Artikkelin ensimmäinen osa keskittyi eurooppalaisten yleisradioyhtiöiden taloudelliseen ahdinkoon ja Euroviisuja ulkopolitiikassaan hyödyntäneiden Venäjän ja Azerbaidžanin viisuprojektien arviointiin. Tämä osa keskittyy Turkkiin ja Unkariin, joille kilpailusta vetäytyminen on näyttäytynyt enemmän sisäpoliittisena siirtona.
Turkin ja Unkarin illiberaalit visiot
Turkin ja Unkarin poistumiset Euroviisuista ovat noudatelleet samaa linjaa, kuin maiden muukin etääntyminen eurooppalaisesta liberaalista ja demokraattisesta visiosta. Unkarissa käytetään termiä illiberaali demokratia kuvaamaan vaihtoehtoa, jossa vahva johtaja suojelee kansallisvaltiotaan keinoja kaihtamatta ulkopuolelta tulevilta, uhkilta.
Nykykulttuurin emeritusprofessori Erkki Vainikkala määrittelee Politiikasta.fi-artikkelissaan illiberaalin demokratian ”tilana, jossa kansan nimissä rajataan tiettyjä liberaaliin demokratiaan kuuluvia tunnusmerkkejä”. Vaikka viisuista vetäytyneiden maiden yleisradioyhtiöt lausuvat julki erilaisia syitä poistumiselleen, ei valtioiden poliittista kehitystä voi jättää huomioitta. Ei etenkään Turkissa ja Unkarissa, joissa valtion ja hallitsevan puolueen rajoja voi olla välillä vaikea tunnistaa.
Turkki jätti Euroviisut toistaiseksi vuoden 2012 Bakun kilpailun jälkeen. Maan näkemyksen mukaan suurten länsieurooppalaisten rahoittajamaiden automaattiset finaalipaikat ja vuoden 2009 kilpailuun palautettu, 50 % tuloksesta määrittävä tuomariäänestys toivat kohtuuttomasti etua perinteisille viisumaille. Turkki itse oli pärjännyt erinomaisesti 2000-luvun alkupuolen säännöillä. Nämä eivät kuitenkaan olleet kuin osa sen kokemaa ongelmaa.
Kärjistetysti voi sanoa, että Turkin suhtautuminen Euroviisuihin on kulkenut käsi kädessä maan EU-suhteiden kanssa. Vuonna 2002 valtaan tullut Recep Tayyip Erdoğanin AKP-puolue oli aluksi julkisesti kovin EU-myönteinen ja onnistuikin viemään Turkin jäsenyysneuvotteluja ainakin näennäisesti eteenpäin. Kuherruskuukausi EU:n kanssa loppui kuitenkin viimeistään 2010-luvun alussa, kun Erdoğanin ja Euroopan unionin alkoi olla mahdotonta sovittaa visioitaan toisiinsa. Osuvasti Turkki sai myös samoihin aikoihin tarpeekseen Eurovisionista, ja perusti aivan oman visionsa, Turkvision Song Contestin. Turkinsukuisille kansoille ympäri Euraasiaa avatut laulukilpailut järjestettiin ensimmäisen kerran joulukuussa 2013 Eskişehirin kaupungissa Turkissa ja sittemmin kilpailut on järjestetty yhteensä 4 kertaa. Osallistujina Turkin versiossa Euroviisuista on ollut Uzbekistanin ja Kirgisian kaltaisia Keski-Aasian valtioita, Karatšai-Tšerkessian ja Hakkasian kaltaisia Venäjän federaatioon kuuluvia tasavaltoja, sekä Moldovan ja Romanian kaltaisia, edelleen Euroviisuissa jatkavia maita, joissa asuu turkinsukuisia kieliä puhuvia vähemmistökansoja.
Turkvisionista ei ole koskaan tullut varteenotettavaa kilpailijaa Euroviisuille, vaan se näyttäytyy lähinnä Turkin projektina, jonka tarkoitus on vahvistaa turkinsukuisten kansojen identiteettiä ja Turkin omaa asemaa tämän joukon kulttuurisena ja poliittisena johtajana.
Turkvisionista ei ole koskaan tullut varteenotettavaa kilpailijaa Euroviisuille, vaan se näyttäytyy lähinnä Turkin projektina, jonka tarkoitus on vahvistaa turkinsukuisten kansojen identiteettiä ja Turkin omaa asemaa tämän joukon kulttuurisena ja poliittisena johtajana. Euroviisut eivät myöskään koskaan muuttuneet sellaisiksi kuin Turkki olisi halunnut, mutta Turkvision antoi maalle alustan viedä omaa, arvokonservatiivista visiotaan eteenpäin. Vuonna 2018 Turkin yleisradioyhtiön silloinen pääjohtaja totesikin, ettei Turkki voi palata Euroviisuihin, “niin kauan kun siellä on parrakkaita naisia laulamassa”, viitaten kommentillaan vuoden 2014 voittajaan, Itävallan Conchita Wurstiin.
Tällä hetkellä Turkin paluu viisuihin tuntuu yhtä kaukaiselta ajatukselta kuin maan EU-jäsenyys, mutta tulevat presidentinvaalit saattavat tuoda Turkkia lähemmäs Eurooppaa. Niukasti gallupeja johtava opposition Kemal Kılıçdaroğlu on luvannut käynnistää EU-jäsenyysneuvottelut uudestaan, mikäli hän voittaa vaaleissa EU:n kanssa jatkuvasti napit vastakkain olevan Erdoğanin. Onpa Kılıçdaroğlu myös maininnut tavoittelevansa Turkin paluuta Euroviisuihin. Lupailut voivat toki olla niitä kuuluisia “juhlapuheita” ennen vaaleja, mutta erinomaisesti 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana menestynyt Turkki nostaisi itäisen Euroopan painoarvoa kilpailussa.
