Mitä yksilöt tekevät, kun epäonni kohtaa aikana, jona yhteiskunnalliset turvaverkot puuttuvat? Miten kaksi eritaustaista naista päätyi johtamaan köyhäintaloa? Historiantutkija Johanna Annolan kirja Säädyttömät (Vastapaino, 2022) on kurkistus 1800-luvun Suomen yhteiskuntaluokkiin ja niiden yllättävän epämääräisiin rajoihin.

Säädyttömät käsittelee ”pitkää 1800-lukua” eli ajanjaksoa 1700-luvun lopusta 1900-luvun alkuun. Se oli aika, jona keskiluokka muodostui ja yhteiskuntaan syntyi uudenlaisia sosiaalisen nousun mahdollisuuksia. Kirja on tarina keskiluokan muodostumisesta, yksilöiden elämän mahdollisuuksista ja karikoista keskiryhmässä, jossa sosiaalinen liikkuvuus oli suurta.

1800-luvun kuluessa Suomi muuttui sääty-yhteiskunnasta luokka- ja kansalaisyhteiskunnaksi.

– Säädyt olivat esimoderni yhteiskunnallisen jaottelun tapa. Ihmiset jaoteltiin syntyperänsä mukaan ryhmiin, joiden elämää säätelivät erilaiset oikeudet ja velvollisuudet. Säätyjä olivat aateli, papisto, porvaristo ja talonpojat. Yhteiskuntaluokka on modernin yhteiskunnan tuottama uudempi jaottelun tapa, joka viittaa ennen kaikkea yhteiskunnalliseen työnjakoon.

Annolalta ilmestyy keväällä 2024 Siltalan kustantamana historiallinen romaani 1800-luvun lopun köyhäintalojen maailmasta. Hän työskentelee akatemiatutkijana Kokemuksen historian huippuyksikössä Tampereen yliopistossa tutkimusaiheinaan muun muassa turvakodit, köyhäintalot, naisvankilat ja sosiaalinen liikkuvuus.

Sääty-yhteiskunta kävi vanhanaikaiseksi 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla

Säädyttömillä Annola tarkoittaa ihmisryhmiä, jotka jäivät säätyjaon ulkopuolelle: sekä tilattoman väestön muodostamaa alakerrosta että yhteiskunnan muotoutuvaa keskiryhmää.

Keskiryhmää voidaan pitää keskiluokan esiasteena. Se muodostui suurelta osin henkistä työtä tekevistä ihmisistä, joista moni oli julkisen vallan palveluksessa.

Keskiryhmän rajat olivat jäsentymättömät, mikä teki liikkuvuuden mahdolliseksi. Keskiryhmään saatettiin päätyä aatelistosta ja papistosta, mutta koulutusmahdollisuuksien myötä keskiryhmään nousi myös käsityöläis- ja talonpoikaisperheiden nuorisoa.

Kirja on historiateos melko tavallisista suvuista ja niiden ihmisistä, jotka elivät 1800-luvun Suomessa, jonka yhteiskunnalliset instituutiot ja keskiluokka olivat muotoutumassa.

Yksi instituutioista oli köyhäinhoito ja köyhäintalot. 1800-luvulla perustetut köyhäintalot olivat vanhainkotien edeltäjiä. Annolan tutkimuskohteet ovat kaksi köyhäintaloa johtanutta naista, Hanna Tamminen ja Elin Aarrevaara, ja heidän sukunsa muutama sukupolvi näistä naisista taaksepäin.

Annolan mukaan Elinin ja Hannan tarinat osoittavat, miten sääty-yhteiskunta alkoi käydä vanhanaikaiseksi.

– He olivat sitä väestöä, joka ei selkeästi mahtunut mihinkään vanhoista säädyistä. Elin siksi, että oli syntynyt tilattomaan väestöön, joka oli hiljalleen kehittynyt talonpoikaissäädyn alapuolelle. Hanna siksi, että hänen taustansa oli kovin kirjava: sieltä löytyy niin ylemmistä säädyistä pudonneita kuin talonpoikaissäädystä nousseita. Esimerkiksi Hannan äidillä oli aatelisia sukujuuria, Hannan isä taas oli lukkariksi kouluttautunut talonpoika.

