Ilman syytä ei nyky-Suomessa kuolla

Otsikoissa ja viihteessä näkyvät kuolemat, joita ei olisi pitänyt tapahtua tai joissa on jotakin outoa. Useimmiten suomalainen kuolema on kuitenkin ikävä ja surullinen, joskin odotettu tapahtuma.

– Kuolemasta on luotu aika dramatisoitu kuva. On kuitenkin harvinaista, että ihminen kuolee Suomessa äkillisesti, vaikka toki sitäkin tapahtuu. Vielä 50 vuotta sitten oli ihan normaalia, että tämmöinen viisikymppinen ukko sai slaagin lumitöitä tehdessään ja kuoli siihen. Nykyään se alkaa olla elämäntapojen paranemisen ja hoidon kehittymisen vuoksi harvinaisempaa, Tampereen yliopiston palliatiivisen lääketieteen professori Juho Lehto sanoo.

Lehto alkoi kiinnostua kuolemasta kymmenisen vuotta sitten. Hän työskenteli Hyvinkäällä HUS:n keuhko-osastolla ja näki, että kuolemaa ei oikein osattu terveydenhuollossa kohdata. Sama asia suoremmin sanottuna: kuolevan ihmisen hoito ei ollut hyvää, Lehto toteaa.

– Yritettiin hallita sairauksia yhdessä ja erikseen, vaikka elämän siinä vaiheessa niille harvoin pystyttiin enää mitään tekemään. Sairaita ihmisiä kuljeteltiin ambulanssilla kotoaan tai hoitokodeista edestakaisin sairaalaan, vaikka siellä annettavalla hoidolla voitu saavuttaa mitään.

Suomessa ei saa kuolla vanhuuteen

Viimeisen kymmenen vuoden aikana ajattelu on muuttunut. Elämän ehtoopuolella elämän laadun kasvattaminen on ehkä jopa tärkeämpää kuin elämän pidentäminen. Saattohoitokotien aloittama pioneerityö on laajentunut palliatiivisen hoidon osaamiseksi, jota on levitetty sairaaloihin, kotihoitoon ja hoitokoteihin.

– Oireita ei aina voida poistaa, mutta kun hoitoa suunnitellaan oikein, niitä voidaan lievittää tehokkaasti, Lehto huomauttaa.

Ajatteluamme ohjaa vieläkin medikalisaatio eli ajatus siitä, että yhä useampi elämään kuuluva asia on määriteltävissä ja myös ratkaistavissa lääketieteen keinoin.

Näkökulman vaihdos on inhimillistä, ja demografisen eli väestötieteellisen kehityksen näkökulmasta se on myös välttämätöntä.

– Nykyisin ihmiset elävät aiempaa pidempään, mikä sinänsä on tietenkin hieno asia. Samalla kuitenkin väistämättä sellaiset sairaudet yleistyvät, joihin ei määräänsä enempää lääketieteen keinoilla kyetä vaikuttamaan.

Tuoreimmat tilastot suomalaisesta kuolemasta vuodelta 2020 ovat samaa mieltä. Vuonna 2020 Suomessa menehtyi 55 000 ihmistä. Heistä 42 580 menehtyi sydän- ja verisuonisairauksiin, syöpiin sekä dementiaan ja Alzheimerin tautiin.

Näitä tauteja yhdistää yksi asia: kun ihminen elää riittävän kauan, hän saa lopulta jonkin niistä.

Siksi Lehto kaipaisikin aavistuksen retrohenkistä maalaisjärkeä kuolemasta puhumiseen. Ajatteluamme ohjaa vieläkin medikalisaatio eli ajatus siitä, että yhä useampi elämään kuuluva asia on määriteltävissä ja myös ratkaistavissa lääketieteen keinoin. Aivan kuten syntymäkin, kuolema kuuluu elämään.

