismista ja ulossulkevan kansallisen identiteetin rakentamisesta toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa (Gegenbilder. Nationale Identitäten durch Konstruktion des Anderen, Wiesbaden, Springer, 1997). Hän tarkasteli sitä, kuinka erityisellä tavalla rasistinen ulossulkeminen rakentui Länsi-Saksassa, jossa holokaustin jälkeen rasismia ei virallisesti ollut ja avoimen rasistinen kielenkäyttö perinteisessä muodossaan oli laajalti pannassa.

2000-luvulla Räthzel on palannut työn sosiologian teemoihin, nyt globaalissa kontekstissa ja erityisesti työn luontosuhteeseen ja sukupuolen merkitykseen keskittyen. Vuonna 2014 hän julkaisi yhdessä Diana Mulinarin ja Aina Tollefsenin kanssa teoksen Transnational Corporations from the Standpoint of Workers (Lontoo, Palgrave Macmillan), joka tarkastelee talouden globalisaation vaikutusta ammattiyhdistysliikkeeseen, sukupuolijärjestelmään ja työläisten subjektiviteettiin ympäri maailman, sekä globaalissa etelässä että pohjoisessa.

Tuoreeltaan Räthzel keskittynyt ympäristötyöntutkimuksen (enviromental labour studies) kehittämiseen. Hän on toimittanut yhdessä David Uzzellin ja Dimitris Stevisin kanssa mittavan teoksen Palgrave Handbook of Environmental Labour Studies (Chur, Springer, 2021), jossa pyritään analysoimaan työläisten, maanviljelijöiden ja alkuperäiskansojen kamppailua sosiaalisesti ja ekologisesti reilujen tuotantomuotojen puolesta sekä kehitetään käsitteitä, joilla yhdistää työntutkimus ekologisiin kysymyksiin. Vuodesta 2022 alkaen Räthzel on johtanut projektia, jossa eri sektoreilla työskentelevät työläiset Ruotsissa ja Espanjassa kehittävät työpaikoillaan suunnitelmia reilusta ja vihreästä siirtymästä.

Vaikka esimerkiksi siirtymä uusiutuviin energiamuotoihin on välttämätöntä, ei sillä pystytä ylläpitämään nykyisen kasvutalouden vaatimaa energiamäärää. Ammattiyhdistyksille vihreän kasvun ristiriitaisuus tarkoittaa hänen mukaansa sitä, etteivät ne voi enää sitoutua kapeasti ymmärrettyihin, lähinnä palkankorotuksiin ja työpaikkojen turvaamiseen liittyvien työläisten etujen puolustamiseen, vaan niiden on ymmärrettävä ammattiyhdistystoiminta ja työläisten intressit huomattavasti laajemmin.

Keynote-esitelmässään 15.9.2022 Tampereen yliopistolla järjestetyssä kansainvälisessä Industrial Relations in Europe 2022 –konferenssissa Räthzel käsitteli ammattiyhdistysliikkeen suhdetta ilmastokriisiin sekä strategioita, joita ammattiyhdistystoimijat ovat globaalisti suhteessaan ilmastokriisiin omaksuneet. Räthzel korosti erityisesti vihreän kasvun ajatuksen ristiriitaisuutta. Hän korosti, että vaikka esimerkiksi siirtymä uusiutuviin energiamuotoihin on välttämätön, ei sillä pystytä ylläpitämään nykyisen kasvutalouden vaatimaa energiamäärää.

Ammattiyhdistyksille vihreän kasvun ristiriitaisuus tarkoittaa hänen mukaansa sitä, että ammattiyhdistysliike ei voi enää sitoutua kapeasti ymmärrettyn, lähinnä palkankorotuksiin ja työpaikkojen turvaamiseen liittyvään työläisten etujen puolustamiseen, vaan ammattiyhdistysten on ymmärrettävä ammattiyhdistystoiminta ja työläisten intressit huomattavasti laajemmin.

