Syövän yleistyminen muuttaa syövän hoitoa ja yhteiskunnallista keskustelua

Aikamme keskustelujen juuret ovat usein syvällä historiassa. Vanhempien aikojen tutkimus on siksi hyvin yhteiskunnallista. Millaisia merkityksiä vanhat lähdeaineistot saavat, kun niitä tulkitaan uusissa yhteyksissä?

Vanhempien aikojen historiantutkimuksen keskus Triviumin Tiedettä ja sirkushuveja-podcast yhdistää vanhempien aikojen historiantutkimusta nykyajan teemoihin.

Triviumin tutkijat tekevät podcastia, joka kysyy muun muassa, mitä annettavaa historiantutkimuksella on nykypäivän ihmisoikeusliikkeelle, mitä marginalisoitujen ryhmien historian tutkimuksen vastaanotto voi kertoa nykypäivästä.

Podcastin ensimmäinen kausi on julkaistu ja toinen tulossa. Jo julkaistuissa jaksoissa Triviumin tutkijat keskustelevat vanhempien aikojen historiasta. Näkökulmat tulevat tutkimuksesta.

Ensimmäisen kauden jaksot käsittelevät lapsuutta, magiaa, uskontoa, vammaisuutta, kulkutauteja ja vähemmistöryhmien historian tutkimista. Toisen kauden aiheita ovat muun muassa hyvä kuolema keskiajalla, pätkätyön pitkä historia, magia keskiajalla ja uuden ajan alussa ja inkvisition toiminta. Podcast on kuunneltavissa Anchorissa, Spotifyssa ja muissa yleisimmissä podcast-palveluissa.

Trivium on antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun yhteiskuntien tutkimuskeskus Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa. Triviumin tutkijoita kiinnostavat yhteiskunnallinen muutos ja pitkät jatkumot antiikista uuden ajan alkuun.

Menneisyyden lähteitä täytyy voida tutkia nykyajasta nousevien käsitteiden kautta

Yhteiskunnallisten asioiden kommentoinnissa ja nyky-yhteiskunnasta nousevien kysymysten tulkinnassa on historiantutkijalle mahdollisuuksia ja haasteita.

– Vanhempien aikojen historian tutkimus osoittaa, miten toisin asioista voidaan ajatella. Vaikka ihmisyys on sama, ihmisten elämä, ajattelutavat ja kokemusmaailma oli toinen. Menneisyydestä löytyy yhtaikaa kovin tuttu ja kovin vieras maailma, joka pakottaa katsomaan myös omaan kulttuurimme ja yhteiskuntaamme vähintäänkin lempeän kriittisesti, sanoo antiikintutkija Ville Vuolanto.

Menneisyydestä löytyy yhtaikaa kovin tuttu ja kovin vieras maailma, joka pakottaa katsomaan myös omaan kulttuurimme ja yhteiskuntaamme vähintäänkin lempeän kriittisesti, sanoo antiikintutkija Ville Vuolanto.

Historioitsijan lähdeaineisto on aina vajavainen otos menneisyydestä. Näin on erityisesti vanhojen aikojen kohdalla. Joskus lähdeaineiston puute johtuu siitä, että ilmiötä ei ollut olemassa, joskus taas siitä, että asiat ymmärrettiin ja käsitteellistettiin toisin kuin nykyään, ja siksi aiheesta ei ole aineistoja.

– Koska yhteiskunta oli niin erilainen, ei asioita luonnollisesti aina mielletty samoin eikä samanlaista terminologiaa tai samanlaisia käsitteitä käytetty. On kuitenkin aivan selvää, että menneisyyden lähteitä täytyy voida tutkia nykyajasta nousevien käsitteiden kautta ja nyky-yhteiskunnasta nouseviin kysymyksiin vastaten, sanoo erityisesti vammaisuuden historiaa tutkinut Triviumin tutkija Jenni Kuuliala.

Akateemisen koulutuksen saanut historioitsija ymmärtää menneisyydestä jääneen lähdeaineiston ominaisuuksia ja vinoumia.

