Kadonneet kirjat ovat kiehtoneet kirjailijoiden mielikuvitusta: niiden ympärille on punottu dekkarimaisia juonenkäänteitä Umberto Econ Ruusun nimestä lähtien. Katoamisen monet kuvitteelliset muodot ovat vaihdelleet väärin hyllytetyistä teoksista (Paul Austerin Invisible) unohtuneiden kirjojen hautausmaahan (Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo). Kanadalainen kirjailija Anne Michaels kirjoitti holokaustia käsittelevässä teoksessaan Fugitive pieces (1996), että niin kauan kuin muistamme kadotetun maan, voimme tehdä siitä kartan. Samalla lailla kertomalla tarinoita kadonneista kirjoista niiden muistoa pidetään yllä ja ne keksitään ikään kuin uudelleen.

Kadonneiden kirjojen tutkimus on kirjahistorian parissa kehittyvä tutkimussuunta, joka on keskittynyt esimerkiksi yksittäisten tuhoutuneiden kirjojen vaiheisiin tai kirjastojen ja luostarien rooliin keskiaikaisten tekstien säilyttämisessä tai katoamisessa. Yksittäisten teosten katoamiseen on monia syitä, kuten tulipalot, sodat, sattuma tai (itse)sensuuri, mutta mitä syitä on kokonaisten kirjallisuuden lajien katoamiseen?

Yksittäisten teosten katoamiseen on monia syitä, kuten tulipalot, sodat, sattuma tai (itse)sensuuri, mutta mitä syitä on kokonaisten kirjallisuuden lajien katoamiseen?

Kirjallinen sukupuutto -hanke tarkastelee katoamista kirjallisuushistoriallisena ilmiönä. Keskitymme erityisesti kadonneisiin kirjallisuuden lajeihin. Mitä katoaminen kirjallisuuden lajien kohdalla oikeastaan tarkoittaa? Miten kirjallista lajikatoa voitaisiin tutkia tai jopa torjua? Miten menneitä lajeja on kuviteltu uudelleen? Kartoitamme valikoitujen lajien kautta katoamisen prosesseja ja tutkimme sitä, miten muodot voivat siirtyä historiassa odottamattomiakin reittejä pitkin eteenpäin. Ne voivat kantaa mukanaan kokonaista maailmankuvaa.

Joskus kadonneiden lajien historia yltää miltei omaan aikaamme asti: italialaisen diplomaatin Ippolito Galanten antiikin Intiaan sijoittuvaa ja Vergiliusta jäljittelevää Saniucta-eeposta (1957) on kutsuttu lajinsa viimeiseksi latinankieliseksi edustajaksi. Samalla lajien kuollessa myös kokonaisia kulttuureja kuolee tai katoaa ulottuviltamme.

Hankkeemme jäsentää kirjallisuushistoriaa kulttuurisen haavoittuvuuden eli katoamisen, kuoleman ja unohtumisen näkökulmasta. Tutkissamme kirjallisuuden lajikatoa keskitymme lajien merkitykseen kirjallisuuden tuottamisen ja vastaanoton prosesseissa. Hahmottelemme valikoitujen esimerkkilajien avulla katoamisen muotoja ja syitä huomioiden sekä kirjallisen kentän sisäisiä muutoksia tyyleissä ja maussa että laajempia kulttuurisia ja yhteiskunnallisia kehityskulkuja.

Käsiteltävät lajit antiikin pienistä runomuodoista keskiajan ritariromansseihin ja myöhempään Bildungsromaniin ovat kokeneet kirjallisuushistoriassa huomattavia muutoksia – osa on kadonnut kokonaan, osa taas on muuntunut vastaamaan uutta ympäristöä kantaen eräänlaisen lajimuistin tavoin menneisyyttä mukanaan nykyhetkessä.