Tutkimuksen keskushenkilöt ovat köyhäintalojen johtajattaria, mutta kirja ei kerro köyhäintaloista, vaan yhteiskuntaluokista ja sosiaalisesta liikkuvuudesta, keskiluokan alkuhämärästä ja sääty-yhteiskunnan murtumisesta.

Tutkimuksen keskushenkilöt ovat köyhäintalojen johtajattaria, mutta kirja ei kerro köyhäintaloista, vaan yhteiskuntaluokista ja sosiaalisesta liikkuvuudesta, keskiluokan alkuhämärästä ja sääty-yhteiskunnan murtumisesta.

Köyhäintaloja rakennettiin Suomeen suuressa määrin 1880-luvulta alkaen, ja valtion köyhäinhoitovirkamiehet ryhtyivät tekemään köyhäintalon johtajan ammatista ”sivistyneiden naisten” ammattia 1890-luvulta alkaen.

– Tehtävään liitettiin yhteiskunnan keskiryhmille tyypillinen ajatus naisesta hoivaajana ja kasvattajana, niin sanottuna ”yhteiskunnallisena äitinä”. Kyseessä oli siis murrosajan yhteiskuntaan syntynyt uusi ammatti, joka tarjosi uudenlaisia uramahdollisuuksia naisille. Siihen voitiin tulla niin ylhäältä kuin alhaaltakin päin – aivan kuten keskiluokkaan yleisemminkin.

Annolan kohdehenkilöitä yhdisti sama ammatti, mutta heidän taustansa ja syyt työhön hakeutumiseen olivat erilaiset. Siinä missä Hanna Tammiselle köyhäintalon johtajuus oli keino säilyttää sivistyneistöperheen sosiaalista asemaa, Elin Aarrevaaralle johtajattaren työ oli sosiaalista nousua ja hän tavoitteli pääsyä köyhäintalon johtajattaren ammattiin. Hanna suhtautui Annolan mukaan työhönsä hieman penseämmin kuin Elin, joka aktiivisesti pyrki ammattiin. Naisia yhdisti tausta riippumatta eteenpäin pyrkivä luonne ja sinnikkyys mahdollisuuksien etsimisessä.

– Elin oli piian tytär, joka oli käynyt kansakoulun ja talouskoulun ja oli siis pätevä työskentelemään emännöitsijänä. Hän oli myös taitava käsitöissä, ja oli hankkinut yksityisesti todistuksen, joka oikeutti hänet toimimaan kansakoulussa tyttöjen käsityönopettajana. Näissä tehtävissä hän työskentelikin mutta kaipasi ilmeisesti elämältään jotain muuta – kenties työtä kurjien parissa, kenties johtavaa asemaa, kenties selkeämpää sosiaalista nousua, kenties näitä kaikkia.

Hanna Tammista houkutteli Annolan mukaan ehkä se, että ammattiin liitettiin keskiryhmien ihanteita, jolloin se ei ollut ratkaisuna häpeällinen hänen tilanteessaan. Hänellä oli myös aiempaa kokemusta köyhäintaloista, koska hänen miehensä oli avioliiton alkuaikoina johtanut sellaista.

– Kaupunginkamreerin vaimo Hanna Tamminen jäi leskeksi ja joutui miettimään, miten elättäisi kolme lastaan ja maksaisi heidän oppikoulun käyntinsä, jotta perheen sosiaalinen asema ei romahtaisi kokonaan. Köyhäintalon johtajattarilla oli säännöllinen vuosipalkka, ja lisäksi laitos tarjosi asunnon, lämmön ja valon. Rahaa jäi siis lapsille.

Kirjan aihe on ennen kaikkea tavallisten suomalaisten sosiaalinen liikkuvuus, johon kahden poikkeukselliseen ammattiin päätyneen naisen sukutarinat johdattavat. Elin Aarrevaara ja Hanna Tamminen eivät Annolan mukaan olleet ammattinsa puolesta tavallisia suomalaisia jo siksi, että köyhäintaloja oli vähän.