– Tässä nousee olennaiseksi historioitsijan ammattitaito eli kyky pystyä kriittisesti arvioimaan menneisyyden aineistoa ja sitä, mihin sen perusteella oikeastaan voi vastata, Kuuliala sanoo.

Kuuliala muistuttaa, että avoin mieli auttaa historiantutkijaa – voi hyvin olla, että menneisyydessä onkin suhtauduttu johonkin asiaan aivan toisin, kuin ensinäkemältä tulisi ajatelleeksi.

– Helposti ihmettelemme menneisyyden ihmisten takapajuisuutta, julmuutta ja taikauskoisuutta, mutta ummistamme silmämme samoilta piirteitä nykyajassa, koska ne ovat saaneet meille itsellemme tuttuja muotoja. Näin esimerkiksi myytti synkästä keskiajasta elää yhä vahvasti, Vuolanto sanoo.

Helposti ihmettelemme menneisyyden ihmisten takapajuisuutta, julmuutta ja taikauskoisuutta, mutta ummistamme silmämme samoilta piirteitä nykyajassa, koska ne ovat saaneet meille itsellemme tuttuja muotoja.

Suuri osa käsityksistä modernin yhteiskunnan synnystä on peräisin 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alusta, jolloin sosiologit loivat vastakkainasettelun uuden eli modernin ja vanhan eli ”esimodernin” välille. ”Vanhaan” sijoitettiin kaikki se, mihin nähden moderni haluttiin nähdä uutuutena ja usein parannuksena. Menneisyyden yhteiskuntien moninaisuus jäi pimentoon. Se näkyy yhä suhtautumisessa menneisyyteen.

–  Historia ei kuitenkaan etene lineaarisesti tässäkään mielessä. Vanhojen aikojenkin lähteet myös puhuvat yllättävän paljon marginalisoitujen ryhmien historiasta, kun historioitsijat ovat vain alkaneet kysyä niiltä ”oikeita” kysymyksiä. Historiantutkimuksen omien käytäntöjen ja teorioiden lisäksi yhteiskuntatieteiden teoriat ja mallit ovat olleet tässä suureksi avuksi, Kuuliala sanoo.

Esimodernina aikana elettiin kuoleman keskellä, mutta vammaisuus ei välttämättä ollut tragedia

Kuuliala on itse kommentoinut erityisesti vammaisuuteen liittyviä kysymyksiä vanhempien aikojen historian näkökulmista. On selvää, että kiinnostusta ja tarvetta löytyy nykyään vammaisiksi miellettyjen ihmisten toimijuuden ja aktiivisuuden näkyvyydelle historiassa ja muistiorganisaatioissa, kuten arkistoissa. Ihmiset ovat Kuulialan mukaan hyvin kiinnostuneita vanhemmista ajoista, mutta vaatii paljon työtä ennen kuin tutkimuksen uudet tulokset saavuttavat suuret ihmisjoukot.

Vammaisuus käsitettiin ennen eri tavalla. Yleinen narratiivi ja käsitys on pitkään Kuulialan mukaan ollut se, että kaikkien vammaisten ihmisten elämä on menneisyydessä ollut aina kamalaa.

–  Tämän käsityksen monipuolistaminen on selvästi herättänyt kiinnostusta samoin kuin sen esille nostaminen, että ihmisten tilanteet ovat vaihdelleet merkittävästi, ja tähän vaihteluun ovat olennaisesti liittyneet aivan samat intersektionaaliset tekijät kuin nykyäänkin: sosiaalinen asema, ikä, varallisuus, sukupuoli sekä vamman laatu. Tällainen keskustelu ja kommentointi saattaa olla tietyllä tavalla lähestyttävämpääkin vanhojen aikojen osalta, koska esi- ja varhaismoderni aika on ihmisille usein tuntemattomampaa.

Triviumissa tutkitaan myös menneisyyden perherakenteita, ja Tiedettä ja sirkushuveja-podcasteissa käsitellään lapsuutta ja nuoruutta.

Lasten ja nuorten elämässä on ollut paljon samaa, vaikka kulttuurin asettamat merkitykset ovatkin vaihdelleet paljon. Vuolanto nostaa yhden eroavaisuuden: esimodernina aikana lapset elivät jatkuvasti kuoleman keskellä.