Ubi sunt -runot muistavat kadonnutta

Yksi esimerkki kadonneiden muistamisesta on ubi sunt -runous. Se on eleginen muoto, jossa surraan vainajia ja kadonneita sukupolvia. Ubi sunt -runot olivat tavallisia keskiajan epiikassa (esim. Rolandin laulussa). Niitä esitettiin taistelun jälkeen valituslauluina surtaessa kuolleita sankareita, joiden nimien toistaminen palautti sankarin muistiin. Samalla korostui puhujan oma asema muiston ylläpitäjänä ja välittäjänä.

Muotoa on kokeiltu tiuhaan myös myöhemmässä runoudessa erillään alkuperäisestä historiallisesta yhteydestään. Esimerkiksi Victor Hugon runo ”Oceano nox” edustaa tätä lajityyppiä. Runo lainaa nimensä Vergiliuksen Aeneis-eepoksen kohdasta, jossa ”yö putoaa meren ylle” (2,250, suom. Päivö Oksala). Hugo pohtii runossaan kadonneiden ja mereen hukkuneiden merimiesten kohtaloa kysymällä, missä he ovat – kenties kuninkaina jollain kaukaisella saarella? Vähitellen aika kuitenkin hautaa vainajat mereen, hukuttaa muistonkin purjehtijoista ja hävittää heidän nimensä aikojen virtaan.

Menetyksen ilmaiseminen palauttaa kielessä menneen ja pitää yllä muistoa kadonneesta.

Olisiko tällainen lajimuoto mahdollista elvyttää myös nykyajan kirjallisuudessa? Kenties laji elää edelleen, sillä nykyajan elegia suree esimerkiksi luonnossa tapahtuvaa sukupuuttoa ja pitää samalla yllä tietoisuutta menneistä lajeista, niin luonnossa kuin kulttuurissakin joskus eläneistä. Ubi sunt -muoto on tuttu myös vaikkapa rocklyriikasta: David Bowien “Where are we now” toistaa lajityypillistä kysymystä katoavaisuudesta ja Aknestikin “Suomirokkia” etsii nuoruuden kesää, jolloin soittivat Kaseva ja Kollaa kestää. Laji ei kuitenkaan ole vain nostalgista menneen muistelua, vaan ennemmin runon puhujan korostunutta historiatietoisuutta ja oman paikan etsimistä ajassa suhteessa edeltäjiin ja aiempiin sukupolviin. Menetyksen ilmaiseminen palauttaa kielessä menneen ja pitää yllä muistoa kadonneesta.

Ritariromanssi katsoo menneeseen ja tulevaan

Menneen varaan rakensi tietoisesti myös 1170-luvun Ranskassa alkunsa saanut ritariromanssin lajityyppi. Kansankielellä kirjoitetut, ääneen luettaviksi laaditut ritariromanssit kuvasivat viihdyttävällä tavalla Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuja ja rakkaussuhteita kuningas Arthurin myyttisessä Britanniassa. Näiden esittämisessä romanssikirjailijat yhdistelivät luovasti muodollisia vaikutteita erilaisista latinan- ja kansankielisistä lähteistä, kuten historiankirjoituksesta, trubaduurilyriikasta ja skolastiikasta. Tuloksena oli ylimystölle kohdennettua, hoviympäristöissä suuren suosion saavuttanutta ”bestseller-kirjallisuutta”, joka seuraavien vuosisatojen aikana levisi synnyinseudultaan ympäri Eurooppaa käännöksinä ja mukaelmina (esim. Edlich-Muth 2018).

Uutukainen laji joutui perustelemaan paikkaansa kirjallisuuden kentällä. Romanssit kuvasivat mielikuvituksellisia asioita, esimerkiksi lentäviä shakkilautoja ja taikamyrskyjä, jotka Isidorus Sevillalaisen (n. 560–636) klassisesta retoriikasta lainaavan kerronnan muotojen määritelmän mukaisesti olivat fabulaa, sepitystä tapahtumista, jotka eivät olleet mahdollisia. Tällaisten kertomusten kuuleminen oli toki viihdyttävää, mutta juuri siksi romansseja oli helppo paheksua hieman onttoina, toisarvoisina sepitteinä, vallankin kun niissä käsiteltiin monitulkintaisilla tavoilla ritareiden toisinaan epäsankarillisiakin edesottamuksia. 1200-lukulainen aavikkoisien elämäkertakokoelma Vies des Peres kehottaakin lukijaa suoraan unohtamaan turhanpäiväiset romanssit, joiden tarjoamien valheiden sanotaan turmelevan sydämen ja sammuttavan sielun valon.

