Professori Asko Lehmuskallio on juurruttanut Suomeen Keski-Euroopasta tuttua tutkimusalaa, jossa ravistellaan itsestäänselvyyksiä

Kuvajournalismin tutkijat pohtivat vaikkapa sitä, kuinka sotakuvauksen historia on kehittynyt ensimmäisestä maailmansodasta kohti Ukrainan sotaa. Visuaalisen kulttuurin tutkijat sen sijaan ottavat askeleen kauemmas. 

Visuaalisen tutkimuksen professori Asko Lehmuskallio antaa esimerkin. 

– Mikä kamera on, jos irtaudutaan siitä ajatuksesta, että kamera on pelkästään väline, jossa on linssi ja joka ottaa niin sanottuja fotorealistisia valokuvia. 

Kun ottaa askeleen kauemmaksi arkisesta ja itsestään selvänä pidetystä, voi kiinnittää huomion vaikkapa maata kiertävään satelliittiin. 

Satelliitti välittää esimerkiksi rajavartijoille kuvaa maasta. Se suodattaa sitä, mikä maan pinnalla näkyvistä asioista on tärkeää ja mikä ei. Suodatin seuloo vain niin tarkasti kuin satelliitin teknologia sallii. Mitä jää haaviin, mikä piiloutuu? 

Kamera on siten myös vallankäytön väline, johon viranomaiset tukeutuvat päätöksiä tehdessään. Satelliitin kameralla voi olla vaikutusta rajalla liikkuvien ihmisten kohtaloihin. Kyseessä ei siis ole pelkkä neutraali tallennin. 

Entäpä katse? Onko ihmissilmän – tai vaikka kameran – katse vain jotakin, joka vastaanottaa näköhavaintoja ympäröivästä maailmasta? Lehmuskallio muistuttaa, että katse on jo antiikin Kreikassa nähty jonain, joka myös muuttaa ihmisten, eläinten ja jumalien välisiä suhteita.  

Kysymykset kuvallisuudesta muodostavat vuosituhansien mittaisen punaisen langan Jeesus Nasaretilaisesta tekoälytauhkaan. 

Kun uskonnon tutkijat aikoinaan pohtivat, oliko Jeesus historiallinen henkilö, tarkasteluun on otettu kääreliina, johon on epäilty painautuneen kuva haudatun Jeesuksen kasvoista. On pohdittu, kuinka vahva linkki todellisuuden ja jäljen, kuvan, välillä on – aivan kuten nykyään sosiaalista mediaa selatessa saattaa välillä pysähtyä miettimään, onko kuva totta vai tekoälyä. 

Esimerkkejä visuaalista tutkimusta kiinnostavista kysymyksistä voisi keksiä loputtomasti. Visuaalisen tutkimuksen eri suuntauksia yhdistää halu ajatella uudelleen itsestäänselvyyksiä, kuten sitä, mitä itse asiassa näemme, kun avaamme silmämme. 

– Nämä perustavanlaatuiset kysymykset ovat olleet olemassa todella pitkään, Lehmuskallio sanoo.  

Kuva: Eino Rissanen

Visuaalista tutkimusta Suomeen juurruttamassa 

Monia tieteenaloja yhdistävä kuvallisuuden tutkimus on rantautunut suomalaisiin yliopistoihin esimerkiksi Keski-Euroopan suunnasta. 

– Ajattelen, että olen omalla työlläni osaltani yrittänyt tuoda sitä tänne, Asko Lehmuskallio sanoo. 

Lehmuskallio on parikymmenvuotisen tutkijanuransa aikana ollut vaikuttamassa ratkaisevasti siihen, että Tampereen yliopistoon on avattu kaksi professuuria, joita yliopistolla ei aiemmin ollut. Lehmuskallion visuaalisen tutkimuksen professuurin rinnalle avattiin visuaalisen informaation professuuri, jossa apulaisprofessorina toimii Yanai Toister.  

Jo tätä ennen Lehmuskallio oli mukana perustamassa yliopistolle visuaalisen kulttuurin tutkimuksen keskittymää Visual Studies Labia. 

Parhaillaan VSL:ssä tutkitaan esimerkiksi kysymyksiä siitä, kuinka sosiaalisen median ammattilaiset pyrkivät viestimään luotettavasti kuvien avulla. Laajassa Trust and Visuality: Everyday digital practices,TRAVIS -hankkeessa on Tampereen yliopiston rinnalla mukana Tallinnan, Salzburgin ja Oxfordin yliopistot. 

Toisessa, Visions of the City -hankkeessa tutkimuskohteena on visuaalisuus kaupunkisuunnittelussa ja rakentamisen päätöksentekotilanteissa.  

– Kuvallisuudesta ja visuaalisuudesta on tullut yhä tärkeämpi osa erilaisia kokouksia ja dokumentteja, joiden avulla yritetään vakuuttaa muita siitä, että tämä suunnitelma olisi hyvä toteuttaa. 

