Taannoisessa väitöstilaisuudessani vastaväittäjäni professori Laura Ackerman Smoller kysyi minulta, millä mielin olen kuolemantutkijana seurannut koronapandemiaa ja siihen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua. Vastasin hänelle, että en ole voinut välttyä huomaamasta yhtäläisyyksiä oman aikamme ja myöhäiskeskiajan välillä.
Musta surma 1300-luvun puolivälissä ja sitä seuranneet ruttoepidemiat muuttivat eurooppalaista kulttuuria. Yksi muutos liittyi kuolinhetken teologisen merkityksen ja kuolemasta käydyn keskustelun lisääntymiseen 1400-luvulla. Näin on käynyt myös viimeisen puolentoista vuoden aikana. Ennen koronapandemiaa kuolemasta ja kuolevaisuudesta puhuminen ei ollut suomalaisten tiedotusvälineiden suosituimpia juttuaiheita, vaikka Suomessa tehdään paljon kuolemaan ja suruun liittyvää tutkimusta. Tutkimuskentällä on jo pitkään puhuttu death positivity -liikkeestä, jossa ajatuksena on lisätä kuolemasta käytävää yhteiskunnallista keskustelua ja siten auttaa ihmisiä näkemään kuolema luonnollisena osana ihmiseloa. Lokakuussa 2019 kirjoittamassaan Ylen Kulttuuricocktail -artikkelissaan toimittaja Tuomas Karemo ei tuntunut jakavan kuolemantutkijoiden ajatusta, vaan jopa kyseenalaisti kuolemasta puhumisen mielekkyyden: ”On oikeastaan sairasta, että meidät halutaan saada ajattelemaan kuolemaa enemmän. Ikään kuin siinä voisi tulla aina vaan paremmaksi”.
Pandemian takia kuolema tuli uudella tavalla näkyväksi, mikä luonnollisesti herätti myös tiedotusvälineet puhumaan aiheesta. Kuoliko tänään enemmän kuin eilen? Tätä voi pitää tehokkaana memento morina, eli muistutuksena omasta kuolevaisuudestamme.
Pandemian takia kuolema tuli uudella tavalla näkyväksi, mikä luonnollisesti herätti myös tiedotusvälineet puhumaan aiheesta. Uutissivustojen ”body count” -listauksista saattoi tarkistaa päivittäiset kuolleisuusluvut. Kuoliko tänään enemmän kuin eilen? Tätä voi pitää tehokkaana memento morina, eli muistutuksena omasta kuolevaisuudestamme.
Uutisjutut koronaan kuolleiden määrästä ovat motivoineet meitä pitämään huolta sosiaalisesta eristäytymisestä ja ottamaan rokotteet omalla vuorollamme. Keskiaikaisilla saarnaajilla ja teologeilla puolestaan oli omat konstinsa ja motiivinsa saada ihmiset pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan. Ihmisille kirjoitettiin 1400-luvulla esimerkiksi kuolemisen taito -oppaita, joissa perehdytettiin siihen, kuinka ihminen kuoli oikeaoppisen kristillisen kuoleman ja siten takasi itselleen mahdollisimman hyvät asetelmat tuonpuoleiseen astumiseen.
Oma suosikkini myöhäiskeskiaikaisista memento moreista eli kuolevaisuuden muistutuksista on firenzeläisen dominikaaniveli Girolamo Savonarolan vuonna 1496 pitämässä saarnassaan käyttämä vertauskuva kuoleman silmälaseista. Asettaessaan silmilleen kuvainnolliset kuoleman silmälasit ihminen huomaisi Savonarolan mukaan, kuinka kaikki ihanat maalliset asiat olivat katoavaisia. Samoin kuin kaunis kukka lakastuu, niin myös ihminen vanhenee ja ennen pitkää kuolee. Suomalaiselle penkkiurheilukansalle Savonarolan metafora kuoleman silmälaseista aukeaa varmasti silmänräpäyksessä, olemmehan tottuneet katsomaan urheilukisoja sinivalkoisten lasien läpi. Saarnaajan silmälasit, joita leikkimielisesti olen kutsunut kalman kakkuloiksi, puolestaan näyttäisivät maailman ohikiitävänä ja tuonpuoleisen kaikkein merkityksellisimpänä.