Romanssikirjailijat puolustautuivat kritiikkiä vastaan menneisyyden auktoriteetilla, jota he hahmottivat esimerkiksi lähdeviittauksilla. Tyypillisesti romanssin arvovallan ja uskottavuuden takaajaksi saatettiin nimetä esimerkiksi kaupungilla kuultu tarina tai hyvin vanha kirja, riippumatta siitä oliko tarina todella kuultu tai oliko kirjaa koskaan todella kirjoitettu. Kenties pisimmälle kuvitteellisen lähteen vie saksalainen Wolfram von Eschenbach (n. 1160/1170–n. 1220), joka esittää Parzival-romanssinsa alun perin tähdistä luetun Graal-kertomuksen arabian- ja ranskankielisten versiointien saksankielisenä käännöksenä.

Kuvittelemalla lajilleen pitkäkestoisen, teksteistä koostuvan menneisyyden romanssikirjailijat torjuivat katoamisen ja hävittämisen asenteellista uhkaa. He puolustivat romanssin asemaa, arvoa ja omalakista totuutta kirjoituksissaan, joista välittyy uhma ja elitismi: usein romanssi kohdennetaan harvoille ja valituille, niille, jotka kykenevät ymmärtämään kuulemaansa ja ottamaan osaa kirjailijan hallinnoimaan fiktiiviseen peliin. Epäsuotuisalla maaperällä itsetuhokin voi olla vaihtoehto. 1200-luvun loppupuoliskolla kirjoitetun Le Roman de Silencen alkusanoissa todetaan, että romanssin käsikirjoitus on mieluummin poltettava kuin altistettava taitamattoman ja kiittämättömän yleisön räävittäväksi.

Potentiaalisen unohduksen ja tuhon vastapainona ritariromanssit kantavat ajatusta itsestään vaikenemisen ja katoamisen vastakohtana, tulevaisuuteen alati suuntaavana ikiliikkujana. Traditiosta voimaa hakevien lähdekertomusten lisäksi niissä kuvitellaan mahdollisia, vielä kertomista odottavia tarinoita. Saatettiin esimerkiksi viitata tarinasta poistuvien henkilöhahmojen kohtaloihin tai käsikirjoituksesta puuttuvaan alkuperäisen lähteen osaan, joka on tarjolla kopistille niin hapertuneessa muodossa, että kirjoitusta on hankala erottaa. Mielikuvitusleikin takaa häämöttää käsin kopioinnin todellisuus, jossa kirjurien tietoiset valinnat, virheet ja jopa luonnonvoimien mielivalta hajauttivat yksittäistä teosta muuntuneiden varianttien sikermäksi (esim. Cerquiglini 1989; Zumthor 1992, 45–49).

Kertomista odottavien tarinoiden jännittävät langanpäät ovat kirjallisen jatkuvuuden mahdollistajia. Ne pyrkivät tavallaan pitämään lajin hengissä tarjoamalla uusia romansseja kirjoitettaviksi tai vähintään kuviteltaviksi. Keskiajan kirjallisuuskäsityksen valossa ajatus on luonnollinen. Klassisesta retoriikasta periytyvän invention periaatteen mukaisesti romanssikirjailijat kokivat kirjoitustyössään kauhovansa yhteisestä aihelma-altaasta tarinamateriaa, jota yhdistelemällä ja uudelleenkirjoittamalla tuotettiin uusia kertomuskokonaisuuksia uusilla temaattisilla painotuksilla. Kerronnallisten yhdistelmien mahdollisuudet ovat tällaisessa ajattelussa lähes rajattomat.

