Skotlannista, Pariisista, Kööpenhaminasta – neljä suoraan maisteriin tullutta näyttelijää kertoo elämänsä mutkista
Toukokuun lopulla valmistui maisteriksi taas uusi vuosikurssillinen näyttelijöitä. Valmistujaisviikonloppu oli kaunis: illallinen lehtorin luona, kauniiksi koristeltu ja tunnelmallinen valmistujaisjuhla omissa tiloissa Montussa – ja vielä sunnuntaina juhlien jälkeisenä päivänä saunoittelua ja paljuilua yhdessä vuosikurssin ja opettajien kanssa.
Teatteritaiteen valmistuneiden joukossa oli tänä keväänä neljä opiskelijaa, jotka eivät kulkeneet tavallista reittiä kandidaatinopinnoista suoraan maisteriksi. He tulivat Tampereelle mutkien kautta Skotlannista, Pariisista, Kööpenhaminasta ja suomalaisilta teatterikentiltä.
Neljä maisteriopiskelijaa kertoo elämänsä mutkista ja siitä, mitä nämä kaksi Näty-vuotta opettivat, vaikka takana olisikin jo monenlaisia opintoja ja oppeja.
Ajatus “näytteleminen on leikkiä” jäi kaivertamaan mieltä
Juuso Nykänen haki ja pääsi opiskelemaan Skotlantiin ennen Brexitiä eli Britannian eroa Euroopan unionista. Tutkintonsa hän sai tehdä ilmaiseksi. Nykyään samaa tutkinto-ohjelmaa ei ole enää olemassa, vaan heidän vuosikurssinsa oli viimeinen laatuaan.
Sieltä hän sai kiinnityksen Rovaniemen teatterille, jossa hän työskenteli kolme vuotta. Takana oli kandiopinnot ja taskussa kiinnitys Rovaniemen teatterissa. Nykäsellä oli kuitenkin pieni kalvava tunne siitä, että maisteri olisi vielä kiva tehdä. Lisäksi hänen perheensä asuu Keski-Suomessa, josta Rovaniemi oli kovin kaukana, vaikka kaupungissa sinänsä mukavaa olikin.
– Ajattelin, että mäpä nyt haen. En uskonut, että pääsisin heti sisään, Nykänen muistelee.
Ensimmäiset hetket opinnoissa jännittivät Nykästä. Näyttelijäopintoihin valitaan vain vähän opiskelijoita, joista muodostuu tavallisesti hyvin tiivis porukka, kun aikaa vietetään paljon yhdessä. Hänelle oli helpottavaa, että suoraan maisteriin otettiin neljä muualla aiemmin opiskellutta, eikä hän ollut ainoa uusi.
Vaikka Juuso oli jo opiskellut Skotlannissa, opinnot Tampereella antoivat paljon uutta. Erityisen tärkeää oli päästä opiskelemaan suomeksi ja saada puheopetusta omalla äidinkielellä, hän kertoo.
– Isona asiana opin siitä, millä tavalla juuri minä näyttelen ja olen erityinen. Olen oppinut ymmärtämään ja sanoittamaan sitä tosi hyvin. Osaan nykyään tunnistaa ja reflektoida, miten voisin tehdä paremmin ja kehittyä, hän kuvailee oppejaan.
Näyttelijänopintojen lopputyö jakautuu kahteen osaan: taiteelliseen ja kirjalliseen osaan. Hänen tutkimusaiheekseen nousi leikki. Idea syntyi siitä, kun moni näyttelijä oli sanonut hänelle näyttelemisen olevan leikkiä. Ajatusta ei kuitenkaan ollut jalostettu oikein pidemmälle, mikä jäi vaivaamaan häntä.
Nykyään hän vastaisi leikin olevan hänelle näyttelijän tekniikkaa.
– Mä koen näytellessä aina olevani jossain fiktiossa, että mä tulen enemmäksi kuin mitä mä arjessa olen. Mä leikin jotenkin niillä rajapinnoilla – fiktion ja arjen välisyyksillä, Nykänen maalailee.
Seuraavaksi Nykäsellä on suuntana muutto Vaasaan, sillä hänet kiinnitettiin Vaasan kaupunginteatteriin.
Raa’asta “pellekoulusta” takaisin akateemiseen maailmaan
Asko Halonen vastaa puhelimeen muuttolaatikoiden keskeltä kotoaan Tampereelta. Hänellä oli tuolloin toukokuun lopulla edessä muutto Helsinkiin.
– Valmistuminen yliopistosta on suurin käänne syntymän jälkeen, Halonen sanoo.
Teatteritaiteen maisteriopinnot Tampereella eivät suinkaan olleet hänelle ensimmäiset alalla, sillä hänellä on takana jo yhdeksän vuotta opintoja. Halonen pääsi suoraan lukiosta opiskelemaan ohjaamista Teatterikorkeakouluun, jossa hän vietti lopulta seitsemän vuotta opiskellen kandidaatin ja maisterin tutkinnot. Sisäänpääsy heti ensimmäisellä yrittämällä oli shokki, sillä monet hakevat Teakiin useita kertoja.