– Suurin osa Suomessa kuolevista ihmisistä on iäkkäitä. Tilanne on kuitenkin hieman hassu, sillä vanhuuteen ei Suomessa saa kuolla. Jokin lääketieteellinen syy kuolintodistukseen pitää laittaa.

Kuolema yksin oli paha paikka

Historiantutkijatutkija Jyrki Nissi on tottunut katsomaan kuolemaa historian lisälehtien läpi. Sanonta sallittakoon siksi, että läpi vuosisatojen poikkeavat syyt ovat niittäneet sen verran kuolemaa, että lisälehtiä tarvitaan.

Yhteiskuntiemme vuosikerrostumat peittävät alleen sotia, nälänhätiä ja ennen kaikkea tauteja. Nissi kirjoittaa parhaillaan väitöskirjansa tutkimustuloksiin pohjautuvaa suomenkielistä tiedekirjaa keskiaikaisesta kuolinhetkestä.

– Myöhäiskeskiajalla Euroopassa riehui musta surma eli rutto. Ensin pandemiana ja sitten pienempinä paikallisina epidemioina, Nissi kertoo.

On anakronismia, kun katsomme nykyhetkestä historian silmälasien läpi menneisyyteen ja näemme sellaista, mitä siellä ei ollut. Nissin mukaan on silti perusteltua nähdä yhtäläisyyksiä mustan surman ja nyt aaltoilevan koronapandemian välillä. Musta surma tappoi vuoden 1350 paikkeilla muutamassa vuodessa noin 25–30 miljoonaa ihmistä.

Eri aikoina ja samassa ajassakin eri yhteiskunnat käsittelevät kuolemaa eri tavoin. Sitä voidaan katsoa esimerkiksi uskonnollis-sekulaarisen tai agraari–urbaani-kehyksen läpi. Kuolema on kuitenkin jotakin sellaista, joka yhdistää ihmisiä universaalisti, Nissi sanoo. Ajasta, paikasta ja ideologiasta riippumatta viimeinen hengenveto ei ole tulkintakysymys.

Koronapandemiassa ihmiset yhtäkkiä joutuivatkin kuolemaan ilman, että läheisillä oli mahdollista olla heidän vierellään.

– Keskiajalla nähtiin, että yksin kuoleminen oli huono asia. Me emme sitä ehkä niin osanneet ajatella, mutta koronapandemiassa ihmiset yhtäkkiä joutuivatkin kuolemaan ilman, että läheisillä oli mahdollista olla heidän vierellään. Silloin havahduimme huomaamaan, kuinka merkittävää läheisten läsnäolo kuoleman hetkellä on, Nissi sanoo.

Kun kuolema oli alati läsnä, siihen myös valmistauduttiin. Keskiaikaisen kuoleman pauloihin Nissin saivat niin sanotut kuolemantaidon oppaat. Oppineemmalle väelle oikeat tavat kuolla kerrottiin sanallisesti, lukutaidottomille samat asiat viestittiin kuvakirjoilla ja saarnaamalla kirkoissa.

Perusajatus oli ilmaisumuodosta riippumatta kuitenkin sama: muista, että kuolet.

– Kysymys oli valmistautumisesta kuolinhetkeen, jonka aikana paholainen ja enkelit kävivät taistoa kuolevan sielusta, Nissi kertoo.

Lähestymistapa on eri, mutta nykyisinkin kuolinvuoteella mieleen nousevat tehdyt ja tekemättömät synnit. Keskiajalla molempia oli nykyistä huomattavasti vähemmän mietittävänä. Osa ihmisistä eli silloinkin vanhaksi, jopa satavuotiaiksi, mutta keskimäärin ihmiset kuolivat ilman mustaa surmaakin 30–35-vuotiaina.

Tavallinen tapaus: elimistö hiipuu, kunnes se ei enää kestä

Nykyisin Suomessa kuollaan useimmiten sairaalassa tai hoitokodissa. Yleisimmät kuolinsyymme ovat sairauksia, jotka kehittyvät pikkuhiljaa, joskin esimerkiksi verenkiertoelimistön sairaudesta johtuva sydänkohtaus voi saapua yllättäenkin.