Esitimme konferenssin yhteydessä Räthzelille muutaman kysymyksen hänen esitelmästään ja tutkimusaiheistaan.

Esitelmässäsi kutsuit ajatusta vihreästä kasvusta sisäisesti ristiriitaiseksi. Perustelit väitettäsi laajalla todistusaineistolla ympäristötuhosta ja ylikulutuksesta. Minkälaisia ristiriitoja vihreän kasvun ajatukseen sisältyy?

Nora Räthzel: Ristiriita kansantalouksien vihreäksi tekemisen ja talouskasvun välillä on siinä, että talouskasvu vaatii jatkuvasti lisää energiaa ja raaka-aineita. Näihin sisältyvät luonnosta hankitut raaka-aineet sekä veden- ja maankäyttö, jota raaka-aineiden hankinta sekä koneiden, työkalujen, tuotteiden, talojen ja ruoan tuotanto edellyttävät. Osa tutkijoista ja poliitikoista toki esittää, että tuotantoa tehostamalla voisimme irrottaa taloudellisen kasvun kasvihuonepäästöjen, veden- ja maankäytön sekä talouden materiaalivirtojen kasvusta. Tähän mennessä tälle ei ole ollut empiiristä näyttöä. Asia on päinvastoin: meillä on näyttöä siitä, että aina, kun tuotantoprosessia tehostetaan, tämä johtaa yhä useampien tuotteiden tuotantoon ja täten lopulta yhä suurempaan raaka-aineiden ja energian käyttöön.

Uusiutuva energia on eufemismi. Siitä, että käyttäisimme saman verran energiaa kuin nyt käytämme, ja tuottaisimme kaiken tämän energian ‘uusiutuvasti’, seuraa monien analyysien mukaan, että mineraalit eivät riitä auringon, tuulen ja veden energian valjastamiseen vaadittavien koneiden tuottamiseen. Toki aurinko, tuuli ja vesi ovat aina olemassa, joten niitä ei sinänsä tarvitse uusia. Kuitenkin koneet, joita tarvitsemme tämän energian haltuunottoon, rakennetaan useista maamineraaleista: patterit tehdään koboltista, litiumista, nikkelistä, mangaanista, aurinkopaneeleihin tarvitaan harvinaisia maametalleja. Alumiinia ja kuparia käytetään kaikissa teknologioissa. Monet näistä raaka-aineista eivät ole kierrätettävissä ja eivätkä täten uusiutuvia.

Yksi syy, miksi talouden yhtäaikaisen kasvun ja vihertämisen mahdottomuutta ei käsitellä valtavirran vihreissä ohjelmissa, kuten Euroopan vihreän kehityksen ohjelmassa, on se, että nämä ohjelmat keskittyvät pääasiassa ainoastaan kasvihuonepäästöjen vähentämiseen. Ohjelmat eivät myöskään ota huomioon tuotteiden elinkaaria, eli niitä ympäristövaikutuksia, joita syntyy jokaisella tuotantoprosessin askeleella: raaka-aineiden louhinta, maankäyttö, veden käyttö, vaikutukset paikallisen väestön elinkeinoihin, raaka-aineiden, koneiden ja tuotteiden kuljetus ja jätteet. Elinkaaripäästöjä ei siis ole otettu huomioon. Tuotteiden elinkaarista on yhä enemmän tutkimusta, mutta tutkimuksen tulokset eivät juuri vaikuta ympäristölainsäädäntöön.

Työssäsi olet tutkinut maailmanlaajuisen ammattiyhdistysliikkeen ympäristöpolitiikkaa. Millaisena näet työläisten järjestäytymisen merkityksen rakennettaessa kestävää taloutta globaalissa pohjoisessa ja etelässä?