Noiden opintojen aikana Halonen opiskeli myös vuoden Ranskassa Philippe Gaulierin arvostetussa yksityisessä näyttelijäkoulussa, jonka alumneihin kuuluu muun muassa Borat-hahmosta tuttu Sacha Baron Cohen. Koulua Halonen itse tituleeraa pellekouluksi.
– Siellä pedagogiikka oli hyvin erilainen kuin Suomessa. Astuin näyttämölle joka päivä ja minulle sanottiin, että se, mitä teen, on paskaa. Tavallaan opettaja edusti huonointa mahdollista teatteriyleisöä, Halonen selittää.
– Se oli raaka koulu. Mentiin henkilökohtaisuuksiin. Itselleni se toimi, mutta näen, ettei se toimi kaikille.
Halonen arvioi, että ranskalainen yksityiskoulu teki hänestä hyvän esiintyjän, mutta näytellä hän ei vielä osannut kunnolla. Hän oli ihaillut pitkään Nätyn meininkiä kaukaa ja ajatteli, että haluaisi oppia paremmin suomalaista näyttelemisen sanastoa ja tyyliä. Niinpä hän haki Nätylle – ja myös pääsi sisään.
Nätyn maisteriopinnot ovat laajentaneet hänen ilmaisuaan niin fyysisesti kuin näyttämöllisesti. Halonen sanoo, ettei ole lähtökohtaisesti suuri fiktion ja tarinoiden fani, mutta Nätyllä hän on oppinut olemaan enemmän kuin vain oma itsensä.
– Nätyopetus on istunut hyvin aiemman kokemuksen päälle: puhutaan samanlaisista asioista, mutta eri tavalla. Ranskassa teorisointia pidettiin aivorunkkauksena. Täällä osataan puhua samoista asioista akateemisella tasolla.
Hän kertoo esimerkkinä yhden ensimmäisistä maisterikursseista, jossa pohdittiin näytelmää, joka käsittelee eläinrakkautta ja vääristynyttä suhdetta eläimiin. Osana kurssia pohdittiin, voiko näyttelijä näytellä eläintä eettisesti toiseuttamatta sitä. Lopulta kurssilla päädyttiin siihen, että vastaus on ei.
Myöhemmin opinnoissa Halonen on aina uudelleen päätynyt näyttelemään eläimiä: pingviinejä, etanoita ja lopputyössään lehmää. Hänelle asian pohtiminen tuntui kuitenkin tärkeältä vaiheelta käydä läpi, sillä nykyään hän osaisi perustella sitä, miksi eläimen näytteleminen on tärkeää sen toiseuttavasta luonteesta huolimatta.
Seuraavaksi Halosella on luvassa kasa erinäisiä projekteja: Puolivuotinen apuraha, jolla edistää teoksia. Opinnäytetyö, joka vierailee Tampereen Teatterikesän pääohjelmistossa. Teknologiaa ja teatteritaidetta yhdistävä hanke. Kurssikaverin kanssa apurahahaku esitykseen.
– Ehkä se on kuvaava esimerkki tästä alasta, että rautoja on noin 16 tulessa samaan aikaan, Halonen pukahtaa.
– Suhde tulevaisuuteen ei ole kauhunsekainen, vaan se, etten malta odottaa.
Pienestä kaupungista pieneen yhteisöön, jossa opettajat tsemppaavat
Näytteleminen on lapsesta asti ollut Sisu Kaukosen suurin unelma. Hän on kotoisin Keuruulta, eikä harrastanut pahemmin näyttelemistä vielä lapsena. Peruskoulusta valmistuttuaan elämän suunta oli avoinna.
– Äiti ja iskä aina sanoivat mulle, että saat hakea ihan mihin tahansa muualle, mutta et lukioon. Ja niin mä sitten opiskelin levyseppähitsaajaksi.
Ammattikoulun jälkeen Kaukonen suuntasi Suomen teatteriopistoon Tampereelle ja jäi Komediateatteriin töihin. Siellä hän työskenteli näyttämömiehenä, vahtimestarina ja näyttelijänä. Viiden vuoden töiden jälkeen hän otti ja lähti Kööpenhaminaan näyttelijän opintoihin.
– Kun pääsin Köpikseen opiskelemaan, niin mun suunnitelmissa oli heti, että sen jälkeen haen maisteriopintoihin Suomeen. Päätin hakea ja pääsin sisään, Kaukonen kertaa historiaansa.
– Yhtäkkiä ovet aukesivat suurelle unelmalle. Oli käsittämätöntä aloittaa.
Kööpenhaminan opinnot olivat hänen mielestään strukturoidummat ja siellä opiskelevia ajettiin tiettyyn taiteelliseen suuntaan. Nätyllä hänen taiteellinen makunsa ja kiinnostuksen kohteensa ovat laajentuneet. Kaukonen kertoo saaneensa kahdessa vuodessa hyvän kurkistusluukun erilaisiin työskentelytapoihin vierailevilta opettajilta.
