Hyppää pääsisältöön

Ristiriita on merkki siitä, että jotain uutta on syntymässä

Julkaistu 16.12.2020
,
päivitetty 16.12.2020
Tampereen yliopisto
Onko jatkuva oppiminen uusi trendi vai pitkän tutkimusperinteen viimeisin lenkki? Vastaus on ”kyllä”, ja tutkimuksen kannalta se lupaa hyvää.

Opetus- ja kulttuuriministeriö valmistelee parhaillaan valtakunnallisen jatkuvan oppimisen uudistuksen tiekarttaa, ja on luvannut tiedottaa työnsä edistymisestä vuoden loppuun mennessä.

Kuten monia suuria muutoksia, myös jatkuvaa oppimista koskevaa keskustelua leimaa kiinnostava kahtiajako. Joidenkin mielestä kyseessä on ohimenevä trendi, joka pöhistään nyt puhki ja haudataan viimeistään seuraavalla hallituskaudella. Toisen näkemyksen mukaan jatkuvan oppimisen uudistuksella on suorastaan kiire – onhan samasta asiasta puhuttu jo pitkään, ainoastaan eri termeillä.

Jatkuva oppiminen on tulevina kuukausina kuuma peruna myös Tampereen korkeakouluyhteisössä, kun Tampereen yliopistoon perustetaan koko Suomen ensimmäinen jatkuvan oppimisen professuuri. Tehtävään nimitettävän henkilön valinta on parhaillaan käynnissä, ja päätöksestä tiedotetaan aikaisintaan vuodenvaihteen jälkeen.

Miten uutiseen oikein tulisi suhtautua? Jos jatkuvassa oppimisessa on kyse ohimenevästä trendistä, tarvitseeko se todella oman professuurin? Toisaalta aikuisten oppimista on tutkittu jo vuosikymmenten ajan – mitä uutta jatkuvan oppimisen professuuri tuo tähän perinteeseen?

Mielestäni uuden professuurin tarpeellisuus ja vahvuudet ilmenevät juuri tässä kahtiajaossa: pitkässä historiassa ja uuden termin mukanaan kantamissa tuoreissa näkökulmissa.

Jatkuvaa oppimista koskevia tutkimuksia on julkaistu yli puolen vuosisadan ajan: kirjojen ja artikkeleiden otsikoissa näkyvät käsitteet ”continuous learning” ja ”lifelong learning”. Tämän alueen opetuksella ja tutkimuksella on Tampereen korkeakouluyhteisössäkin pitkät perinteet. Tampereen yliopiston Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnan edeltäjiin oli yli kolmen vuosikymmenen ajan sijoitettuna ammattikasvatuksen professuuri. Tehtävässä toimineet henkilöt tutkivat ammatin oppimiseen ja ammatilliseen kasvuun liittyviä kysymyksiä niin työelämän kuin ammatillisten oppilaitosten ja ammattikorkeakoulujen konteksteissa. Elinikäinen oppiminen ja kasvatus on puolestaan ollut Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnan yhtenä koulutuslinjana yli kymmenen vuoden ajan.

Jatkuvan oppimisen professori voi nähdäkseni tuoda aikaisempaan tutkimukseen uusia ja arvokkaita näkökulmia, koska hänen ei tarvitse rajata tutkimuskohdettaan mihinkään tiettyyn koulutusmuotoon. Tutkimus voi näin suuntautua esimerkiksi yleissivistävään, toisen asteen, korkea-asteen tai vaikkapa vapaan sivistystyön tarjoamaan koulutukseen. Tutkimuksen kohteena voivat myös olla erilaiset oppimiseen merkittävästi vaikuttavat olosuhteet ja ilmiöt – esimerkiksi maailmanlaajuinen pandemia. Pidän kasvatustieteellisen tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kannalta merkityksellisenä sitä, että ”jatkuva oppiminen” tarjoaa käsitteenä erittäin hyvät perusteet vahvistaa tutkimuksellista yhteistyötä esimerkiksi kunnallisten ja valtiollisten organisaatioiden sekä yritysten kanssa.

Jatkuvan oppimisen professuurilla on siis tukenaan pitkän tutkimusperinteen tarjoama ponnahduslauta ja toisaalta uuden kattotermin tuoma vapaus suunnata uutta tutkimusta luovalla tavalla. Näkisin, että tällaisella yhdistelmällä on potentiaalia saada aikaan jotain aivan uutta ja merkityksellistä.

Petri Nokelainen
Professori, tekniikan pedagogiikka
Kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunta

Kirjoittaja oli mukana jatkuvan oppimisen professuurin valintaryhmässä hakuajan päättymiseen 5.10.2020 saakka.