– Esimerkiksi vuonna 1892, jolloin Hanna-leski hakeutui töihin, Suomessa oli 62 köyhäintaloa, ja vuonna 1907, jolloin emännöitsijänä työskennellyt Elin jo haaveili johtajattaren virasta, laitoksia oli 141. Tutkimusta aloittaessani tiesin siis jo, mihin päähenkilöt päätyvät. Minua kiinnosti lähinnä se, mistä he tulivat. Minkälaisen matkan suku oli kulkenut pisteeseen, jossa yksi sen jäsenistä otti vastaan köyhäintalon johtajattaren viran?

Esimerkiksi Elin Aarrevaaran veli Mauritz Ahrenberg ehti 41-vuotisen elämänsä aikana olla sotilas, suutari, kauppias ja mökkiläinen. Kuten sisarensa Elin, Mauritz Ahrenberg päätyi sellaiseen asemassaan yhteisössään, että hänen kuolemansa huomioitiin muistokirjoituksella sanomalehdessä. Miten tyypillistä tällainen oli hänen taustallaan?

– Jos ajatellaan, että Mauritz olisi elänyt elämänsä kotipitäjässään vaikkapa renkinä, tuskinpa hänestä olisi muistokirjoitusta kirjoitettu. Piti olla jollakin tavalla huomattava, piti olla omaisuutta tai virka, tai piti olla yhteiskunnallisesti aktiivinen. Mauritzilla ei ollut juuri omaisuutta eikä virkaakaan, mutta kauppiaana hänet toki tunnettiin, ja ennen kaikkea hän toimi innokkaasti erilaisissa kansalaisjärjestöissä. Mauritz perusti uuteen kotikyläänsä Etelä-Pohjanmaalla sekä maamiesseuran että nuorisoseuran. Todennäköisesti tällainen vapaaehtoinen kansalaistoiminta oli hänelle tärkeä näyttämö, jolla hänen oli mahdollista rakentaa itsestään kuvaa itsenäisenä toimijana, Annola vastaa.

Mitä korkeampi yhteiskunnallinen asema ihmisellä oli, sitä enemmän kirjallista aineistoa ja hänestä jäi. Itseilmaisuun riittävä kirjoitus- ja lukutaito oli 1800-luvun Suomessa harvojen etuoikeus. Hanna Tammisen ylioppilaaksi kirjoittanut Yrjö-poika piti 1800-luvun loppuvuosina päiväkirjaa, jota Annola on hyödyntänyt paljon ja jonka hän mainitsee omaksi suosikkiaineistokseen.

Nainen saattoi päästä hoivatyön johtajaksi

Ammattien tarjoamat ylöspäin suuntautuvan sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuudet olivat pääasiassa miehiä varten. Annola halusi tutkia naisia, joiden sosiaalisesta liikkuvuudesta tiedetään vähemmän.

Tyypillinen esimerkki sosiaalisesta noususta tai kuten sääty-yhteiskunnasta puhuttaessa sanotaan, säätykierrosta, olisi vauraan talon tai käsityöläisen poika, joka pääsee kouluttautumaan papiksi tai virkamieheksi.

Myös sotilasura saattoi tuoda sosiaalista liikkuvuutta, mutta sillä oli selvät rajat. Upseerinvirat olivat yleensä aatelisille, ja alemmista yhteiskuntaluokista tulevan miehistön joukosta oli vaikea nousta upseeriksi siksikin, että nouseminen edellytti kirjoitustaitoa.

Naisten mahdollisuudet olivat kapeammat, koska koulutus oli pääasiassa miehille. Hyvä naimakauppa saattoi johtaa sosiaaliseen nousuun, mutta Annolan mukaan avioliitot solmittiin 1800-luvulla pitkälti oman yhteiskunnallisen ryhmän sisällä.

Naisten mahdollisuudet olivat kapeammat, koska koulutus oli pääasiassa miehille.