Kaukonen käytti hyvän tovin opinnoissaan äänen kehittämiseen ja lauluun. Hän kävi opintojen aikana läpi transitioprosessin, jolloin hänelle tuli äänenmurros. Nätyllä hän sai työstää lehtorin kanssa lauluääntä. Tämä prosessi näkyi myös hänen lopputyössään.
– Kirjoitin näyttelijän transitiosta eli siitä, miten maskulinisoiva hormonikorvaushoito vaikuttaa esiintyvään ruumiiseen ja siten minun näyttelijyyteeni. Siitä ei löydy hirveästi kirjoitettua tietoa, niin koin tosi tärkeäksi avata sitä, Kaukonen avaa.
Seuraavaksi suuntana on Kajaani. Kaukonen aloittaa vakituisena näyttelijänä kaupunginteatterissa elokuussa. Hän oli ensin kaupungissa harjoittelijana ja on myös jo kesän alussa kaupungissa harjoittelemassa syksyn ensi-iltaa varten.
– Kun lähdin tänne harjoitteluun, sain professorilta tekstiviestin: tsemppiä sinne Kajaaniin. Teakista tullut kollegani sanoi, ettei siellä ikinä tällaista ollut. Nätyllä me ollaan niin pieni yhteisö, että kaikki tietää, minne muut menevät.
Ennen näyttelijä oli nukke, nykyään Lajunen itse
Nukketeatteri on määritellyt Elina Lajusen tietä kohti näyttelijyyttä. Hän opiskeli Turussa nukketeatteria, jota hän on sittemmin yhdistellyt kansanmusiikkiin. Hän on työskennellyt vapaalla kentällä, hakenut apurahoja, ollut museo-oppaana, järjestänyt nukketeatterifestivaalia ja opiskellut ulkomailla.
– Ystävä sanoi, että hän lähtee Pariisiin Jacques Lecoq -teatterikouluun. Päätin samantien, että lähden hänen kanssaan, Lajunen kertoo.
Suomessakin tunnettu teatterikoulu opetti näyttelemisestä ja esiintymisestä. Ilmapiiri oli kansainvälinen, joten Lajunen päätyi tanssimaan argentiinalaista tangoa opintojensa aikana. Siihen liittyen hän teki myöhemmin myös kirjallisen opinnäytetyönsä.
Lajunen kertoo hakeneensa useassa elämänvaiheessa maisteriin, mutta koskaan ei lykästänyt. Hän oli mietiskellyt taas kerran, missä voisi edistää nukketeatterin jatkotutkimusta, ja hän kirjoitti kollegansa Roosa Halmeen kanssa Nätyn suuntaan sähköpostin, joka otettiin vastaanottavassa päässä vakavasti. Näty järjesti nukketeatteritaiteilijoille tilaisuuden, jossa esiteltiin Nätyn toimintaa ja Lajusta kannustettiin hakemaan.
– Näty ei ole nukketeatterikoulu, mutta täällä on ovet auki moneen, Lajunen kertoo tajunneensa tuolloin.
Hänestä on ollut ihanaa palata opiskelemaan, vaikka hän onkin selkeästi vanhempi kuin muut maisteriopinnoissa. Aiempi elämä on antanut perspektiiviä ja opiskelu on tuntunut “lahjalta”, kun on tarjottu tilat, kursseja ja yksityisopetusta. Vaikka on ikäeroa, niin muihin on tutustunut tiiviin opiskelun ansiosta.
– Möyhitään ja pöyhitään ja pyöritään, ollaan toistemme kanssa tekemisissä ruumiiden kautta, Lajunen kuvailee.
Aiemmin Lajunen työskenteli etenkin nuken, musiikin ja liikkeen kautta. Nätyllä huomio siirtyi tekstiin, dialogiin ja näyttelijän omaan läsnäoloon. Nykyään hän kertoo osaavansa kuunnella, mitä kropassa tapahtuu näyttelemisen aikana.
– Keskittyminen on ruumiissa ja tuntoisuudessa. En pelkää vaikka sitä, etten muista tekstiä. Pyrin luomaan sellaisen tilan, jossa teksti voi vain tulla ulos, hän selittää.
Lajusen suunnitelmat tulevaisuuteen ovat auki. Useampia töitä vapaalla kentällä on luvassa Tampereen teatterikesässä OFF-ohjelmistossa ja nukketeatterifestivaalin johtajana, mutta muutoin hän haluaa pohdiskella, mihin haluaa seuraavaksi laittaa energiansa.
– Olen löytänyt oman näyttelijyyteni, joten tulevaisuuden toiveissa on jatkaa sitä. Mutta en ole sulkenut tutkimustakaan pois. Siksi on kiva tässä hieman hengähtää, Lajunen sanoo.
– Tyhjä tila on nyt yhtä arvokas kuin täysi tila.
Kirjoittaja: Mira Kokko
