Näkyville

Meille monille on arkipäivää, että löytää samaistumisen kohteen mediasta. Olemme näkyviä, edustettuja, noteerattuja. Meillä on ääni. Monilla kuitenkaan ei ole. 

Nainen hymyilee, taustalla taulu pojasta
Taiteilija Anna-Kaisa Hartikainen työhuoneellaan Helsingissä.

Työssään vaikeasti kehitysvammaisten kanssa Anna-Kaisa Hartikainen huomaa kehitysvammaisten näkymättömyyden yhteiskunnassa. Usein fyysisten rajoitteidenkaan takia monet kehitysvammaiset eivät pysty käyttämään omaa ääntään ja näin tulemaan kuulluiksi. 

Nainen maalaus käsissään, seisoo katse ylöspäin pienessä kirkkaasti valaistussa varastohuoneessa
Maalaukset täyttävät paitsi pienen takahuoneen, myös taiteilijan mielen. Mallien kunnioittaminen on Anna-Kaisalle ensiarvoisen tärkeää.

Taiteellaan Hartikainen tekee näkyväksi paitsi kehitysvammaisia, myös heidän näkymättömyyttään.

”Usein kehitysvammaiset, erityisesti syvästi vammaiset, puhevammaiset tai ihmiset, joilla on haastavaa käytöstä syndroomansa vuoksi, ovat tosi piilossa, ja media ei noteeraa heitä, koska siihen ei edes tietosuojasyistä ole mahdollisuutta. Tätä asiaa pohdin paljon, ja toki noi muotokuvat on vaan pintaa siitä, mitä kohtaan, mutta ajatus on lisätä tietoisuutta, että tällainen maailma ylipäänsä on olemassa.”

Nainen istuu pöydällä ja selittää käsillään, taustalla taidetarvikkeita avarassa huoneessa.
Halu tuoda kehitysvammaisuutta näkyväksi, on taiteilijalle ajava, mutta monisävyinen voima.
Muotokuva nuorehkosta naisesta, sivuprofiili, katse kameraan, taustalla epätarkka maalaus
Kaiken pohjalla Hartikaisella on kuitenkin ajatus siitä, että ihmisten samanlaisuus kiinnostaa lopulta enemmän, kuin erilaisuus tai eriarvoisuus ja sen korostaminen.

”Kuvatessani ja maalatessani kehitysvammaisia ihmisiä olen miettinyt, onko mulla oikeutta tehdä tätä. Mallini tässä projektissa eivät välttämättä ymmärrä, mitä käsitteet ”julkinen”, ”muotokuva” tai edes ”minä” tarkoittaa. Haluan jakaa tietyn vähemmistöryhmän muotokuvia yleisölle, vaikka samalla haluan korostaa sitä, miten samanlaisia me kaikki ollaan ja että ihmisyys tulee aina ennen diagnoosia.

Olen miettinyt valta-asemaani kuvaajana, työntekijänä ja yhteiskunnan jäsenenä suhteessa malleihini. Mua jännittää heidän, sekä omaisten reaktiot valmiisiin muotokuviin.

Silti joku selittämätön syvempi tunne on ollut läsnä, että tämä on oikein, että teen oikein. Jonkinlainen lämpö kannattelee mun suhdetta malleihin, joita en suurimmaksi osaksi kovin hyvin edes tunne. Olis ihanaa, että tämän projektin, sekä myös oman päivätyöni sivuvaikutuksena voisi olla edes hitusen vähemmän eriarvoisuutta, edes hitusen enemmän yhteisyyttä sekä samanarvoisuutta.”

Kuvasarja on tehty osana Visuaalisen journalismin maisteriohjelman Journalistisen henkilökuvauksen työpajaa syksyllä 2020. Tämän kurssinosan teemana oli YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelman ”Eriarvoisuuden vähentäminen” -kohdan tavoitteet.