Kätilöt olivat ainoita virallisen ammatillisen koulutuksen saaneita naisia pitkälle 1800-luvulle. Vähitellen ammatillisia mahdollisuuksia alkoi avautua naisille esimerkiksi sairaanhoitajina, diakonissoina, kansakoulunopettajattarina – ja köyhäintalojen johtajattarina.

– Yhteiskunnan keskiryhmissä nämä tehtävät miellettiin kutsumusammateiksi, jotka samalla tarjosivat etenkin naimattomille naisille mahdollisuuden elättää itsensä. Naisten omat näkemykset ansiotyöhön lähtemisestä vaihtelivat. Niille, jotka olivat kaavailleet itselleen tulevaisuutta vakavaraisen miehen vaimona, virkanaiseksi päätyminen oli todennäköisesti pettymys. Toisille se saattoi olla vapaaehtoinen valinta, Annola sanoo

Nykyajan näkökulmasta Elin Aarrevaaran ja Hanna Tammisen tarinat saattavat vaikuttaa rajoja rikkovien ja eteenpäin pyrkivien itsenäisten naisten onnistumisilta.

Olivatko Elin ja Hanna aikansa boss ladyja ja naisjohtajia? Johtajattaren ammatissa oli kyse erikoistumisesta nimenomaan yhteiskunnan naisisen toimintapiirin sisällä, Annola korostaa.

Johtajattaren ammatti rakentui vallitsevalle ylä- ja keskiryhmien käsitykselle naisten synnynnäisistä ominaisuuksista ja sukupuolten välisestä työnjaosta, ja johtajattaria varten laaditut toiminta- ja käyttäytymisohjeet uusinsivat näitä käsityksiä.

Englannissa ja Walesissa, josta köyhäintalojen malli juontaa juurensa, laitokset olivat yleensä miesten tai pariskuntien johdossa. Tämä saattoi liittyä laitosten kokoon: Englannissa ja Walesissa ne olivat suuria komplekseja, kun taas Suomessa etenkin maalaisköyhäintalot olivat yleensä pieniä ja siinä mielessä kodinomaisia paikkoja. Maaseudulla johtajina toimivat useimmiten naiset, kun taas kaupunkien suuremmat köyhäintalot olivat Suomessakin miesten hallinnassa. Naisjohtajuudella näyttää siis olleen tietyt rajat.

Toisaalta johtajatar todella oli pomo köyhäintalossa, Annola sanoo. Hän katsoo sikäli tutkineensa varhaista naisjohtajuutta.

– Johtajatar oli myös maatalouspuolesta vastanneen miespuolisen voudin esihenkilö, jos modernia termiä käyttää. Tästä asetelmasta koitui toisinaan ongelmia, sillä voudeilla saattoi olla hankaluuksia alistua johtajattaren johdettaviksi. Hankalaksi tilanne muodostui myös silloin, jos johtajatar ja vouti päättivätkin avioitua, Annola sanoo.

Koulutus loi keskiluokan

Koulutus alkoi ratkaista 1800-luvun lopussa, mutta kouluun pääseminen oli täysin eriarvoista nykyajan näkökulmasta.

Koulutuksen merkitys sosiaalisen, kulttuurisen ja taloudellisen pääoman tuottajana kasvoi 1800-luvulla. Keskiryhmään kuuluneille säädyttömille koulutus oli myös tärkeä identiteetin osa.

Keskiryhmään kuuluneille säädyttömille koulutus oli myös tärkeä identiteetin osa.

– Koulutus toimi sosiaalisen nousun väylänä mutta vain niille nuorille, joilla oli aikaa ja rahaa käydä koulua. Jo kansakouluun saattoi olla vaikea päästä, sillä kaikki vanhemmat eivät suhtautuneet lastensa koulunkäyntiin myönteisesti eikä kouluja ollut kaikkialla. Oppivelvollisuushan tuli Suomeen vasta 1921. Varsinainen sosiaalinen nostaja oli kuitenkin oppikoulu, josta mentiin yliopistoon. Oppikoulu oli pitkään mahdollinen vain todella harvoille, Annola sanoo.