–  Eivät välttämättä oman kuolemansa tai kuoleman pelon, vaan sen tosiseikan, että heidän leikkitovereistaan noin puolet kuoli ennen täysi-ikäisyyttä, ja suuri osa joutui kokemaan oman vanhempansa tai ystävänsä vanhemman kuoleman. Eikä kuolema piiloutunut sairaaloihin, vaan sairaat, kuolevat ja kuolletkin, hetken aikaa, olivat kodeissa läsnä ja näkyvillä, Vuolanto sanoo.

Mitä väliä nykypäivänä on sillä, minkälaisissa rooleissa eri ikäiset ihmiset toimivat ennen ja minkälaisia elämänvaiheita ennen oli?

Historian pitkät jatkumot vaikuttavat edelleen siihen, mitä ajattelemme siitä, mitä missäkin iässä kuuluu tehdä tai millainen kuuluu olla.

– Ihmiselämän ja historian moninaisuuden ymmärtäminen on paitsi kiinnostavaa myös hyödyllistä. ”Aina” on ollut erilaisia elämäntapoja ja todellisuuksia, eikä ihmisen elämää voi survoa mihinkään yksiulotteiseen muottiin sen enempää nyt kuin antiikissa tai keskiajalla, Kuuliala sanoo.

Vanhojen aikojen tutkimusten tuloksena saatava tieto on merkittävää nykyisille identiteeteille

Kysyntää historiaa vääristeleville ja ideologioita tukeville tulkinnoille löytyy, ja niitä voi olla helpompi tehdä helposti mystifioitavasta vanhemmasta ja niukemmasta aineistosta.

Esimerkiksi nettikeskusteluissa epäillään joskus, että tutkijat vaikenevat menneisyydestä tahallisesti. Netissä voidaan väittää, että akateemisen tutkijat eivät halua tutkia Suomen muinaisia kuninkaita, joista on mainintoja keskiajalla muistiinmerkityissä islantilaisissa saagoissa. Totuus on kuitenkin se, että meillä ei ole kirjallista lähdeaineistoa esihistoriallisen ajan oloista Suomessa, Tiina Miettinen ja Raisa Toivo Triviumista sanovat Alustan jutussa.

Sama pätee arkisiin asioihin. Mahdotonta on esimerkiksi selvittää, millaista seksuaalista suuntautumista suomalaisen talonpoikaisväestön keskuudessa oli 1500- ja 1600-luvuilla. Mahdotonta on myös selvittää, oliko elinikäinen naimattomuus jonkun henkilön oma, itsenäinen valinta vai olosuhteiden tulos.

Vanhojen aikojen tutkimusten tuloksena saatava tieto on merkittävää nykyisille identiteeteille ja monet kysymykset nousevat nyky-yhteiskunnasta. Vanhoista ajoista kiinnostunut on kiinnostunut yhteiskunnan perusteista ja rakenteista.

– Vanhempien aikojen tutkijalla on nyky-yhteiskunnan tutkijaan verrattuna pari etua. Historiantutkija tietää seuraukset, eli mihin entisaikojen yhteiskunnalliset tai yksilölliset kokeilut johtivat, vaikka ei ollut tarkoitus. Kaukaisemman historian on myös helpompi tarkastella kriittisesti tekijöitä, jotka nykyäänkin vaikuttavat ajatteluumme, koska ne ovat kauempana itsestämme, Kuuliala sanoo.

– Vanhempien aikojen tutkijalla on nyky-yhteiskunnan tutkijaan verrattuna pari etua. Historiantutkija tietää seuraukset, eli mihin entisaikojen yhteiskunnalliset tai yksilölliset kokeilut johtivat, vaikka ei ollut tarkoitus. Kaukaisemman historian on myös helpompi tarkastella kriittisesti tekijöitä, jotka nykyäänkin vaikuttavat ajatteluumme, koska ne ovat kauempana itsestämme, Kuuliala sanoo.

