Kuriin ja herran nuhteeseen – tällainen oli naisvangin arki 1800-luvulla

Suomen ensimmäinen varsinainen naisvankila perustettiin vuonna 1881 Hämeenlinnaan, Hämeen linnan yhteyteen. Jo sitä ennen maassa toimi kehruuhuoneita, jotka olivat naisten pakkotyölaitoksia. Ensimmäinen kehruuhuone aloitti Turussa vuonna 1730 ja toinen Lappeenrannassa 1818. Kumpikin toimi Hämeenlinnan naisvankilan avaamiseen saakka.

Akatemiatutkija Johanna Annola Tampereen yliopiston Kokemuksen historian huippuyksiköstä kertoo, että kehruuhuoneet oli alun perin tarkoitettu irtolaisuudesta tuomittujen naisten paikoiksi. Pian niihin alettiin sijoittaa myös rikoksiin syyllistyneitä naisia.

– Ajatus oli, että ihmisellä oli oltava työpaikka, jossa voi olla hyödyksi yhteiskunnalle. Irtolaisuuteen syyllistyneet miehet laitettiin sotaväkeen tai linnoitustyömaalle. Kehruutyötä pidettiin naisille sopivana. Kehruuhuoneissa kehrättiin villaa, ja myöhemmin Hämeenlinnan naisvankilassa valmistettiin kangasta ja vaatteita valtion muille laitoksille.

Marginalisoitujen polun päätepiste

Annolan tutkimushanke ”Kuri, kokemus, kerrokset: Uusi näkökulma Suomen naisvankiloihin pitkällä 1800-luvulla” tarkastelee naisvankien elämää muun muassa heidän omien kokemustensa kautta. Uutta näkökulmaa aiheeseen tuo lähdeaineisto, jossa on vankilahallinnon ja seurakuntien asiakirjojen lisäksi vankien itse laatimia kirjeitä sekä anomuksia eri viranomaisille.

Johanna Annola on aiemmissa tutkimuksissaan perehtynyt marginalisoitujen naisten asemaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa. Väitöskirjassaan hän tarkasteli köyhäintaloja, ja hän on tutkinut myös ”langenneille naisille” tarkoitettuja turvakoteja.

– Vankila on eräänlainen päätepiste tälle polulle.

Uuden hankkeen keskeinen tutkimuskysymys on, miten naisvankilaa tuotettiin pitkällä 1800-luvulla eli ajanjaksolla, joka alkoi 1700-luvun lopulta ja kesti 1920-luvuna alkuun. Miten sukupuolitettu kurin kokemus rakennettiin – ja mitä muita jaettuja kokemuksia vankilaelämään liittyi?

Annolaa kiinnostaa erityisesti laitoselämän sääntöjen, arkikäytäntöjen ja niiden synnyttämien jaettujen kokemusten välinen vuorovaikutus. Näiden tasojen välinen epätasapaino saattaa pitkällä aikavälillä toimia muutoksen moottorina. 

– Muutos näkyy usein tavoissa, joilla asioista puhutaan. Esimerkiksi 1800-luvulla vanhuksia ja sairaita hoidettiin kunnallisissa köyhäintaloissa, 1920-luvulla laitoksista tuli kunnalliskoteja ja 1950-luvulla vanhainkoteja. Nykyään puhutaan ikäihmisten palveluasumisesta, Annola havainnollistaa.

Osa rikoksista oli abortteja

Naisvankeja oli koko pitkän 1800-luvun ajan selvästi vähemmän kuin miesvankeja. Varsinkin kehruuhuoneet olivat kuitenkin aikanaan todella täynnä ja toimivat jatkuvalla ylikapasiteetilla. Naisia istui vankilassa sekä irtolaisuuden että rikosten vuoksi.

Irtolaisuus ei ollut varsinainen rikos, vaan siitä passitettiin hallinnollisella menettelyllä vankilaan niin sanotuksi työvangiksi. Pelkkä työn puute ei enää 1800-luvun lopulla riittänyt tuomioon, vaan työttömyyteen tuli liittyä pahantapaisuutta. Työvankeja oli silti myös Hämeenlinnan naisvankilassa. Irtolaisuudesta määrätyt työtuomiot olivat usein melko lyhyitä, esimerkiksi puoli vuotta.

Naisvankien rikokset olivat osin samoja, joista miehiäkin tuomittiin: murhia, varkauksia, paritusta, tuhopolttoja ja petoksia. Iso osa naisten rikoksista oli kuitenkin rankasti sukupuolisidonnaisia. Naisia tuomittiin vankilaan sikiönlähdetyksestä eli abortista ja lapsenmurhasta. Viimeksi mainitusta saattoi saada kuusi vuotta vankeutta, joka monesti lyheni kolmeen vuoteen.

– Rikoskerrat laskettiin, ja jos oli riittävän monta tuomiota esimerkiksi varkaudesta, tuomioksi saattoi napsahtaa elinkautinen. Rikoksenuusijoita oli paljon, Annola sanoo.

Uskonnolla oli iso rooli

Vankilan päiväjärjestys oli kurinalainen ja työntäyteinen. Villan kehräämisen ja tekstiilitöiden lisäksi vangit huolehtivat vankilan puhtaanapidosta.