Kouluttautuminen auttoi konkreettisesti esimerkiksi Elin Aarrevaaran köyhäintalon johtajattareksi. Oppikoulusta piian tyttären tai hänen Mauritz-veljensä oli kuitenkin turha haaveilla. Oppikoulu aloitettiin yleensä 10–12-vuotiaana, ja sinne meneminen vaati vanhemmilta isot ylimääräiset resurssit: piti maksaa lukukausimaksut, kirjat, vaatteet ja asunto koulukaupungissa.

– Vaikka olisi Elin saattanut oppikoulussa pärjätäkin, Annola sanoo.

Tutkijan työkaluista yksi on mielikuvitus

Historiantutkimuksessa voi käyttää myös mielikuvitusta, mutta se toimii vain, jos tuntee tutkimusaiheensa syvällisesti.

Kohdehenkilöjen ”maailmat” ovat läsnä Säädyttömien rakenteessa ja otsikoinnissa. Kerronta etenee niin, että Annola kuvaa esimerkiksi Elin Aarrevaaran äidin, Edla Ahrenbergin, maailmaa ja Hanna Tammisen pojan, Yrjö Tammisen, maailmaa. Annola on rakentanut kuvaukset olosuhteista, joissa nämä ihmiset elivät. Historiaa eläväksi tekevä kerronta yhdistää syvällistä tietoa tapahtumista ja yhteiskunnan rakenteista ja kykyä hahmottaa, minkälaisissa olosuhteissa yksilöt olisivat voineet elää.

– Eräs arvioija kutsui lähestymistapaani ”historialliseksi empatiaksi”. Minusta se oli kauniisti ja hyvin sanottu. Moneltakaan tutkimuksessa esiintyvältä henkilöltä ei ole säilynyt heidän itsensä tuottamaa materiaalia. Silloin pitää tarttua siihen, mitä on, eli lähinnä kirkollisten ja maallisten viranomaisten tuottamiin asiakirjoihin Ja pohtia juuri siihen yleiskäsitykseen nojaten, millaisia näiden henkilöiden ”mahdolliset maailmat” ovat saattaneet olla.

Annolan mukaan on vaikea tietää, mitä Säädyttömien ihmiset ajattelivat ja kuinka paljon he esimerkiksi ahdistuivat sosiaalisesta laskusta tai sosiaalisen nousun aiheuttamista paineista.

– Jos spekuloidaan, niin tuntuu siltä, että Elin Aarrevaara oli ajoittain pahoillaan siitä, ettei ollut voinut käydä oppikoulua. Hän saattoi tuoda vaatimatonta taustaansa esiin suhteessaan niin sanotusti ylempiinsä, kuten vaivaishoidontarkastajaan tai entiseen työnantajaansa, mahtitalonpoika Johannes Lohilampeen. Eli hän kyllä tiedosti oman asemansa.

Annolan mukaan on hyvinkin mahdollista, että Hanna Tammisen aviomies Juho Tamminen ajautui kriisiin, kun hän yritti rakentaa perheensä yhteiskunnallista asemaa.

– Hänen poikansa, Yrjö Tamminen, puolestaan viittasi tämän tästä päiväkirjassaan erilaisiin statusasetelmiin eli hänkin oli varsin tietoinen näistä asioista ja todennäköisesti myös omasta paikastaan ko. rakennelmissa.

Sosiaalinen nousu ja sen tavoittelu huomattiin, etenkin sääty-yhteiskunnan ajoilta periytyvän vanhan eliitin eli aateliston, vanhan papiston ja ylemmän porvariston parissa. Syntyi esimerkiksi puhetta ”nousukkaista” ja ”puoliherroista” sekä ”talonpoikaisylioppilaista”.

– Vanhan eliitin  mielestä kouluttautuneet talonpoikaisnuorukaiset olivat liian oppineita palatakseen talonpoikaiseen maailmaan mutta liian rahvaanomaisia käydäkseen herrasväestä, Annola kertoo.

Toisaalta muotoutuvan keskiryhmän yläkerros, ”nouseva” sivistyneistö, puolestaan saattoi pitää herrasväkeä rappioituneena ja huikentelevaisena, Annola kertoo. Nouseva sivistyneistö pyrki Annolan mukaan tietoisesti tekemään pesäeroa sääty-yhteiskunnan aikaiseen vanhaan eliittiin.