Ritariromanssi on elävä kuollut laji.

Ritariromanssi on elävä kuollut laji. Ranskassa arturiaanisten romanssien kirjoittaminen alkoi hiipua 1300-luvun mittaan, ja Euroopan laajuisesti 1400-luvun loppuun mennessä. Täysin laji ei silti unohtunut. Sitä tekohengitetään toistuvasti romanssikirjailijoiden tekstien pohjalta tehdyissä uusissa sovituksissa. Tuore esimerkki on The Green Knight -elokuva (A24, 2021), joka ottaa lähtökohdakseen 1300-luvulla keskienglanniksi kirjoitetun romanssin Sir Gawain and the Green Knight.

Keskiajan romanssikirjailijoiden toimintatapaa ymmärtävällä otteella elokuvan tekijät kuitenkin lainaavat elementtejä lukuisista muistakin Gawain-romansseista ja tuovat sitä kautta esiin nykyajassa puhuttelevia ritari Gawainin piirteitä. Sovitusten lisäksi ritariromansseista kuullaan kaikuja yllättävissäkin yhteyksissä. Lancelotin sijaan meillä on seikkailusta toiseen kulkeva James Bond, jonka etsintäretki, ”quest”, kohdistuu pahan voittamiseen fantastisessa ympäristössä, mutta on pohjimmiltaan sankarin psykologis-moraalista itsensä etsimistä toiminnan ja rakkauden ristiaallokossa. Rakenteessa on jotakin aikakaudet ylittävää puhuttelevuutta: ritarin tai agentin ”quest” halutaan kokea aina uudelleen pienellä varioinnilla.

Maailmanrakennuksesta myyttisille merimatkoille: fantasia mytologian henkiinherättäjänä

Historiaan uponneiden kirjallisuuden lajien perintö, eikä vähiten keskiajan tarusto ritarikuvastoineen, on läsnä myös fantasiakirjallisuuden maailmanrakennuksessa. Sekä genren kirjoittajat että sen hyvin tunteva lukijayleisö ovat miltei oletusarvoisesti tietoisia tästä perinteestä, ja ainesten ja innoituksen etsiminen sekä keskiajan kulttuurista että esimerkiksi antiikin tarustosta on avoimesti tunnustettu ja vaalittu tapa luoda fantasiaa.

Kirjallisuuden historiaa laajasti hyödyntäneistä kirjoittajista hyvä esimerkki on englantilainen filologi ja kirjailija J.R.R. Tolkien, jonka fantasiateosten sivuille jälkensä ovat jättäneet varhaisemmat myytinlaatijat ja -kokoajat Platonista Snorri Sturlusoniin ja Elias Lönnrotiin. Varhaisemman suullisen ja kirjallisen perinteen hyödyntämisen painoarvosta kertoo Tolkienin työn myötä nykymerkitykseensä muotoutuneen mythopoeian, keinotekoisen myyttien luomisen, käsitteen vakiintuminen osaksi fantasiakirjallisuutta koskevaa keskustelua. Tässä myytinrakennuksessa ovat edustettuina kirjallisuushistorian monet kasvot ja aikakaudet, jotkin toisia dominoivampina: vaikutteiden lähteistä keskeisimpiin kuuluvat mainitut antiikin ja keskiajan tarustot.