Lehmuskallio on ollut myös perustamassa journalistiikan koulutukseen visuaalisen journalismin ja visuaalisen tutkimuksen maisteriohjelmaa. Koulutusohjelma yhdistää aiempaan kuvajournalismin koulutukseen visuaalisen kulttuurin tutkimusta. Se perustettiin vuonna 2024. 

– Yhtäältä on historia visuaalisen journalismin liittyen, joka näkyy siinä maisteriohjelmassa. Ja sitten on toisaalta tällainen laajempialainen ajattelu kuvasta, visuaalisista teknologioista ja ihmisten roolista näiden suhteessa. 

Suomessa tuskin löytyy toista vastaavanlaista maisteriohjelmaa. Visuaalisen journalismin tutkimusperinne kohtaa visuaalisen kulttuurin tutkimuksen. 

– Ajattelen, että maisteriohjelmamme on nyt jo ainutkertainen paikka opiskella näihin liittyviä kysymyksiä. 

Kansainvälisesti laajasti verkostoitunut Lehmuskallio on jättänyt jälkensä myös median ja viestinnän tutkimuksen eurooppalaiseen kattojärjestöön ECREA:an. Visuaalisen kulttuurin tutkimuksen jaosto Visual Cultures Section on perustettu Lehmuskallion vahvan myötävaikutuksen tuloksena, ja hän istuu myös ECREA:n hallituksessa. Lisäksi hän on ollut perustamassa pohjoismaista digitaalisen visuaalisen tutkimuksen verkostoa (Nordic Network for Digital Visuality).  

Sivistysyliopiston kasvatti 

Visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa toisensa kohtaavat monenlaiset ajattelutavat ja tieteenalat. Samalla tavoin voisi luonnehtia Asko Lehmuskallion tutkijanuraa. 

– Olen käynyt perinteisen klassisen koulutuksen: olen opiskellut tosi pitkään ja tosi paljon, suorittanut ison määrän erilaisia kursseja ihan vain kiinnostuksesta. 

Lehmuskallion akateeminen polku alkaa Saksasta Marburgin yliopistosta, jossa hän opiskeli kulttuuriantropologiaa, sivuaineenaan vertaileva uskontotiede sekä rauhan- ja konfliktintutkimus. Erityisesti uskonnot ja kaukaiset kulttuurit kiinnostivat. 

– Joskus teininä olin käynyt kaverin kanssa kuuntelemassa Helsingissä avoimen yliopiston luentoja shamanismista, verenvuodatusrituaaleista ja erilaisista tavoista, joilla ihmiset yrittävät ymmärtää ja ehkä hallita elämäänsä tällä maapallolla. Kirjoitin sitten ylioppilaaksi ja yllätyin, että tätähän voi opiskella yliopistossa. 

Marburgissa ja muissa eurooppalaisissa kaupungeissa kuten Madridissa vietetty opiskeluaika lisäsi ymmärrystä erilaisuudesta ja kulttuureista. Lehmuskallio huomasi, että vaikka taidenäyttelyä ihmettelevät ihmiset tulevat eri puolilta maailmaa, he tuntuvat löytävän yhteisen kielen taidetta katsoessaan. Tämän huomaaminen tuntui murtavan hierarkioita ja erotteluja ihmisten välillä. 

– Sen sijaan, että jaotellaan ihmiset kansallisuuden, etnisyyden, uskonnon tai ihonvärin mukaan, löytyykin toisenlaisia kiintopisteitä, joiden kautta ihmiset ovat toistensa kanssa tekemisissä. 

Lehmuskallio opiskeli myös valokuvausta Madridissa, kirjoitti gradutyönsä kuvallisuudesta etnografisen kerronnan keinona ja jatkoi väitöskirjatutkijaksi Saksan Karlsruheen. Väitöskirjansa Lehmuskallio viimeisteli lopulta Suomessa Tampereen yliopistossa. 

Ennen sen valmistumista hän työskenteli tietotekniikan tutkimuskeskus HIIT:issä Helsingissä. Siellä tutkittiin muun muassa kameroiden historiallista kehitystä, viestimisen demokratisoitumista ja portinvartijoiden väistymistä. 

– Se oli hyvin erilainen ympäristö, joka opetti minulle paljon tietotekniikasta, mihin yhteiskuntatieteilijät ja humanistit eivät perehdy niin syvällisesti. 

HIIT:istä Lehmuskallio sai mukaansa kulttuurintutkimuksen, valokuvauksen ja visuaalisuuden rinnalle myös kiinnostuksen teknologisiin kysymyksiin. Näiden kaikkien yhdistelmää hän kanavoi nyt tutkijana ja opettajana Tampereen yliopistolla sekä kansainvälisissä tutkimuspiireissä. 

– Uskon erittäin vahvasti vieläkin siihen, että on hyödyllistä lukea vanhoja humanistisia teoksia, käydä taidenäyttelyissä ja jutella ihmisten kanssa, jotka tulevat erilaisista kulttuureista ja paikoista. Heillä on erilaisia näkökulmia, ehkä sellaisia, jotka ovat omien kanssa myös vahvassa ristiriidassa. Kohtaaminen on monelle ihmiselle vaikeaa, mutta uskon, että siitä oppii tosi paljon.