Suhde uskontoon oli menneisyydessä hyvin erilainen. Triviumissa tutkitaan esimerkiksi uskontoa kaikkialla läsnäolevana ja muuttuvana elementtinä. Antiikin uskonnot, keskiajan katolisuus, tai meille tutuin luterilaisuus eivät olleet ei olleet yhtenäisesti ymmärrettyjä, kun ihmiset sovelsivat uskoaan jokapäiväisessä elämässään. Uskontoa voi pitää esimodernin maailman tärkeimpänä poliittisena ja yhteiskunnallisena ideologiana. Uskonto on jollain tapaa läsnä Triviumin kaikissa podcasteissa. Miksi uskonto on niin tärkeä asia?

– Eletty usko ei ollut mitenkään erillinen tekijä ihmisten ja yhteisöiden elämässä, vaan usko ja siihen liittyvät rituaalit ja käytänteet olivat sisäänrakennettuja niin perhe-elämässä, hallinnossa, tieteessä kuin ihmisten välisissä suhteissakin. Siksi uskonnolla on merkitystä lähes aiheen kuin aiheen kannalta, Kuuliala sanoo.

Triviumissa on nelisenkymmentä aktiivista tamperelaista vanhempien aikojen tutkijaa.  Trivium on tuottanut Radio Moreenin kanssa myös ohjelmasarjan vanhemmista ajoista. Sarjaa voi kuunnella Soundcloudista.

Vuonna 2021 homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnista tuli kuluneeksi 50 vuotta.

Miten poliisi on suhtautunut homoseksuaalien kohtaamiin rikoksiin eri aikoina? Mihin tarvitaan sateenkaaripoliisien yhdistystä? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaa Poliisimuseon marrakuussa avautunut verkkonäyttely ”Rikos ja rakkaus – Homoseksuaalisten tekojen dekriminalisointi”.

Rikos ja rakkaus- verkkonäyttelyn valmistelut alkoivat jo kevättalvella 2019. Tampereen yliopiston sukupuolentutkimuksen lehtori Tuula Juvonen otti Poliisimuseoon yhteyttä ja kysyi, eikö poliisi voisi käsitellä, vaikka näyttelyn keinoin, omia toimintatapojaan historiassa suhteessa sukupuolivähemmistöihin. Idea oli kannatettava ja ajankohta otollinen, koska vuonna 2021 homoseksuaalisten tekojen dekriminalisoinnista tuli kuluneeksi 50 vuotta.

Vuonna 2021 sama poliisi saattoi virkauransa alussa olla tilanteessa, jossa homoseksuaalisia tekoja pidettiin rikoksina, ja uran loppuvaiheessa oli jo rikos syrjiä henkilöitä seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.

Sisäministeriön – jonka alaisuudessa Poliisimuseokin toimii – tavoite on edistää tosiasiallista tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta aktiivisesti. Ministeriön tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelma hyväksyttiin syksyllä 2016. Sillä torjutaan syrjintää sukupuolen, etnisen alkuperän, iän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen ja moniperusteisen syrjinnän osalta. Suomessa on yksiselitteisesti tänä päivänä rikos syrjiä ihmistä hänen seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi.

Totesimme, että tarvitsemme aiheen käsittelyyn historian primääritutkimusta, johon meillä, pienenä museona, ei ollut aikaresursseja. Poliisimuseo on osa Poliisiammattikorkeakoulun tutkimusyksikköä, joten sen suositusten mukaisesti lähdimme kyselemään yhteistyömahdollisuutta muiden korkeakoulujen kanssa. Turun yliopiston Porin yksikössä, kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelmassa asiasta innostuttiin. Ehdotimme, että he selvittäisivät esimerkkisi opinnäytetöinä, miten vuonna 1971 rikoslaista poistettu homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus muutti poliisin toimintaa vai muuttiko mitenkään.

Varsin nopeasti kävi ilmi, ettei fyysisen näyttelyn tekeminen onnistuisi jo sovittujen näyttelyaikataulujemme vuoksi. Eikä se ei olisi onnistunut siksikään, että kokoelmissamme ei ole aiheesta juurikaan esineellistä materiaalia; vain muutama pornolehti ja yksi herätyskello, jolla tehtiin murha vuonna 1933 Viipurissa. Verkkonäyttely on ihmisten tavoitettavissa ajallisesti huomattavasti pidempään kuin fyysinen näyttely museotiloissa.