– Tavallisesti sairauksia on kuitenkin päällekkäin useita, ja ne kaikki kuormittavat elimistöä, Juho Lehto sanoo.

Silloin käy niin, että elämä alkaa hiipua. Sydän ei jaksa pitää verenkiertoa yllä, hengitys ei toimi ja elintoiminnot alkavat pysähtyä. Samalla tajunnan taso alenee ja aineenvaihdunta alkaa seisahtua. Elimistö alkaa pysähtyä ja hengitys muuttuu epäsäännölliseksi. Verenkierron heikentyessä ihminen alkaa muuttua kalpeaksi ja viileäksi. Lopulta sydän pysähtyy, eikä ihminen hengitä. Silloin ihminen kuolee.

– Lääketieteessä keskusteltiin 1960-luvulla tehohoidon kehittyessä paljon kuoleman määritelmästä. Nykyisin tulkinta on selkeä. Ihminen on kuollut, kun aivotoiminta lakkaa, Lehto sanoo.

Eri ihmiset suhtautuvat kuolemaansa hyvin eri tavoin. Pitkän ja hyvän elämän nähnyt voi todeta tyynesti, että kiitos, nyt riittää. Nuorena syöpään kuolevalla vanhemmalla on luonnollisesti suuri huoli siitä, miten hänen kuolemansa vaikuttaa perheeseen. Mitä paremmin maalliset asiansa ehtii järjestellä, sitä helpompi on elämän vaikein hetki. Saattohoidon perusajatuksena onkin nähdä ihminen kokonaisuutena loppuun asti.

– Kuoleminen on sosiaalinen tapahtuma. Kuoleva tarvitsee lääketieteellistä hoitoa, mutta vähintään yhtä paljon tarvitaan myös henkistä ja psykososiaalista tukea, Lehto sanoo.

Lievitetään oireita ja sittemmin saatetaan ihmistä

– Palliatiivisessa yksikössä käyminen ei tarkoita sitä, että olisi heti huomenna kuollut, Lehto sanoo.

Esimerkiksi syöpää yritetään pitää kurissa niin kauan kuin se on mahdollista. Kun syöpähoidoista ei ole enää apua, on parasta keskittyä ihmiseen ja oireisiin syövän ympärillä. Palliatiivisessa hoidossa itse tautiin ei voida vaikuttaa, mutta oireita hoidetaan aktiivisesti ja pyritään siten ylläpitämään mahdollisimman hyvää elämänlaatua.

– Palliatiivinen hoito ei ole mitenkään ajallisesti rajattua. On potilaita, jotka elävät palliatiivisessa hoidossa useita kuukausia tai jopa vuosia, Lehto sanoo.

Saattohoito on kuitenkin palliatiivisen hoidon tärkeä loppuvaihe elämän viimeisinä viikkoina tai päivinä ennen kuolemaa.

– Saattohoitovaiheessa vältetään rasittavia tutkimuksia tai toimenpiteitä, joista ei ole enää hyötyä. Olennaista on lievittää oireita tässä ja nyt.

Hoitopolun palliatiivinen osuus on myös se vaihe, jossa törmätään väistämättä keskusteluun eutanasiasta. Kenellä on oikeus päättää omasta kuolemastaan?

Entä kenellä on oikeus päättää siitä, ettei ihminen saa päättää kuolemastaan?

Unessa ei tunneta kipua

Lehdolla on eutanasiaan perustellut, mutta ei kiveen hakatut näkemykset. Niistä ei kuitenkaan keskustella nyt, vaikka Lehto asiasta mielellään puhuukin.

Sekä puolesta että vastaan voi argumentoida hyvin tai tarkoitushakuisesti väärin ymmärtäen. Syy, miksi nyt vaikenemme aiheesta on se, että eutanasian nostaminen esiin syö hapen ympäriltään. Aihe triggeröi, kuten muotitermein voisi ilmaista.