Olemme tehneet tutkimusta kolmessa globaalin pohjoisen (Ruotsi, Iso-Britannia, Espanja) ja kolmessa globaalin etelän maassa (Brasilia, Etelä-Afrikka, Intia). Keskityimme ammattiyhdistyksiin etenkin kaikkein saastuttavimmilla sektoreilla (metalli-, öljy- ja rakennusalan liitot) sekä työläisiin, joiden työhön ilmastokriisi vaikuttaa eniten, eli maataloustyöläisiin. Olemme yhä uudelleen palanneet näiden liittojen pariin vuodesta 2011 tähän päivään asti ja kehityskulut ovat olleet monimuotoisia. Kun aloitimme tutkimuksen, kaikkien maiden liitoissa oli uutta ja huomattavaa intoa ympäristölainsäädäntöä kohtaan. Tämä johtui osittain Ammattiyhdistysten maailmanjärjestö ITUC:in vahvasta johtajuudesta tänä aikana, jolloin Anabella Rosemberg vastasi järjestön ympäristöasioista ja Guy Ryder toimi järjestön pääsihteerinä.

Monien ammattiyhdistysaktiivien energia ja into kuitenkin hiipuivat, kun toistuvat ilmastokokoukset eivät saaneet aikaan ilmastonmuutoksen hillintään vaadittavia sitoumuksia, eikä ammattiliittojen ehdotuksia otettu huomioon.

Monien ammattiyhdistysaktiivien energia ja into kuitenkin hiipuivat, kun toistuvat ilmastokokoukset eivät saaneet aikaan ilmastonmuutoksen hillintään vaadittavia sitoumuksia, eikä ammattiliittojen ehdotuksia otettu huomioon. Lisäksi osa liittojen jäsenistöstä alkoi vastustaa liittojen kaavailemia ympäristölinjauksia samaan aikaan, kun hallitukset osaltaan jättivät toteuttamatta ympäristöpoliittisia päätöksiään.

Edes paljon kehuttu Pariisin ilmastosopimus ei elvyttänyt liittojen alkuperäisiä sitoumuksia. Tämä johtui yhtäältä siitä, että kansainvälisen ammattiyhdistysliikkeen vaatimukset reilusta siirtymästä jäivät lähinnä maininnan tasolle, eivätkä ne vaikuttaneet itse sopimustekstiin tai jäsenmaiden sitoumuksiin. Toisaalta kaikki ilmastokriisin syvyydestä ja laajuudesta tietoiset ymmärsivät, etteivät maiden Pariisin sopimuksessa tekemät sitoumukset edes toteutuessaan riittäneet kriisin torjuntaan. Ja kuten nyt tiedämme, suurin osa sitoumuksia tehneistä maista ei ole pannut niitä edes täytäntöön.

Kysymykseen työväenliikkeen roolista ekologisesti kestävän talouden rakentamisessa on hankala vastata, koska kysymys on yleinen, kun taas vastaus ei voi olla yleinen. Tutkimuksemme on osoittanut, että liittojen ympäristöpoliittiset sitoumukset vaihtelevat useiden muuttujien perusteella.

Esimerkiksi ilmastokriisin vaikutus työläisiin riippuu siitä, millä talouden sektorilla liitto toimii. Samalla tavoin toimialasta riippuu se, kuinka ilmastopoliittinen sääntely vaikuttaa työläisiin. Se, missä määrin liitot pyrkivät vaikuttamaan ympäristöasioihin, riippuu lisäksi liittojen historiasta ja syntytavasta.

Esimerkiksi Etelä-Afrikan kansallisen metallityöläisten liiton ei odottaisi toimintasektorinsa perusteella olevan kovinkaan aloitteellinen kehittämään ympäristöpoliittisia linjauksia, sillä linjauksien toteutuessa sektorin tulisi muuttua ja kutistua siitä huolimatta, että esimerkiksi terästä tarvitaan uusiutuvan energian tuotantoon. Kyseinen liitto on kuitenkin ollut maansa kaikkein vahvimmin ympäristöasioihin sitoutunut liitto. Liiton juuret ovat apartheidin ja kapitalismin vastaisessa kamppailussa, joista jälkimmäiseen se on yhä sitoutunut. Koska liitto on sitoutunut yhteiskunnalliseen muutokseen, ilmastonmuutoksen vastainen taistelu on yksi sen teemoista. Tämä kiinnostus yhteiskunnan organisoinnin tapaa kohtaan mahdollistaa sen, että ympäristöstä tulee myös ammattiliittojen kysymys, sillä tällöin työläisten intressit ymmärretään laajempina yhteiskunnallisina intresseinä, jotka eivät ole sidoksissa vain yksittäisiin työpaikkoihin.