Vanhat asenteet vaikuttavat pitkään ihmisissä ja myös poliiseissa. On sanottu, että viimeiseksi tehdään vallankumouksia totutuissa tavoissa ja mielipiteissä, vaikka laki muuttuisikin.

Näyttely vie eteenpäin sitä, mitä Sisäministeriön yhdenvertaisuussuunnitelmassa on linjattu. Näyttely on yhteiskunnallista vaikuttamista, jota poliisilta ja Poliisimuseolta perään kuulutetaan. Vanhat asenteet vaikuttavat pitkään ihmisissä ja myös poliiseissa. On sanottu, että viimeiseksi tehdään vallankumouksia totutuissa tavoissa ja mielipiteissä, vaikka laki muuttuisikin. Paras väline tietämättömyyden ja pelon ruokkimaa suvaitsemattomuutta ja syrjintää vastaan on tutkittu tieto ja mielenkiinto taustojen ja historian selvittämiseen.

Kevätlukukaudella 2020 käynnistyi Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen tutkinto-ohjelman ja Poliisimuseon yhteinen projekti. Projektin tehtävänä oli tarkastella, miten vuonna 1971 rikoslaista poistettu homoseksuaalisten tekojen rangaistavuus muutti poliisin toimintaa: miten poliisi oli vuosina 1894–1971 voimassa olleen rikoslain aikana homoseksuaalisiin tekoihin puuttunut ja tekoja tutkinut sekä miten vuonna 1971 säädetyt kehotuskieltolaki ja suojaikärajat puolestaan määrittivät toimintaa.

Verkkonäyttelyn toteuttamiseen osallistui kaikkiaan 11 maisterivaiheen opintoja suorittavaa opiskelijaa. Perehdyimme muun muassa homoseksuaalisten tekojen kriminalisoinnin historiaan ja lakimuutoksiin aina keskiajalta tähän päivään. Sellaiset käsitteet kuin sodomistinen synti ja haureus tai biopoliittinen hallinta ja seksuaalinen suuntautuneisuus tai vaikkapa viharikos oli auki kirjoitettava, jotta ilmiön historiallinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tausta tulisivat ymmärrettäviksi.

Sellaiset käsitteet kuin sodomistinen synti ja haureus tai biopoliittinen hallinta ja seksuaalinen suuntautuneisuus tai vaikkapa viharikos oli auki kirjoitettava, jotta ilmiön historiallinen, yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tausta tulisivat ymmärrettäviksi.

Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina työskentelevä Tuula Juvonen ja Helsingin yliopistossa sukupuolentutkimuksen vanhempana tutkijana toimiva Jukka Lehtonen avasivat näkemyksillään ja teksteillään meille suuntaviivoja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvien asenteiden ja ajatusten tulkintaan. Poliisiammattikorkeakoulun henkilökunnan kanssa pohdimme poliisien koulutuksessa tapahtuneita muutoksia ja niiden merkitystä poliisin asenteisiin ja toimintatapoihin. Nämä keskustelut näkyvät näyttelyssä.

Kokonaisuudessaan projekti piti sisällään moninaista tiedon louhintaa. Opiskelijat olivat projektissa myös itse aktiivisia toimijoita. He määrittelivät tarkastelemiaan kohteita, toteutustapoja ja tuotoksia ohjaajan opastamana ja ennen kaikkea työn tilaajan toiveita kuunnellen. Koska tavoitteenamme oli ymmärtää ilmiötä nimenomaan ihmisten ja heidän kokemustensa kautta. Haastattelimme poliiseja ja eri järjestöjen ja yhdistysten edustajia sekä aikalaisia ja tavallaan lakimuutoksen kokeneita asiantuntijoita. Heidän näkemystensä, ajatustensa ja tunteidensa kuuleminen ja heille äänen antaminen oli tärkeää.

Tutkimusaiheen osittaisen arkaluonteisuuden vuoksi meidän oli puntaroitava muun muassa sitä, miten keräämme tietoja ja miten niitä käsittelisimme. Eettisten periaatteiden pohdintoihin sisältyi myös projektissamme virinnyt ajatus tekemämme työn yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Toiveissa olisikin, että verkkonäyttely edesauttaisi ihmisoikeuksien laajempaa toteutumista ja esimerkiksi eduskunnan käsittelyssä olevien tärkeiden lakialoitteiden, kuten translain, etenemistä.