Kirjallisuuden genrejen hiipuminen jättää tilaa uudelle, ja tätä tyhjiötä fantasiakirjallisuus täyttää paitsi luomalla uusia maailmoja ja kirjoittamisen konventioita myös antamalla jo kerran kadonneelle mahdollisuuden ilmetä uudelleen toisessa muodossa. Kirjallisuushistorian taakseen jättämistä genreistä esimerkiksi 700-luvulla irlantilaiseen kertomusperinteeseen ilmestynyt matkatarinan tyyppi immram on jättänyt jälkensä fantasiakirjallisuuteen. Tyypillisessä immram-kertomuksessa sankari purjehtii tuonpuoleiseen joko seikkailunnälän tai kohtalon ohjaamana. Genren jalanjäljissä seuraaviin fantasiateoksiin lukeutuvat muiden muassa C.S. Lewisin Narnia-sarjan kolmas teos The Voyage of the Dawn Treader sekä Tolkienin tuotantoon kuuluvat kertomukset puolhaltia Eärendilista, sodan keskelle joutuneesta sankarista, joka etsii jumalallista apua merentakaisesta paratiisista.

Genret, joista fantasiakirjallisuus ammentaa, eivät luonnollisesti itsekään ole aiemmasta kirjallisuushistoriasta irrallaan.

Genret, joista fantasiakirjallisuus ammentaa, eivät luonnollisesti itsekään ole aiemmasta kirjallisuushistoriasta irrallaan: esimerkiksi immram-tarinat ovat ottaneet vaikutteita aiemmasta kertomusperinteestä, sekä irlantilaisesta että kristillisestä mytologisesta kudelmasta. Vanhan pohjalta rakentuvat kirjoittamisen tavat paitsi ammentavat traditiosta myös sopeuttavat historiallisen genren piirteitä uusiin tarpeisiin ja uuteen kontekstiin. Näin syntyneet kerrostumat jatkavat uudessa muodossa modernimman ajan fantasiakirjallisuudessa. Kristillisen pohjavireen dominanssi on erityisen painokas The Voyage of the Dawn Treader -romaanissa, jossa maailman ääriin suuntautuva merimatka tarunomaisine saarineen on samalla kuvaus päähenkilöiden kehittyvästä suhteesta jumaluuteen. Matkalla kohdatut seikkailut ovat fyysisen haasteen lisäksi henkisiä koetuksia, tilanteita, joissa on ymmärrettävä kääntää selkänsä kiusaukselle.

Fantasiakirjallisuuden tapa muovata vanhoja genrejä uuteen hahmoon ei rajoitu yksin kadonneiden lajien jäljittelyyn teoksen tai kertomuksen tasolla. Toisinnot ulottuvat fantasiamaailman sisälle ja näkyvät tavassa, jolla fiktion maailma tuottaa oman suullisen ja kirjallisen kulttuurinsa, tradition, joka yhtä lailla on alisteinen muutoksen, evoluution ja luopumisen lainalaisuuksille. Esimerkiksi Tolkienin fiktiossa murros suullisesta perimätiedosta kohti kirjallisempaa kulttuuria on keskeinen, ja vaikkapa The Lord of the Rings –romaanin lopulla kuultavat trubaduurien ylistys- ja voitonlaulut ovat sekä päättymäisillään olevan historiallisen aikakauden että parhaillaan elettävän kulttuurisen vaiheen viimeisiä. Kreikkalaiseen perinteeseen assosioituvat ylistyslaulut ovat paitsi reliikki reaalimaailman hiipuneesta genrestä myös osoitus fiktiivisen maailman sisäisestä, muuttuvasta kulttuurista, joka sekin on toisinaan pakotettu jättämään taakseen omat luomuksensa.

Bildungsromanin jalanjäljillä

Hankkeen yksi osakokonaisuus keskittyy länsimaisen humanismin vaiheita keskeisesti ilmentäneen romaanilajin, Bildungsromanin, historiallisiin muutoksiin sekä nykyajassa esiintyviin posthumanistisiksi luonnehdittaviin muunnelmiin. Bildungsromanissa seurataan päähenkilön useimmiten myönteistä yksilöllistä kehitystä, persoonallista ja moraalista kasvua aikuiseksi. Keskeisessä roolissa on myös yksilön suhde ympäröivään yhteiskuntaan, tyypillisimmillään kohdattujen koettelemusten myötä sopeutuminen osaksi yhteisöä.