Kiinnostus yhteiskunnan organisoinnin tapaa kohtaan mahdollistaa sen, että ympäristöstä tulee myös ammattiliittojen kysymys, sillä tällöin työläisten intressit ymmärretään laajempina yhteiskunnallisina intresseinä, jotka eivät ole sidoksissa vain yksittäisiin työpaikkoihin.

Toinen esimerkki on espanjalainen ammattiliitto Comisiones Oberas, joka perustettiin Francon diktatuurin alaisuudessa. Myös sen identiteettiä määrittää sitoutuminen yhteiskunnalliseen muutokseen. Liitto näkee tehtäväkseen taistella kaikkien työläisten elämän parantamiseksi työpaikoilla ja niiden ulkopuolella. Se esittää vaatimuksia muun muassa julkisesta liikenteestä, hyvästä julkisesta koulutuksesta sekä terveydenhuollosta sekä asumisen kustannuksista. Tämän takia liiton johtoon kuului jo vuonna 1991 ympäristöasioista ja työstä vastuussa oleva edustaja. Ammattiyhdistysten aktiivisuus riippuu lisäksi vähemmän ilmeisellä tavalla siitä, että yksittäiset aktiivit saattavat olla aktiivisia ympäristöasioissa ja heillä on täten kykyä vaikuttaa ja vakuuttaa muita jäseniä ja johtoa siitä, että ympäristö todellakin on ammattiliittoasia.

Tutkimme myös työläisten organisaatioita, jotka eivät olleet perinteisiä ammattiliittoja, vaan edustivat esimerkiksi pienkalastajia. Koska pienkalastajien työ on niin vahvasti yhteydessä ei-inhimillisen luonnon rytmeihin, he tiedostavat hyvin, kuinka ilmastokriisi vahingoittaa heidän elinkeinoaan. Usein he kuuluvat erilaisiin alkuperäiskansoihin. He näkevät itsensä osana ympäristöä ja ovat tietoisia yhteyksistä, jotka vallitsevat heidän hyvinvointinsa ja metsien, meren ja koko ympäristön hyvinvoinnin välillä. Tästä syystä he kamppailevat sellaisen ekologisesti kestävän ja yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta, jossa ihmiset ja ei-inhimilliset olennot elävät yhteisessä liitossa.

Tiiviisti sanottuna: ammattiliitoilla on hyvin erilaisia toimintatapoja, mitä tulee yhteiskuntaa ekologisesti kestäväksi ja sosiaalisesti oikeudenmukaiseksi muuttavan liikkeen rakentamiseen. Tämän toiminnan syvyys ja laajuus riippuvat liiton toimintasektorista, siitä yhteiskunnallisesta kontekstista, jossa liitot ovat kehittyneet, niiden historiasta ja poliittisesta sitoutuneisuudesta vallitsevaa yhteiskuntaa kohtaan sekä ympäristöasioiden parissa aktiivisista liiton jäsenistä.

Kaikkiin liittoihin ympäri maailman pätee se, että osallistuakseen yhteiskuntiensa ekologiseen muutokseen niiden on uudelleenmääriteltävä työläisten intressit yhteiskunnallisiksi intresseiksi. Iskulauseet kuten “No jobs on a dead planet” pyrkivät tämänlaiseen perspektiivin laajentamiseen, mutta ovat silti perspektiiviltään rajoittuneita. Työläiset eivät nimittäin ole kiinnostuneita ainoastaan työpaikoista, vaan myös hyvästä elämästä, joka sisältää kohtuullisen työn lisäksi myös sosiaalisia suhteita, terveyttä, koulutusta, mahdollisuuksia kykyjen kehittämiseen sekä vapaata aikaa, jona nauttia työn ulkopuolisesta elämästä.

