Kirjasta!: Vanhuustutkijan koronavuosi – Myöhäiskeski-ikä ja pitkäikäisyyden vallankumous

Elämme yhä pidempään ja yhä useammalla meistä on keski-iän jälkeen odotetavissa vielä 30–40 elinvuotta, ehkä jopa enemmän. Mitä tämä elämänvaihe sisältää? Miten keski-iän ylittäneet henkilöt sijoittuvat yhteiskunnassamme? Kun puhumme ikääntyneistä, puhummeko meistä vai heistä? Käsitelläänkö poliittisessa keskustelussa ikääntyneiden asioita totuudenmukaisesti? Milloin hoivan tarve määrittää sitä, millainen elinympäristömme tulisi olla? Mitä ikääntyneiden tilanteesta nykypäivän ja tulevaisuuden Suomessa ajattelee pitkään alan tutkimustyötä tehnyt asiantuntija?

Gerontologian professori Marja Jylhän kirja Vanhuustutkijan koronavuosi – Myöhäiskeski-ikä ja pitkäikäisyyden vallankumous (Vastapaino, 2021) kuvaa päiväkirjanomaisesti tutkijan omakohtaisia pohdintoja koronaepidemian muuttaessa arjen kulun ja yhteisöllisyyden. Kokonaisuuteen nivoutuvat ympäröivän maailman merkittävät yhteiskunnalliset tapahtumat ja tutkimustyö, jonka kautta tarkastellaan ikääntymiseen liittyvää murrosta. Kirja nostaa esiin ikääntyneiden tilannetta näkökulmista, jotka julkisesta keskustelusta usein puuttuvat.

Ikääntyminen on muuttunut monella tavalla, kuten kirjassasi kerrot. Tiedämme, että senioriasuntoihin voi Tampereellakin hakea asumisoikeutta 55-vuotiaana, mutta toisaalta samanikäisenä voi vielä tulla vanhemmaksi tai kouluttautua uuteen ammattiin. Voidaanko mielestäsi myöhäiskeski-ikäisyydelle, ikääntymiselle tai vanhuudelle määrittää ikärajoja?

MJ: Ikärajojen asettaminen on todella vaikeata. Yksittäisenä syntymäpäivänään ihminen ei yhtäkkiä muutu toisenlaiseksi ja iän merkitys on erilainen eri toimintayhteyksissä. Ikääntyminen tarkoittaa oikeastaan vain sitä, että ikää tulee lisää, ja sitähän tulee jokaiselle koko ajan. Silti ikääntymisestä puhutaan usein vasta silloin kun ikä alkaa viitosella tai kuutosella tai sitä korkeammalla luvulla, ja ”ikäihmiset” -sana viittaa yleensä vielä vanhempiin. Vanhuuden alkamisikäkään ei ole. Kun Tervaskannot 90+ -hankkeessa tutkimme yli 90-vuotiaita, heitä kyllä sanomme vanhoiksi. Joskus ajatellaan että ”vanha” ihminen on vasta silloin, kun alkaa olla huonokuntoinen. Itse ajattelen, että pitäisi voida olla ylpeästi ja tyytyväisenä vanha, vaikka erityisiä terveyden tai toimintakyvyn huolia ei olisikaan.

Myöhäiskeski-ikä -sanan idea on siinä, että tämän päivän kuusikymppiset, seitsemänkymppiset ja jopa kahdeksankymppisetkin ovat toimintakykynsä, aktiivisuutensa ja osallistumisensa puolesta sellaisia, jollaisina olemme tottuneet ajattelemaan keski-ikäisiä, ei vanhoja.

Huoltosuhteella käsitetään työikäisten eli 15–64-vuotiaiden ihmisten määrää suhteessa tätä nuorempiin ja vanhempiin (8s. 8). Monesti huoltosuhde-keskusteluun liittyy olettama, että vanhuudesta aiheutuu nyky-yhteiskunnallemme taloudellinen taakka. Helposti myös keskitytään ikäihmisten palveluiden korkeisiin kustannuksiin, vaikka todellisuudessa, kuten kirjassasi tuot esiin, Suomi käyttää BKT:stään merkittävästi vähemmän ikäihmisten palveluihin kuin muut Pohjoismaat (s. 202),  ja palvelut muodostavat maassamme vain runsaan kymmenesosan vanhuuden aiheuttamista menoista. Pääosin nämä menot koostuvat eläkkeistä (s. 160). Mitä olet mieltä siitä, että monesti säästökohteita suunniteltaessa nostetaan esiin ikääntyvän väestön palvelut? Onko niistä säästäminen realismia ja mitä siitä seuraa?