Bildungsromanin juuret löytyvät 1700-luvun lopun Saksasta. Vaikka joitakin varhaisempia edeltäjiä on tutkimuksessa nostettu esiin, ensimmäiseksi lajityypin varsinaiseksi edustajaksi on usein tunnistettu J. W. von Goethen romaani, Wilhelm Meisters Lehrjahre (1795–96). Teoksen vaikutusvalta eurooppalaiseen romaanikirjallisuuteen oli merkittävä ja laji nousi kukoistukseensa 1800-luvulla, mutta hiipui sitten perinteisessä muodossaan. Bildungsroman onkin ehditty julistaa kuolleeksi tai kummittelevaksi lajiksi (esim. Redfield 1996), mutta käsite pitää sitkeästi pintansa nykykirjallisuudenkin tutkimuksessa. Bildungsromanin vaiheet ja vilkkaana jatkuva akateeminen kiistely herättää pohtimaan, millaisia tekijöitä lajin hiipumiseen ja samanaikaiseen sitkeyteen kytkeytyy.

Kulttuurisen vuorovaikutuksen moninaistuessa lajia on hyödynnetty enenevissä määrin kirjoittamalla aktiivisesti Bildungsromanin traditiota vastaan. Kun jokin väistyy, uudelle avautuu tilaa. Bildungsromanin ominaispiirteiden uusiokäyttö on tarjonnut tekijöilleen hedelmällisen keinon raivata tilaa identiteetin eri kategorioiden monimuotoisuudelle ja kirjalliselle näkyvyydelle globalisoituvassa kulttuuriympäristössä.

Kirjallisuudentutkija Helena Feder (2014) onkin pitänyt Bildungsromania länsimaisen humanismin omana syntytarinana (engl. origin story). Posthumanismin aikakaudella lajityyppi kohtaa jälleen uuden haasteen, kun ihmis- ja eläinkäsityksemme ovat perusteellisen uudelleenarvioinnin edessä. Miten perinteisen Bildungsromanin konventiot kummittelevat tai muuntuvat nykyromaaneissa, joissa tuodaan uudenlaiset eläinkuvaukset ihmiseksi kasvamisen ja kehittymisen kuvausten rinnalle?

Miten perinteisen Bildungsromanin konventiot kummittelevat tai muuntuvat nykyromaaneissa, joissa tuodaan uudenlaiset eläinkuvaukset ihmiseksi kasvamisen ja kehittymisen kuvausten rinnalle?

Nykykirjallisuuden posthumanistisiksi luonnehdittavia Bildungsromanin muunnelmia tutkittaessa on hedelmällistä ammentaa lajitutkimuksen lisäksi 2000-luvun vaihteessa virinneestä ihmistieteellisestä eläintutkimuksesta, jossa eläimet nostetaan uudella tavalla tutkimuksen keskiöön. Kirjallisuustieteessä tämä on tarkoittanut ennen kaikkea havahtumista eläinten lukemiseen materiaalisina eläiminä, ei-inhimillisinä toimijoina, symbolisten ja allegoristen ulottuvuuksien ohella.

Katoava luonto ja lajiteoreettisen keskustelun biologiset metaforat

Kanadalainen Yann Martel hyödyntää katoamista kiehtovalla tavalla romaanissaan Life of Pi (2001), joka kertoo intialaistaustaisen pojan, Pi Patelin, ja bengalintiikerin selviytymistarinan. Kirjallisesti vahva eläinhahmo, Richard Parkeriksi nimetty bengalintiikeri, saa merkityksellisen roolin Pin inhimillisen kasvun ja aikuistumisen kuvauksessa ja nousee kertomuksen toiseksi päähenkilöksi Pin rinnalle. Pi ja Richard Parker rantautuvat lopulta vietettyään yhdessä 227 päivää pelastusveneessä ankarissa olosuhteissa. Yhteisen selviytymistaistelun päätteeksi Richard Parker katoaa viidakkoon kanssamatkaajaansa syvästi kiintyneen ihmispäähenkilön suureksi tyrmistykseksi – katsomatta edes taakseen.