Mikäli ilmastokriisiin ei puututa, se vain syventää näitä muita kriisejä. Kun poliitikot ja liitot ajattelevat, että niiden tulee puuttua vain kaikkein päivänpolttavimpiin ongelmiin, ne samalla pohjustavat maailmaa, jossa näistä ongelmista tulee pysyviä.

Tätä nykyä yhteiskunnalliset olot globaalissa pohjoisessa ja etelässä eivät ole kovin otolliset liittojen aktiivisuudelle ympäristöpolitiikassa. Moninaiset kriisit, kuten sodat sekä Euroopassa että muualla, korkea inflaatio, energiakriisi ja kansainvälinen nälänhätä, ovat asettaneet ilmastokriisin taka-alalle. Tämä on ymmärrettävää, mutta ohittaa sen tosiasian, että mikäli ilmastokriisiin ei puututa, se vain syventää näitä muita kriisejä. Kun poliitikot ja liitot ajattelevat, että niiden tulee puuttua vain kaikkein päivänpolttavimpiin ongelmiin, ne samalla pohjustavat maailmaa, jossa näistä ongelmista tulee pysyviä.

Tällä hetkellä on hankala ennustaa, tuleeko suurin osa liitoista (saati muista yhteiskunnallisista toimijoista) toimimaan tarpeeksi ekologisten kriisien torjunnassa. On kuitenkin selvää, että ilman liittojen ja muiden työntekijöiden organisaatioiden vahvaa toimintaa ekologinen ja yhteiskunnallinen muutos ei tule tapahtumaan tarvittavan nopeasti ja syvästi.

Olet tutkimusalallasi ympäristötyöntutkimuksessa tuonut yhteen toisaalta feministisiä keskusteluita uusintavasta ja elämää tuottavasta työstä ja toisaalta marxilaisvaikutteista kapitalismiteoriaa. Kuinka nämä lähestymistavat, joille kummallekin työn käsite on tärkeä, voidaan saattaa yhteen ymmärtääksemme ekologian ja yhteiskunnan muuttuvia suhteita?

Marxilaiset feministit oivalsivat jo 1970-luvulla että yhteiskunta ei selviäisi ilman pääasiassa naisten kodin piirissä tekemää palkatonta työtä. He yhdistivät feministisen oivalluksen marxilaiseen oivallukseen siitä, että työläiset luovat yhdessä luonnon kanssa kaiken yhteiskunnallisen varallisuuden, minkä seurauksena heillä pitäisi olla myös päätäntävalta siitä, mitä tuotetaan, miten tuotetaan ja kenelle tuotetaan. Marx itse ei analyysissään sisällyttänyt kodin piirissä tehtyä työtä keskeiseksi yhteiskuntien selviämiselle.

Marxilaiset ekofeministit, kuten Ariel Salleh, ovat nostaneet ”metatyöläiset”, siis naisten tekemän kotitaloustyön ja työn, jossa työn tuote käytetään pääasiassa omiin tarpeisiin (subsistence workers), esikuvaksi huolehtivalle ja uusiutuvalle taloudelle. Tällainen talous ottaa luonnolta resursseja vain niin paljon ja vain sillä tavoin, kuin luonto kykenee niitä uusintamaan. Kuten toin yllä esiin, pienviljelijöillä ja kalastajilla (jotka eivät välttämättä kuulu näihin “metatyöläisiin”) on usein parempi ymmärrys siitä, miten heidän työnsä vaikuttaa luontoon ja kuinka luonnon tuhoaminen tekee heidän työstään mahdotonta.  Tulemme kuitenkin tarvitsemaan teollisuutta myös jatkossa. Toisin kuin monet ammattiyhdistystoimijat luulevat, uudet teknologiat eivät ole riittäviä taistelussa ekologista kriisiä vastaan. Silti ne voivat olla avuksi.