MJ: Huoltosuhde -keskustelu on mielestäni pahasti ajastaan jäljessä. Harva 15-vuotias on työssä. Yhä useampi yli 65-vuootias on työssä. Nuo ikärajat ovat menneestä maailmasta. On myös ihan silmiinpistävää, että nimenomaan ikäihmisten tuottamista menoista puhutaan kauhistellen ja kansantalouden uhkana. Kaikista muistakin ikävaiheista, koulutuksesta jne, syntyy menoja. Sellainen on yhteiskunta, ja siksi olemme rakentaneet ja puolustamme hyvinvointiyhteiskuntaa. Ajatus vanhuudesta taakkana on höperö, kun terveempi ja sitä kautta pidempi elämä on aina ollut yhteiskuntapolitiikan keskeinen tavoite. No, nyt se on saavutettu! Jos väestön ikärakenne tuottaakin haasteita kansantaloudelle, on huutava vääryys syyllistää siitä niitä, jotka juuri nyt ovat vanhoja – ehkä tätä ei tehdä tarkoituksella, mutta tosiasiallisesti näin puhutaan ja kirjoitetaan. Ihan suotta.

Kaikista muistakin ikävaiheista, koulutuksesta jne, syntyy menoja. Sellainen on yhteiskunta, ja siksi olemme rakentaneet ja puolustamme hyvinvointiyhteiskuntaa. Ajatus vanhuudesta taakkana on höperö, kun terveempi ja sitä kautta pidempi elämä on aina ollut yhteiskuntapolitiikan keskeinen tavoite. No, nyt se on saavutettu!

Ikäihmisten palvelut on todellakin useissa hallitusohjelmissa ymmärretty säästökohteiksi. Tästä on seurannut juuri tuo palveluiden alirahoitus: kotipalveluun, hoivakotihoitoon  ja omaishoitoon sijoitetaan Suomessa pari miljardia vähemmän kuin vertailukelpoisissa naapuri-Pohjoismaissa, kun tilanne suhteutetaan väkimäärään ja bruttokansantuotteeseen. Näitä palveluita ihmiset yleensä tarvitsevat vasta korkeassa iässä, ja enemmistö yli 85-vuotiaistakaan ei tarvitse säännöllisesti mitään näistä. Mutta hyvin vanhojen ihmisten määrän kasvaessa palvelujen tarve väistämättömästi kasvaa ja palveluiden lisääminen ja parantaminen on välttämätöntä. Palveluiden puutteista koituu haittaa ikäihmisten itsensä lisäksi heidän omaisilleen, koko terveydenhoitojärjestelmälle, ja monille viranomaisille.  Ja onhan meidän jokaisen turvallisempi vanheta, jos tiedämme tarpeen tulleen saavamme apua ja hoivaa.

Kirjassasi kerrot, että ikääntyneiden ihmisten palveluiden politiikkaa on viime vuosikymmenet ohjannut kolme perusajatusta: kotona asumisen suosiminen hoivakodin sijasta, vanhainkotien korvaaminen tehostetulla palveluasumisella ja omaisten roolin kasvattaminen (154). Ilmeisesti tämän politiikan seurauksiin olemme törmänneet useissa uutisotsikoissa. Esimerkiksi elokuussa 2022 aiheesta kirjoitetiin YLEn verkkouutisissa lähes päivittäin:

19.8.2022. Vanhustenhoidon ongelmat esiin tuoneen Tarja Parkatin työsyrjintä toi hoivakodin yksikönjohtajalle sakkoja ja korvausvastuuta

17.8. 2022. Lääkärit: Tässä on syy päivystysten kriisiin – sairaalat ovat täynnä vanhuksia, jotka eivät saa apua muualta

12.8.2022. Hoitajamitoitus tiukkenee seitsemän kuukauden kuluttua ja vanhustenhoito kipuilee jo nyt: Uusia hoitajia tarvitaan ainakin 3 500

3.8.2022. Mari Turunen hoitaa iäkästä äitiään oman työpäivänsä lisäksi – valitus hallinto-oikeuteen on uupuneen omaisen hätähuuto

Miten ohjeistaisit ja motivoisit nykyisiä ja tulevia päättäjiä ja toimijoita lähtemään liikkeelle syntyneiden haasteiden ratkomisessa?