Rikoslain voimassaolon aikana poliisin harjoittama homoseksuaalisten tekojen valvonta oli kokonaisuudessaan melko vähäistä. Myöskään kehotuskieltolaki vuosina 1971–1999 eli julkinen kehottaminen samaa sukupuolta olevien väliseen seksuaaliseen kanssakäymiseen ei juuri tuomioihin johtanut. Tuomioiden vähäisyydet eivät silti välttämättä liittyneet myötämieliseen suhtautumiseen seksuaalivähemmistöjä kohtaan, vaan poliisin mahdollisuudet suitsia tekoja olivat rajalliset, eikä lakien valvontaa siksi aktiivisesti ajettu.

Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat puolestaan kokivat kriminalisoinnin elämää ja ihmisarvoa rajoittavana. Oman seksuaalisen identiteetin salailu ja hiljenemisen kulttuuri olivat olennainen osa elämää yhteiskunnassa, jossa ei tunnustettu ihmisyyden monimuotoisuutta. Homoseksuaalit eivät välttämättä uskaltaneet tehdä rikosilmoituksia tai hakea apua jouduttuaan rikosten uhriksi, koska heillä oli ennakko-oletus siitä, että poliisi ei puuttuisi homoseksuaalien kohtaamaan väkivaltaan tai rikoksiin. Kaksinkertaiseen marginaaliin ajautuminen, ensin seksuaalivähemmistöön kuuluvana ja sitten rikosten uhrina tai tekijänä, olikin seksuaalivähemmistöjen arkea.

Kaksinkertaiseen marginaaliin ajautuminen, ensin seksuaalivähemmistöön kuuluvana ja sitten rikosten uhrina tai tekijänä, olikin seksuaalivähemmistöjen arkea.

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolakien myötä poliisin käytännöt kuitenkin muuttuivat vähemmistöjä suojeleviksi. Poliisin yhteistyö ihmisoikeusjärjestö Seta ry:n kanssa on edesauttanut asenteiden muutosta. Poliisin tekemää tasavertaisuustyötä tuo omalla toiminnallaan esiin myös Suomen Sateenkaaripoliisit ry, jonka tavoitteena on edistää kansalaisten luottamusta poliisiin. Yhdistys myös puuttuu poliisin sisäisiin epäkohtiin ja tarjoaa vertaistukea vähemmistöjen edustajille.

Yksi Rikos ja rakkaus -verkkonäyttelyn teemoista onkin seksuaalivähemmistöön kuuluvat poliisit, pitkään poliisin työyhteisössä vaiettu aihe. Epätasa-arvoiset asenteet vaikuttivat poliisin toiminnassa vielä vuosia dekriminalisoinnin jälkeen, ja sopeutuminen lakimuutokseen oli hidasta. Selkeä muutos asenteissa tapahtui vasta 2000-luvulla. Tuolloin esimerkiksi poliisikoulutuksen hakuprosessissa tiedusteltiin hakijoiden oman seksuaalisen suuntautumisen sijaan heidän suhtautumistaan seksuaalivähemmistöä edustaviin työtovereihin.

Verkkonäyttelyn tekijät ovat Sanna Aaltonen, Amina Bechqito, Janita Hakanen, Salla Karvonen, Hanna-Kaisa Keto, Wilmandra Lindegren, Amanda Mäkynen, Lilja Pääkkönen, Minna-Riikka Tuohiniitty, Minka Uusi-Kartano ja Sanni Vettenranta.

Poliisimuseo sijaitsee Tampereen Hervannassa Poliisiammattikorkeakoulun kampusalueella. Museo on avoin suurelle yleisölle ja sisäänpääsy on ilmainen. Käyntiosoite on Vaajakatu 2. Museo esitelee Suomen poliisin historiaa ja toimintaa keskiajalta nykypäivään ja opettaa Poliisiammattikorkeakoulun opiskelijoille poliisihistoriaa.