Richard Parkerin katoamiseen kiteytyy lopulta koko teoksen ydin. Pelastusjoukot saapuvat pian Pin avuksi, mutta tiikeri on mennyt. Jäljellä on vain tarina, joka sekin voidaan kertoa eri tavoin ja jonka todenperäisyyttä muut ihmiset voivat arvioida. Katoamisen jättämä aukko toimii näin avaimena teoksen monitasoiseen kommentaariin ihmisten, eläinten ja eläimistä kertomisen välisistä suhteista.

Romaani kutsuu lukijansa eettiseen pohdintaan ihmisten ja muiden eläinlajien suhteista elintilaltaan yhä kutistuvalla planeetallamme, mutta kietoo samaan aikaan kirjallisen eläinhahmon katoavaisuuden salaperäiseen viittaan.

Ajankohtaista keskustelua käydään paitsi ihmisen toiminnan seurauksena katoavasta luonnosta, myös kirjallisuuden katoamiseen kytkeytyvistä moninaisista ilmiöistä. Kirjallisuuden alan arvostuksen tila, painetun kirjallisuuden kohtalo sekä huoli heikentyvästä lukutaidosta ja tekstilajien kuolemasta puhuttavat.

Kirjallisuuden alan arvostuksen tila, painetun kirjallisuuden kohtalo sekä huoli heikentyvästä lukutaidosta ja tekstilajien kuolemasta puhuttavat.

Kirjallisuus luovana inhimillisenä traditiona tarjoaa esimerkiksi omintakeisella tavalla ajan ylittämisen potentiaalin. Toisin kuin sukupuuttoon kuollut eliölaji, kuollut kirjallisuuden laji voi elpyä yllättävissäkin yhteyksissä uusina muunnelmina.

Aiemmassa lajiteoreettisessa tutkimuksessa kirjallisuuden lajien luokittelussa sekä historiallisten kehityskulkujen ja lajien keskinäisten suhteiden hahmottamisessa on hyödynnetty useita biologisia metaforia. Evoluutiobiologian innoittamana kirjallisuuden lajien historiallisten muutosten on esimerkiksi ajateltu vertautuvan lajiutumisen ja sukupuuton biologisiin prosesseihin. Kirjallisuuden lajikadon tarkastelu johdattaa kuitenkin pohtimaan, millaista kirjallisuuskäsitystä biologiset metaforat kantavat mukanaan. Miten kirjallista ja luonnossa tapahtuvaa lajikatoa voidaan tarkalleen ottaen verrata toisiinsa? Millaisiin kirjallisuushistoriasta tehtäviin väitteisiin aiemmin esitettyjen biologisten metaforien hyödyntäminen johtaa? Voisivatko uudet metaforat tarjota keskusteluun lajikirjon monimuotoisuutta aktiivisesti tukevia tuoreita näkökulmia?

Kirjallisuustieteen alaan kuuluvaa tutkimusprojektia ”Kirjallinen sukupuutto. Kadonneet kirjallisuuden lajit ja menneisyyden kuvittelu” (PI Sari Kivistö, tutkijat Katariina Kärkelä, Erika Pihl ja Isa Välimäki) rahoittaa Koneen Säätiö. Hankkeen verkkosivut: https://projects.tuni.fi/kirjallinensukupuutto/

 

Lähteet

Cerquiglini, B. (1989). In Praise of the Variant: A Critical History of Philology. Johns Hopkins University Press.

Edlich-Muth, M. (2018). Medieval Romances Across European Borders. Brepols Publishers.

Feder, H. (2014). Ecocriticism and the Idea of Culture: Biology and the Bildungsroman. Ashgate.

Redfield, M. (1996). Phantom Formations: Aesthetic Ideology and the “Bildungsroman”. Cornell University Press.

Zumthor, P. (1992). Toward a medieval poetics. University of Minnesota Press.