MJ: Kannattaa muistaa, että on olemassa myös paljon hyvää hoitoa ja hyviä palveluita ja tilanne vaihtelee myös alueiden kesken. Todellisista ongelmista nuo otsikot silti kertovat ja hyvä kun tiedotusvälineet jaksavat nostaa huolia esiin. Selvähän se, että jokainen tahtoo asua omassa tutussa kodissaan, jos vain voi. Suomessa kotona asumisen ideologia on kuitenkin jo vääristynyt. Hoivakotipaikan antamista jarrutetaan silloinkin, kun kotona asuminen on jo käynyt inhimillisesti ja käytännöllisesti mahdottomaksi. Tämä ajatusvääristymä pitäisi korjata. Omaishoito on mahdottoman tärkeää ja omaishoitajia olisi syytä tukea nykyistä paremmin ja tehdä kotiin tuotavien palveluiden saaminen helpommaksi. Mutta omaishoitajakaan ei jaksa loputtomiin, ja silloin on taas hyvän hoivakotihoidon aika.

Suomessa kotona asumisen ideologia on kuitenkin jo vääristynyt. Hoivakotipaikan antamista jarrutetaan silloinkin, kun kotona asuminen on jo käynyt inhimillisesti ja käytännöllisesti mahdottomaksi. Tämä ajatusvääristymä pitäisi korjata.

Ikäihmisten palvelujen ongelmia ei varmasti ratkaista äkkiä eikä kerralla. Mutta päättäjien, viimeistään seuraavan hallituksen, olisi laadittava kokonaisohjelma palveluiden parantamiseksi ja hahmoteltava siinä etenemisvaiheet ja vauhti. Jo se antaisi uskoa ja luottamusta meille vanheneville suomalaisille – ja niillekin, jotka eivät vielä ollenkaan älyä vanhenevansa joka päivä.

Kirjoitat, että Suomessa vallitsee omaisolettama (s. 153) eli omaisten oletetaan hoitavan hoitoa tarvitsevia iäkkäitä läheisiään ja että on arvioitu, että omaishoito säästää nykytilanteessa julkisia menoja maassamme n. 3,2 miljardia vuodessa (s. 151) .

MJ: Tämäkin huomio oli esillä Ylen Uutispäivässä 3.9.2022. Jutussa todetaan, että Suomessa voi olla satoja tuhansia epävirallisia omaishoitajia, sillä virallista omaishoitajan asemaa vieroksutaan, koska taustalla vaikuttaa pelko ja usko virallisen statuksen tuomasta vastuusta. Toisaalta nämä omaiset tekevät samaa työtä kuin virallisetkin omaishoitajat eikä hoivavastuulle useinkaan ole vaihtoehtoja. Edes omaishoitajan vaatimaton palkkio ei ole kaikkien omaishoitajan työtä tekevien saatavilla.

Miten näet omaishoitajuuden tulevaisuuden ja minkälaista omaishoidon mallia sinä lähtisit kehittämään?

MJ: Omaishoito on hyvä tärkeää ja varmaan on tärkeää tulevaisuudessakin. Mutta ongelmiakin on. Virallinen omaishoito on todellakin vain pieni osa todellisesta, arjessa tapahtuvasta epävirallisesta hoivasta. Kun tämä omaisolettama on niin vahva ja jonkinlaista omaista tarvitaan virallisissakin palveluissa, joskus käy niinkin, että naapurista tai kaukaisemmastakin tuttavasta tulee ”pakko-omainen”, kun läheisempääkään ei ole. Eivätkä kaikki puolisotkaan todella halua virallisen omaishoitajan asemaa velvoitteineen.