Unkarin tie pois viisuista näyttäytyi Turkin tavoin askeleelta kauemmas eurooppalaisista arvoista. Viktor Orbánin vuonna 2010 alkaneella toisella pääministerikaudella Unkarin kansalaisyhteiskunnan ja demokratian tila on heikentynyt askel askeleelta vallassa olevan oikeistopopulistisen ja konservatiivisen Fidesz-KDNP-koalition muokatessa maata voimakkaasti oman visionsa näköiseksi.
Eurooppalaiset arvot, liberaali demokratia ja globalisaatio ovat kaikki asioita, joita Orbán pyrkii aivan avoimesti torjumaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat olleet viime vuosina keskiössä, kun koalitio on pyrkinyt erottelemaan “meitä” ja “muita” mm. erittäin johdattelevilla kansanäänestyksillä. Vuonna 2021 voimaan tulleen lain mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioista opettaminen tai kertominen alaikäisille on käytännössä rikos. EU-komissio on nostanut asiasta Unkaria vastaan kanteen ja asiaa käsitellään edelleen. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt hallitsevaa Fidesziä uusissa heikennyksissä, jotka ovat toistaiseksi jumittuneet presidentin käyttäessä veto-oikeuttaan lakien torppaamiseksi.
Pääministeri Orbánin toimien valossa on jopa yllättävää, että Unkari vetäytyi Euroviisuista vasta vuoden 2019 kilpailuiden jälkeen. Virallista syytä vetäytymiselle ei annettu, mutta hallitusmyönteisessä mediassa Euroviisujen on todettu olevan liian myönteinen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Eräs valtionmedian kommentaattori totesikin unkarilaisten mielenterveyden paranevan, jos viisuja ei näytetä televisiosta. Viisuvetäytyminen onkin vain pieni osa suuremmassa kuvassa – eurooppalaisten kansallismielisten populistipuolueiden loittonemisessa EU:sta ja niistä arvoista, joita ne EU:n näkevät edustavan ja edistävän. Azerbaidžanin, Turkin ja Venäjän tavoin, myös Unkarissa keskitytään kansallisen identiteetin muovaamiseen ennemmin suurten urheilutapahtumien (osaisännyys jalkapallon EM-kisoissa 2021, uinnin MM-kisat 2022, tulevat yleisurheilun MM-kisat 2023) järjestämisessä.
Tulevaisuuden suuntaviivat
Euroviisut saavuttivat 2008 (myös 2011 ja 2018) suurimman osallistujamääränsä, kun peräti 43 maata otti osaa kilpailuun. Euroopan yleisradioliitto EBUssa on 54 jäsenvaltiota, jotka teoriassa voisivat osallistua kilpailuun. Joukossa on mukana myös Pohjois-Afrikan maita, joista kuitenkin ainoastaan Marokko on ottanut osaa viisuihin, vuonna 1980. Lisäksi omintakeisen viisufanikulttuurin omaava Australia on osallistunut kutsuttuna maana vuodesta 2015 alkaen. 55:n valtion Euroviisut lienevät utopiaa ja suunta lienee pikemminkin hieman laskeva kuin nouseva.
Koronavuosien ja niitä seuranneen inflaatioryöpsähdykset taantumauhkineen eivät lupaa hyvää yleisradioyhtiöiden budjeteille. Lisäksi pehmeään valtaan luottavan Azerbaidžanin motiivit osallistua kilpailuun käyvät vuosi vuodelta ohuemmiksi, joten maan poistuminen takavasemmalle tulevina vuosina ei olisi suurikaan yllätys.
Itäisen ulottuvuuden heikompi menestys ei johdu pelkästään panostusten pienentämisestä tai etääntymisestä Euroopasta, vaan myös perinteisten viisumaiden uudesta heräämisestä.
Euroviisut eivät kuitenkaan missään tapauksessa ole kriisissä tai kutistumassa, vaan ennemminkin massatapahtumaksi laajentuneessa kilpailussa vedetään hetki happea. Itäisen ulottuvuuden heikompi menestys ei johdu pelkästään panostusten pienentämisestä tai etääntymisestä Euroopasta, vaan myös perinteisten viisumaiden uudesta heräämisestä.
Siinä missä Suomen UMK-kilpailu on nostanut suuresti suosiotaan niin artistien, kuin yleisönkin keskuudessa, ovat myös muut heikommin pärjänneet, mutta perinteiset viisumaat piristyneet. Esimerkiksi Espanjan karsintakilpailu Benidorm Fest on nykyisin varteenotettava ja kansainvälistä mielenkiintoa herättävä kilpailu. Myös Britannian toinen sija viime vuonna osoitti, että ehkä usein jopa kiusallisen huonoja esityksiä lähettävä, mutta yksi maailman suurimmista musiikkiviejistä on kiinnostumassa Euroviisuista uudelleen. Erittäin tervetulleeksi ilmiöksi voi lukea myös englannin kielen lingua franca -aseman heikkenemisen viisuissa, kun Jamalan (2016) Salvador Sobralin (2017), Måneskinin (2021) ja Kalush Orchestran (2022) kaltaiset voittajat ovat osoittaneet, että pärjätä voi myös omalla kielellään.
Kukaties, ehkä Suomen riemukasta rallienglantia haastatteluissa puhuva Käärijä jatkaa tätä kehitystä vuonna 2023?