Merkintöjä vankilan arjesta löytyy muun muassa rangaistuspäiväkirjoista. Vangit saivat rangaistuksia niskoittelusta tai keskinäisistä kahnauksistaan. Rangaistavaa oli myös ottaa liikaa ruokaa tai ylimääräinen lakana.

Uskonto oli kiinteä osa vankilan elämää. Sekä kehruuhuoneissa että Hämeenlinnan naisvankilassa oli tilat jumalanpalvelusta varten, ja esimerkiksi aviottomien lasten äitien piti käydä papin ripitettävänä saadakseen synninpäästön. Myös filantroopit kuten Mathilda Wrede vierailivat vankilassa jakamassa uskonnollista kirjallisuutta.

– Uskoontulon ajateltiin muuttavan ihmisen elämän, ja vangit suhtautuivat yleensä sielunhoitoon hyvin. Osin se saattoi olla myös strategia, jolla sai lyhennettyä tuomiota. Emme voi tietää, mikä on totuus, Annola toteaa.

Uskoon vedottiin usein esimerkiksi kirjeissä, joita vangit lähettivät turvakotien johtajille. Vaikka tällaisia kirjeitä on säilynyt vain vähän, ne täydentävät vankila-asiakirjojen muodostamaa kuvaa.  

– Turvakotien johtajille kirjoittaneita vankeja löytyy Hämeenlinnan naisvankilan vankiluetteloista ja rippikirjasta. Niissä olevien syntymäaika- ja kotipaikkatietojen kautta on mahdollista päästä heidän jäljilleen ennen ja jälkeen vankilatuomion.

Huoli lapsista yhdistää

Osa vangeista oli tuomion saadessaan raskaana, joten vankilassa syntyi ja eli lapsiakin. Hieman paradoksaalisesti synnyttäjien tilanne saattoi vankilassa olla parempi kuin vapaudessa, sillä vankilassa paikalla oli lääkäri, joka tarvittaessa hoiti esimerkiksi pihtisynnytykset.

– Lisäksi puhtauskäsitys oli vankilassa parempi kuin ulkopuolella, mikä ehkä paransi lasten ja äitien mahdollisuuksia selvitä lapsivuodeajasta hengissä, Annola sanoo.

Vankien kirjoittamista kirjeistä käy ilmi, että lasten asioita yritettiin järjestää parhain päin vankilasta käsinkin. Juuri naisvankien äitiys näyttäytyy Annolan mukaan hyvin samanlaisena niin 1800-luvulla kuin nykypäivänä. Annola seurasi kiinnostuneena YLE:ltä taannoin tullutta Linna-sarjaa, joka dokumentoi nykyisen Hämeenlinnan naisvankilan arkea.

– Mielestäni siinä nousi esiin se, miten naisvangit kaipaavat lapsiaan ihan samoin kuin osa 1800-luvun naisvangeista. Tästä on menneisyyden naisvankien osalta tehty tutkimusta myös Britanniassa samanlaisin tuloksin. Ei mikään kovin yllättävä asia.

Annola kiinnitti huomiota myös siihen, että muutamilla Linna-sarjan naisilla oli takanaan useampia vankeustuomioita.

– Näin oli valitettavasti myös 1800-luvulla. Osa niistä naisista, joiden elämään olen ehtinyt perehtyä, oli rikoksenuusijoita. Niin ikään uskonto näyttää olleen joillekin vangeille voimavara sekä 1800-luvulla että 2020-luvulla.

Johanna Annolan 1800-luvun naisvankitutkimuksen etenemistä voi seurata Instagramissa ja blogissa.

Nykypäivän naisvangit

• Suomessa toimii nykyään kolme vain naisvangeille varattua vankilayksikköä: Hämeenlinnan suljettu vankila, Kestilän avovankila ja Vanajan avovankilan naisten osasto. Lisäksi naisten osastoja on Oulun, Pyhäselän, Vaasan ja Turun suljetuissa vankiloissa.
• Vuonna 2021 naisvankeja oli päivittäin keskimäärin 214, ja heidän keski-ikänsä oli noin 40 vuotta. Vankeusvankeja oli 167. Vuoden aikana vankiloista vapautui yhteensä 451 naista, joista lähes puolet oli vankeusvankeja, yli kolmasosa tutkintavankeja ja vähän yli kymmenesosa sakkovankeja.
• Naisvankien osuus on pitkään ollut 7–8 % kaikista vangeista. 2000-luvun alusta tarkasteltuna osuus on noussut muutaman prosenttiyksikön.
• Vuonna 2021 vankeusvankeudessa olleiden naisten yleisin rikos oli väkivaltarikos (43 %), toiseksi yleisin omaisuusrikos (27 %) ja kolmanneksi yleisin huumausainerikos (16 %). Vankeusvangeista 57 % oli tuomittu ensikertalaisina. Puolet vankeusvankeudesta vapautuneista naisista päätyi vankilaan uudestaan viiden vuoden seurantajakson sisällä.

Lähteet: Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi (2022) ja Rikosseuraamuslaitos: Tilastoja 2021.