Virallinen omaishoito on todellakin vain pieni osa todellisesta, arjessa tapahtuvasta epävirallisesta hoivasta. Kun tämä omaisolettama on niin vahva ja jonkinlaista omaista tarvitaan virallisissakin palveluissa, joskus käy niinkin, että naapurista tai kaukaisemmastakin tuttavasta tulee ”pakko-omainen”, kun läheisempääkään ei ole.

Omaishoitajien työtä pitäisi arvostaa niin, että kotiin saisi helpommin muita palveluita. Esimerkiksi Tampereella ja varmasti muuallakin tilanne on sellainen, että omaishoitaja joutuu melkein kokopäiväisen palvelukoordinaattorin asemaan, kun hoiva-apua saa (jos saa) sieltä, fysioterapiaa täältä, sijaishoitoa kolmannesta ja varpaankynsien leikkuuta neljännestä paikasta, ja näistä pitää valita ja sovitella yhteen. Palvelut pitäisi todellakin saada siltä paljon puhutulta yhdeltä luukulta!

Kirjoitat, että viimeisimmässä Tervaskannot-tutkimuksenne kyselyssä 90 vuotta täyttäneistä tamperelaisista yli 20 % kertoi kokevansa yksinäisyyttä usein tai melkein aina (s. 47). Toteat seuraavaa: tutkimuksissa iäkkäät yksin asuvat ihmiset ovat kertoneet yhdeksi yksinäisyyden tunteiden syyksi turvattomuuden ja pelon siitä, että apua ei ole saatavilla silloin, kun sille syntyy tarve (s 43). Tutkimuksiin osallistuneet iäkkäät ovat myös kertoneet yhteiskunnan suhtautumisen vanhuksiin ja vanhuuteen saavan iäkkään tuntemaan itsensä torjutuksi ja yksinäiseksi (s. 44).

Miten iäkkäiden yksinäisyyteen mielestäsi tulisi puuttua? Kenen tehtävä se on?

MJ: Kyllä, yli 90-vuotiaista noin joka viides kertoi tuntevansa yksinäisyyttä melkein aina tai usein. Mutta näistä niitä, jotka kokivat yksinäisyyttä melkein aina  yksinäisyyttä, oli vain viitisen prosenttia ja suunnilleen sama luku on saatu monissa muissakin tutkimuksissa. Läheskään kaikki tämän ikäiset eivät siis tunne yksinäisyyttä.

Yksinäisyyden tunteella voi olla hyvin monenlaista taustatekijöitä ja luulen, että meillä melkein kaikilla on jonkinlaisia yksinäisyyden kokemuksia. Korkeassa iässä yksinäisyyttä voi tuottaa samanikäisten läheisten kuolema tai oman kunnon heikkeneminen, jolloin on vaikea itse päästä ihmisten ilmoille. Ja yksi tekijä on juuri tuo turvattomuus: vaikka ei juuri nyt tarvitsisi apua ja palveluita, voi olla huolissaan siitä, saako niitä,  kun tarvitsee.

Vanhuudesta pitäisi myös julkisuudessa puhua toisin kuin nyt. Vanhoista tulee puhua tasavertaisina, muiden kanssa yhtä kunnioitettavina ja tärkeinä yhteiskunnan jäseninä.

Palvelujärjestelmällä on suuri vastuu. Vanhan ihmisen täytyy voida turvallisesti luottaa siihen, että tarvitessaan saa palvelua ja hoivaa. Vanhuudesta pitäisi myös julkisuudessa puhua toisin kuin nyt. Vanhoista tulee puhua tasavertaisina, muiden kanssa yhtä kunnioitettavina ja tärkeinä yhteiskunnan jäseninä.

Mutta kyllä me jokainen voimme ehkäistä ja lievittää toistemme yksinäisyyttä. Soittamalla iäkkäälle tuttavalle. Tervehtimällä, vaihtamalla muutaman sanan torilla tai kaupassa. Kysymällä yksinkertaisesti: ”Mitä sinulle kuuluu? Kuinka voit”? Ihan helppoa, mutta tosi tärkeää.