Kotona tehtävä työ sekä palkallinen ja palkaton hoivatyö tapahtuvat sidoksissa kapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Tällainen työ ei siis automaattisesti ole ekologisesti kestävää tai yhteiskunnallisesti oikeudenmukaista. Mikäli ympäristötyöntutkimus haluaa ymmärtää ekologista ja sosiaalista transformaatiota ja auttaa sen toteutumisessa, sen täytyy sisällyttää analyyseihinsa kaikki työläiset ja pyrkiä ymmärtämään niitä ristiriitaisia tapoja, joilla työläiset ovat kietoutuneita kapitalistisiin tuotantosuhteisiin. Kaikenlainen työ, palkaton tai palkallinen, joko teollisuudessa tai hoiva-alalla, voi olla ekologisesti haitallista (ajatelkaa esimerkiksi kaikkia kodeissa käytettäviä puhdistusaineita) ja voi tuottaa enemmän tai vähemmän yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tuotteita (usein vähemmän hyödyllisiä: ajatelkaa vaikkapa soijan massatuotantoa).

Tehtävänä on siis irrottaa tuhoava tuottavasta, hyödytön hyödyllisestä ja muuttaa kaikkea työtä siten, että siitä tulisi ekologisesti kestävää, yhteiskunnallisesti hyödyllistä ja oikeudenmukaista, ja työläisten kykyjä kehittävää.

Tehtävänä on siis irrottaa tuhoava tuottavasta, hyödytön hyödyllisestä ja muuttaa kaikkea työtä siten, että siitä tulisi ekologisesti kestävää, yhteiskunnallisesti hyödyllistä ja oikeudenmukaista, ja työläisten kykyjä kehittävää. Esineitä tuottavan työn ja elämää tuottavan työn yksinkertaistava vastakkainasettelu, johon usein liittyy ensimmäisen arvonalennus ja jälkimmäisen idealisointi, on sen sijaan hyödytöntä, ellei jopa vahingollista, mikäli tarkoituksena on pitää planeetta elinkelpoisena kaikille eläville olennoille.

Olet tehnyt paljon töitä kulttuurintutkimukseen liittyen, esimerkiksi seksuaalisuuden, identiteetin ja rasismin parissa. Kuinka näet, että kulttuurintutkimus voisi olla avuksi ympäristökriisin ja reilun ekologisen siirtymän tutkimuksessa?

Kiitos erityisesti tästä kysymyksestä, sillä se muistuttaa minua, että olen jättänyt kulttuurintutkimuksen kysymykset taka-alalle, kun olen keskittynyt kehittämään ympäristötyöntutkimusta. On totta, että henkilökohtaista historiaa koskevat haastattelut, joita teimme ammattiyhdistysaktiivien kanssa, antoivat meille kuvaa tavoista, joilla ihmiset tulkitsevat ja yrittävät ymmärtää elämäänsä, mutta emme analysoineet näitä aineistoja kattavasti kulttuurintutkimuksen käsitteitä hyödyntäen.

Kulttuurintutkimuksen näkökulmat ovat kuitenkin nähdäkseni elintärkeitä tutkittaessa ekologista kriisiä ja oikeudenmukaista siirtymää. Kuten monet muutkin tutkijat ja aktivistit, olen vakuuttunut, että ekologisesta kriisistä voi selviytyä vain, mikäli ammattiyhdistykset, työläiset, poliitikot ja jopa työnantajat irtautuvat ajatuksesta, että hyvinvointi ja vauraus ovat riippuvaisia talouskasvusta. Kuten tiedämme, ajatus “kasvusta” ei ole pelkkä taloudellinen kategoria. Talouskasvu on juurtunut syvästi osaksi jokapäiväistä elämää. Monet ihmiset yhteiskuntaryhmästä riippumatta jäsentävät elämäänsä ja tekevät siitä mielekästä kasaamalla esineitä, omistamalla kaikkein uusimman kännykän, uusimman auton ja uusimmat vaatteet.