– Olisi valetta sanoa, että kaikki kärsimys voidaan poistaa elämästä ja kuolemasta. Se ei liene edes teoriassa mahdollista ainakaan lääketieteen keinoin. On vaikeita tilanteita ja sairauksia, joiden kohdalla voin hyvin ymmärtää yksittäisen ihmisen toiveen elämän päättämisestä, Lehto sanoo.

Tuntemattoman lisäksi juuri kipu on asia, jota niin kuoleva kuin omaisetkin pelkäävät. Eutanasia ei kuitenkaan ole taikaluoti, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. Tärkeämpää olisi katsoa ikiuneen valmistautumista kokonaisuutena kivunlievityksineen ja sosiaalisine ulottuvuuksineen.

Kuolevan kipua on opittu viimeisten kymmenen vuoden aikana lievittämään todella hyvin. Enää ei varota viimeisten viikkojen aikana syntyvää lääkeriippuvuutta.

– Jos lääkkeet eivät riitä, voidaan käyttää palliatiivista sedaatiota, jossa ihminen vaivutetaan keinotekoisesti uneen. Palliatiivisen sedaation etuna on se, että sitä voidaan myös säädellä esimerkiksi oireiden vaihtelun mukaan tai omaisten vierailun ajaksi. Se ei ole lopullista, Lehto sanoo.

Kuolemasta ei jaeta tyylipisteitä

Ruumishuoneella iho on viileä, kylmä ja vahamainen. Iäkkään ihmisen kasvojen lukuisat elämän uurteet ovat vetäytyneet sileiksi. Vainajan tunnistaa omaksi isoäidiksi, mutta tarkkaa silmää se vaatii. Silmää tarvitaan, sillä lempeää ääntä ei enää kuule.

– Kannustan näkemään kuolleen läheisen ja hyvästelemään hänet. Se usein auttaa surutyössä, kun näkee, että tämä ihminen ei enää ole tässä, Lehto sanoo.

Yhteiskunnan ja hoitotyön kehitykseen kuuluu sekin, että luonnollinenkin kuoleminen on pitkälti siirtynyt perhepiiristä sairaalan verhojen taakse. Tunnemme kuoleman tilastoina ja uutisten numerosarjoina, mutta nykyisin yhä harvempi on nähnyt tai koskettanut kuollutta läheistään.

Pysähtyminen kuoleman äärelle sopisi myös urbaanin Suomen hektiseen sykkeeseen.

Seurakunnissa on huomattu hautajaisjärjestelyiden vaikeutuneen. On hankalaa löytää kaikille sopiva aika, tai hautajaisiin ei ehditä. Kiire vie tilan surulta ja työntää kuoleman yhä kauemmaksi marginaaliin, vaikka se on elämään luonnollisesti kuuluva sosiaalinen tapahtuma.

– Se on harmi. Hautajaisethan järjestetään juuri omaisia ja heidän surutyötään varten, Lehto sanoo.

Näin on myös Jyrki Nissin mielestä. Nissin tutkimalla keskiajalla ja myös sen jälkeen hautajaisrituaalit suoritettiin yhtä lailla surevia omaisia varten kuin kuolevan sielun puolesta.

– Jo kirkkoisä Augustinus (354–430) totesi, että hautajaiset ovat yhtä tärkeitä eläville ja kuolleille, Nissi huomauttaa.

Vielä 1900-luvun alkupuolella Suomikin oli pitkälti agraarinen yhteiskunta. Ihmiset syntyivät maaseudulla usein omassa saunassa, ja samoilta sijoilta he täältä myös lähtivät. Läpi vuosisatojen oman yhteisön ihmiset itse pesivät ja pukivat vainajan viimeiselle matkalle. Kun valokuvaus alkoi kehittyä, oli yleistä, että vainajan kanssa otettiin kuva.