Kirjassasi kerrot dementiasta (aivojen rappeumasairaudet) seuraavaa: kyseessä on suurin iäkkäiden hoivan tarvetta aiheuttava tekijä (s. 99), joka ei aiheuta vain mielen ja ajattelun ongelmia, vaan heikentää myös elimistön muita toimintoja (s. 94). Dementian esiintyvyys nousee iän myötä suoraviivaisesti, ollen alle 70-vuotiailla < 2 %, yli 90-vuotiailla n. 40 % ja vielä yli 90-vuotiaillakin dementian todennäköisyys lisääntyy jokaisen elinvuoden myötä. Koska ihmiset elävät yhä pidempään, myös dementoituneiden ihmisten määrä lisääntyy.

Näkemyksesi mukaisesti ”dementian hoitamisen tärkein asia on toisten ihmisten saatavilla olo ja viisas suhtautuminen” (s. 98). Toteat kirjassasi kuitenkin, että palvelujen saaminen on vaikeutunut juuri heille, kenelle se olisi tärkeintä: vuosina 2001–2017 kerätyn COCTEL-tutkimuksenne aineiston perusteella yli 90-vuotiailla ympärivuorokautisen hoidon määrä oli vähentynyt huomattavasti, vaikka juuri tässä ikäryhmässä myös esimerkiksi muistisairauksien määrä on suurimmillaan (s. 158). Tuot esiin, että tilanteen vuoksi ja myös tulevaisuuden hoivan mahdollistamiseksi tulisi vanhuspalveluiden tilannetta pohtia kokonaisuutena, joka käsittää sen eri osa-alueet: kotihoito, omaishoito ja hoivakotihoito (s. 160). Miten keskustelun vanhuspalvelujen tulevaisuudesta tulisi muuttua?

MJ: Onpa iso kysymys! Kun vanhojen ihmisten määrä kasvaa, palveluita tarvitaan enemmän, siitä ei päästä mihinkään. On tärkeää ja on ihmisen oikeus, että pääsee hoivakotiin, kun ei omassa entisessä kodissa enää kotiavunkaan turvin pärjää. Hoivakodissa pitää olla tarpeeksi hoitajia, jotta he ehtivät siihen tärkeimpään, vanhan ihmisen kanssa olemiseen ja puhumiseen, ei vain ruoan antamiseen ja vessassa avustamiseen. Ihmistä pitää hoivakodissakin arvostaa kokeneena aikuisena ja kuunnella, kuinka hän itse siellä tahtoo elämänsä järjestää.  Jos hoivakotipaikkoja kunnolla lisättäisiin, kotihoidon tilanne on paranisi heti. Kotihoidossakin hoitajilla tulisi olla enemmän aikaa hoidettavalleen ja olisi luotava järjestelmä, jossa hoitajat eivät koko aikaa vaihdu. Hoitajan ja hoidettavan tulisi yhdessä saada sopia, mitä tänään tarvitaan ja tehdään, ilman että jokin kankea etukäteen tehty virallinen suunnitelma sitä sitoo. Omaishoidosta oli puhetta jo edellä. Omaishoidossa tarvittavia muita palveluita on saatava enemmän ja helpommin, ja omaishoitajan pitää tietää, että kun ei enää jaksa, läheinen saa hoivakotipaikan.

Kotihoidossakin hoitajilla tulisi olla enemmän aikaa hoidettavalleen ja olisi luotava järjestelmä, jossa hoitajat eivät koko aikaa vaihdu. Hoitajan ja hoidettavan tulisi yhdessä saada sopia, mitä tänään tarvitaan ja tehdään, ilman että jokin kankea etukäteen tehty virallinen suunnitelma sitä sitoo.

Suomella on tähän varmasti varaa. Kyse on siitä. mitä arvostetaan ja mitä pidetään tärkeänä. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin se, että ihmisen elämän tarina saa inhimillisen ja hyvä loppuvaiheen?