En kuitenkaan halua ryhtyä pelkkään modernin sivilisaation ja konsumerismin kritiikkiin, sillä siinä ei ole järkeä, ellemme analysoi näiden käytäntöjen lähteitä. Sellainen kulttuurintutkimus, johon olen osallistunut, pidättäytyy tuomitsevasta asenteesta sitä kohtaan, kuinka ihmiset ymmärtävät elämänsä ja tekevät siitä mielekästä. Tuomitsemisen sijaan analysoimme yhteiskunnallisia konteksteja, joissa ihmisten jokapäiväiset käytännöt tapahtuvat. Tämä pitää sisällään sekä paikalliset että kokonaisyhteiskunnalliset kontekstit. Eräs näistä konteksteista on vallitseva tuotantotapa, joka on suuntautunut voitontavoitteluun ja asettaa työläiset kilpailemaan toisiaan vastaan. Jos palaamme ammattiyhdistysliikkeisiin, meidän täytyy ymmärtää, että niiden politiikkaa muovaavat kilpailun lainalaisuudet, niistä seuraavat yksilöllistävät menettelytavat sekä kaikkien työläisten riippuvuus työvoimansa myymisestä.

Kulttuurintutkimus osoittaa, etteivät hallitsevat ideat ja ymmärryksen tavat ole ainoita mahdollisia. Yksilöllinen kilpailukulttuuri on konfliktissa ihmisten monien muiden tarpeiden kanssa.

Meidän olisi lisäksi analysoitava sitä, kuinka vallitseva kilpailun ja yksilöllistymisen kulttuuri olisi korvattava solidaarisuuden kulttuurilla, jossa hyvinvointi syntyy yhdessäelosta ei ainoastaan muiden ihmisten, vaan kaikkien elävien lajien kanssa. Myönnän, että tämä näyttää mahdottomalta tehtävältä. Toisaalta kulttuurintutkimus osoittaa, etteivät hallitsevat ideat ja ymmärryksen tavat ole ainoita mahdollisia. Yksilöllinen kilpailukulttuuri on konfliktissa ihmisten monien muiden tarpeiden kanssa. Näitä ovat esimerkiksi tarve itsensä kehittämiselle ja kollektiiviselle itsemääräämiselle, halu tehdä työnsä hyvin sen itsensä vuoksi sekä erilaiset hoivan käytännöt töissä ja sen ulkopuolella. Nämä ovat tarpeita ja käytäntöjä, joista voisi tulla lähteitä toisenlaiselle tavalla elää liitossa muiden ihmisten ja muiden lajien kanssa.

Kun tarkastelemme ammattiliittoja, näemme nämä ristiriidat niiden jokapäiväisissä toimintatavoissa. Liitot pyrkivät huolehtimaan jäsenistään, mutta tuntevat samalla painetta asettaa jäseniensä intressit toisen työläisten intressejä vastaan ja heitä ravitsevan luonnon intressejä vastaan. Kulttuurintutkimus paitsi auttaa meitä ymmärtämään hallitsevien kulttuurien voimaa, myös löytämään ja ymmärtämään vaihtoehtoisten, joka päivä tekeillä olevien kulttuurien voiman. Tutkijoina ja aktivisteina meidän täytyy löytää ja vahvistaa näitä vaihtoehtoja sekä sellaisia työläisten intressejä, jotka johtavat kohti ekologisesti ja yhteiskunnallisesti oikeudenmukaista elämäntapaa.

Kirjallisuutta:

Nora Räthzel, David Uzzell: Trade unions and climate change: The jobs versus environment dilemma. Global Environmental Change.

Nora Räthzel, Dimitris Stevis, David Uzzell: The Palgrave Handbook of Environmental Labour Studies.

Nora Räthzel, David Uzzell: The Future of Labour defines the Future of Humanity and all Living Species.

Nora Räthzel: Environmental Policies and Business as Usual – How does it Work? Capitalism, Socialism, Nature.

Nora Räthzel, David Uzzell: Trade Unions in the Green Economy.