Yhteiskuntaluokka näkyy vahvasti siinä, kenestä jää jälkiä. Miten melko tavallisten, vain vähän kirjallisia lähteitä jälkeensä jättäneiden ihmisten historiaa voi tutkia?

Aineistona voi käyttää kirkonkirjoja, henkikirjoja eli maallista kirjanpitoa, torppien vuokrasopimuksia, oikeuden pöytäkirjoja.

Ihmiset lähettivät myös erilaisia anomuksia, mutta nekin edellyttivät kirjoitustaitoa tai kirjoitustaitoista luotettua henkilöä. Kuvat ovat harvassa.

– Pitää miettiä, minkälainen mahdollisuuksien maailma näillä ihmisillä ja heidän kaltaisillaan oli. Pitää saada lihaa luiden päälle. Jos kirkonkirjamerkinnät ovat luita, niin liha voisi olla elinpaikkaa ja tälle yhteiskuntaryhmille tyypillistä elämäntapaa koskevan tutkimustiedon yhdistäminen, Annola sanoo.

Voi esimerkiksi katsoa vanhaa karttaa ja miettiä, minkälaisia rajoituksia välimatkat aiheuttivat ja minkälaista oli kulkea sen ajan kulkuneuvoilla. Myös lapsen ja erityisesti aviottoman lapsen kummien sosiaalisesta asemasta voi päätellä jotain siitä, miten äidillä meni. Näin Annola teki esimerkiksi Elin Aarrevaan äidin, Edla Ahrenbergin kohdalla. Edlan kahdelle ensimmäiselle aviottomalle lapselle oli löytynyt kummit suvun piiristä, mutta kolmannen eli Elinin kohdalla kummina oli satunnaisen oloisesti pappilan piika.

Digitoidut kirkonkirjat Kansallisarkiston ja Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen palveluista auttoivat Annolaa valtavasti, koska ilman niitä hän olisi joutunut matkustamaan jatkuvasti arkistosta toiseen lukemaan kirkonkirjoja. Ihmisten muutot aiheuttivat välillä Annolalle haasteita.

– Mutta aika hyvin heidän jälkiään silti pystyi seuraamaan seurakunnasta toiseen. Haasteita aiheutti myös eräs vuoden 1808–1809 sotaan lähtenyt korpraali, Elin Aarrevaaran esi-isä, joka yksinkertaisesti katoaa kotipitäjän kirkonkirjamateriaalista. Pitkällisten etsintöjen jälkeen löysin sotilasasiakirjoista tiedon, jonka mukaan hän menehtyi sotaretkellään loppusyksystä 1808.

Elin Aarrevaaran ja Hanna Tammisen suvuissa on hyvin paljon suomalaisittain tyypillisiä tapahtumia: raivataan torppaa, luetaankin papiksi, ryhdytään lukkariksi, ollaan sotilaita tai piikoja ja päästään kouluun

Elin Aarrevaaran ja Hanna Tammisen suvuissa on hyvin paljon suomalaisittain tyypillisiä tapahtumia: raivataan torppaa, luetaankin papiksi, ryhdytään lukkariksi, ollaan sotilaita tai piikoja ja päästään kouluun. Molemmissa suvuissa saatiin aviottomia lapsia, jotka olivat toisille ongelma ja toisille ei.  Myös yleisö tunnistaa, että kyse on heidän oman yhteiskuntaryhmänsä historiasta.

– Nämä tarinat ovat tyypillisiä suomalaisille, vaikka keskushenkilöt Elin ja Hanna eivät erikoisen ammattinsa vuoksi sitä välttämättä ole. Ihmiset tulevatkin usein kertomaan, että hekin ovat aviottomia lapsia ja heidänkin suvustaan mentiin rautateille töihin. Olen kiertänyt aika paljon puhumassa kirjasta, ja joka kerta joku sanoo: ”Minunkin isoisäni…” tai ”Minunkin isoäitini…”. Se tuntuu hienolta.