– Kuoleminen oli prosessi, joka järkytti koko yhteisöä, sillä yhden jäsenen poistuminen vaikutti koko yhteisön dynamiikkaan. Kuolleen ihmisen käsitteleminen oli tärkeä osa surutyötä ja prosessia, jolla yhteisö samalla muokkasi itseään vaihe vaiheelta uuteen muotoon, Nissi sanoo.

Hieman eri näkökulmista kuolemaa katsovat Lehto ja Nissi näkevät, että pysähtyminen kuoleman äärelle sopisi myös urbaanin Suomen hektiseen sykkeeseen. Olisi hyvä koskea, hyvästellä ja irrottaa.

– Kuolemasta ei kuitenkaan jaeta tyylipisteitä, eikä myöskään läheisenä olemisesta, Lehto muistuttaa.

Kun tunnet kuoleman, näet elämän

Nissin esiin nostamat kuolemantaidon oppaat ovat kuin vastaisku nykypäivälle, jonka self help -kirjallisuus opastaa meitä elämään oikein.

– Elämää katsottiin kuoleman silmälasien läpi. Se oli teema, joka toistui sen ajan mediassa eli pappien saarnoissa ja esimerkiksi taiteessa erilaisina kuolemaa kuvaavina symboleina.

Voi olla, ettei kuolemasta voi juuri oppia mitään. Kuolleet eivät ole sitä kertomassa. Sen sijaan kuoleman tunteminen historiantutkimuksen, lääketieteen tai myötäelämisen kautta voi opettaa arvostamaan elämää.

– Ajatus elämän katsomisesta kuoleman silmälasien läpi on aika äärimmäinen tapa, mutta ehkä hyvä keskitie löytyisi jostakin sen ja kuolemasta etääntymisen välistä. Elämää on helpompi arvostaa, jos kykenee ymmärtämään sen rajallisuuden, Nissi sanoo.

Juho Lehto sanoo suoraan, että työ on muuttanut hänen omaa suhdettaan kuolemaan. Hän ei juurikaan tee suunnitelmia eläkepäiviä varten tai edes muutaman vuoden päähän. Kun tietää miten hauras elämä on, sitä oppii katsomaan eri silmällä.

– En missään nimessä ole kehittynyt joksikin henkiolennoksi. Yritän olla kiitollinen siitä, että saan kokea elämän pieniä asioita. Mutta aivan samalla tavalla minä kiukuttelen autoon tulevasta viasta kuin kaikki muutkin, Lehto nauraa.

Suomalainen kuolee lähempänä sataa kuin syntymää

• Vielä 1900-luvun alussa suomalaisen vastasyntyneen odotettu elinikä oli naisilla 49,17 vuotta ja miehillä 43,13 vuotta. Keskimäärin suomalaiset elivät hieman yli 46-vuotiaiksi. Reilussa sadassa vuodessa odotettava elinikä on noussut naisilla 84,62 vuoteen ja miehillä 79,03 vuoteen. 
• Tärkeimpiä syitä eliniän kasvulle ovat monipuolisen ravinnon turvattu saatavuus, lääketieteen kehitys ja saavutettavuus sekä kaksi edellistä syytä yhteen nitova yhteiskunnan vakautuminen.
• Vuonna 2020 Suomessa menehtyi 55 498 ihmistä. Kuoliniän mediaani oli miehillä 77,8 ja naisilla 85,5 vuotta: puolet kuolleista kuoli mediaanikuolinikää nuorempina ja puolet vanhempina.
• Yleisimpiä kuolinsyitä olivat verenkiertoelimistön sairaudet (18 496), kasvaimet (13 411) sekä yleistä toimintakykyä ja kuntoa rapauttavat muistisairaudet dementia ja Alzheimerin tauti (10 673). 
• Paljon keskustelua herättävät itsemurhat (717), koronavirus (558) ja esimerkiksi alkoholiperäiset taudit (1716) muodostivat vain noin seitsemän prosenttia kaikista kuolemantapauksista.

Lähde: Kuolemansyytilasto, Tilastokeskus