Kirjassasi nostat esiin yhteiskuntamme ristiriitaisen suhtautumisen digitalisaatioon. Toisaalta se nähdään palvelumuotona, joka jokaisen tulisi osata, kunhan opetetaan. Toisaalta digitalisaatio nähdään sukupolvikysymyksenä, jonka tulevat iäkkäät osaavat, jos nyt vielä nykyiset iäkkäät hieman haparoivatkin ja asiana, jossa yksilöllisiä vanhenemisen vaikutuksia ei haluta hyväksyä: jos iän myötä heikkenevä näkökyky tai kuulo eivät toimi tai ikääntyminen muuttaa esimerkiksi kykyä hienomotoriikkaan, lienee selvää, että itsenäinen toimintakyky digitaalisten palveluiden parissa on haasteellista. Digitalisaatio halutaan nähdä ratkaisuna moniin palveluihin esimerkiksi terveydenhuollossa: on siis vahva usko siihen, että kaikki pärjäävät, kun vain tottuvat tai harjoittelevat. Mitä ajattelet digitalisaatiosta ikääntymisen näkökulmasta: minkälaisia asioita sillä voi ratkaista, minkälaisia ei, missä digitalisaatiosta on haittaa? Nostat esiin sen, miten “suomalaisten” hyvinvoinnista, tuloista ja mielipiteistä jne. raportoivat kyselytutkimukset monesti rajaavat pois yli 70- tai 75-vuotiaat, näkemyksesi mukaan siksi, että tutkimusten digitaalista vastaamista pidetään iäkkäille liian haasteellisena (s. 106–107). Onko kyseessä ikäsyrjintä, ja mitä seurauksia näillä rajauksia voi olla?

MJ: Digitalisaatio etenee kaikilla aloilla ja siitä on tietenkin paljon hyötyä, kuinka enää osaisimme olla ilman? Suurin osa yli 65-vuotiaista tilaa matkalippuja ja rokotusaikoja netistä, mutta mitä vanhempi ikäryhmä, sitä harvempi näin toimii. Ei hetkeksikään parane unohtaa, että digiratkaisujen takana olevan palvelut ja tavarat eivät ole kaikkien ulottuville, eivätkä koskaan tule olemaan. Taitavimmankin diginatiivin näkö heikkenee ja sormet kömpelöityvät, eikä ole helppoa seurata ja päivittää koko ajan uudistuvia ohjelmia. Jos digitalisaatio halutaan toteuttaa kaikenkattavanaja muut tavat poissulkevana  ratkaisuna, kuten nyt näyttää, se merkitsee väestön suuren osan syrjäyttämistä palveluista ja toiminnoista, jotka heille kuuluvat. Aina täytyy olla mahdollisuus asioida soittamalla tai paikan päällä käymällä.

Taitavimmankin diginatiivin näkö heikkenee ja sormet kömpelöityvät, eikä ole helppoa seurata ja päivittää koko ajan uudistuvia ohjelmia. Jos digitalisaatio halutaan toteuttaa kaikenkattavanaja muut tavat poissulkevana  ratkaisuna, kuten nyt näyttää, se merkitsee väestön suuren osan syrjäyttämistä palveluista ja toiminnoista, jotka heille kuuluvat.

Ihanteelliset digiratkaisut vaikkapa hoitamisessa tai turvallisuudessa ovat sellaisia, että ”loppukäyttäjän” ei tarvitse tehdä mitään eikä hän edes huomaa mitään. Mutta mikään digi ei hoidossa koskaan korvaa toista ihmistä, hänen läsnäoloaan ja yhteistä vuorovaikutusta. Ei koskaan.

Ikäihmisten jättäminen pois mielipidetiedusteluista on kirkasta ikäsyrjintää ja erityisen väärin on, että tulosten sitten sanotaan kertovan ”suomalaisten” mielipiteen, vaikka ehkä satoja tuhansia on kokonaan jätetty ulkopuolelle. Tällainen ikäsyrjivä vastaajien valikointi on vanha tapa. Usein sitä perustellaan sillä, että kun tieto kootaan nettikyselyillä, vanhemmat eivät siihen kykene. No, yhä useampi kykenee. Toisaalta, jos todella halutaan kuulla suomalaisten käsityksiä, eikö silloin pitäisi valita menetelmä tutkittavien mukaan eikä määritellä ”suomalaiset” sen mukaan, keiltä on kätevä kysyä?

Jylhä, Marja. 2021. Vanhuustutkijan koronavuosi – Myöhäiskeski-ikä ja pitkäikäisyyden vallankumous. Vastapaino. Tampere.