Minkälaisia ohjeita kuolemisen taito -oppaissa annettiin kuolevaa ympäröivälle yhteisölle? Entä minkälaisia yhteisöllisiä tekoja kirjattiin 1400-luvun italialaisiin ja ruotsalaisiin kuolleistaheräämisihmeisiin?
Väitöskirjani tutkimusaiheena oli myöhäiskeskiaikaisen kuolinhetken yhteisöllisyys. Minkälaisia ohjeita kuolemisen taito -oppaissa annettiin kuolevaa ympäröivälle yhteisölle? Entä minkälaisia yhteisöllisiä tekoja kirjattiin 1400-luvun italialaisiin ja ruotsalaisiin kuolleistaheräämisihmeisiin? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia, kun samaan aikaan kuolinhetken yhteisöllisyydestä ruvettiin keskustelemaan tiedotusvälineissä koronapandemian myötä. Sosiaalisella eristäytymisellä, jolla pyrittiin estämään taudin leviämistä, oli monta yhteiskunnallista sivuvaikutusta. Yksi näistä oli se, että monet kuolevat jäivät yksin viimeisillä hetkillään. Läheisiä ei päästetty vierailuille sairaaloihin tai hoitolaitoksiin tartuntojen leviämisen pelossa. Myös hoitohenkilökunnan kiireet lisääntyivät, jolloin hekään eivät ehtineet jokaisen kuolevan äärelle. Meillä Suomessa asiaa on kommentoinut esimerkiksi piispa Teemu Laajasalo, kansainvälisesti puolestaan vaikkapa Angela Merkel. Ruotsalaiset tutkijat olivat ajan hermoilla ja julkaisivat aiheesta tieteellisen artikkelin jo viime vuoden puolella. Heidän tutkimuksensa osoitti, ei kovinkaan yllättäen, että koronapotilaat jäivät kuollessaan huomattavasti useammin yksin kuin muihin syihin kuolleet henkilöt.
Keskustelu kuolevien koronapotilaiden yksinäisyydestä osoittaa, että yksinäistä kuolinhetkeä pidetään yhteiskunnassamme epätoivottuna tapana menehtyä. Näin oli myös keskiajalla. Yksinäinen ja ennen kaikkea äkillinen kuolema oli niin sanottu huono kuolema (mala mors). Keskiaikaiseen uskomusjärjestelmään jopa kuului keino, kuinka välttää äkillinen kuolema (mors improvisa). Uskomuksen mukaan ihminen ei kuollut äkillisesti sinä päivänä, kun oli nähnyt pyhän Kristoforoksen kuvan. Tämän vuoksi kirkkojen seinille maalattiin jättiläismäisen Kristoforoksen kuvia. Yleensä kuvat sijoitettiin kirkon pohjoisseinälle, jotta etelän puoleisesta ovesta sisään astunut henkilö näki Kristoforoksen välittömästi tullessaan kirkkoon. Keski-Euroopassa oli tapana maalata Kristoforoksen kuvia jopa kirkkojen ulkoseiniin.
Äkillinen kuolema oli keskiajalla kammoksuttu, koska silloin kuoleva ei ehtinyt valmistautua lähtöönsä. Niin sanottu hyvä kuolema (mors beata) koostui maallisten ja hengellisten asioiden järjestämisestä.
Äkillinen kuolema oli keskiajalla kammoksuttu, koska silloin kuoleva ei ehtinyt valmistautua lähtöönsä. Niin sanottu hyvä kuolema (mors beata) koostui maallisten ja hengellisten asioiden järjestämisestä. Edellä mainitut kuolemisen taito – eli ars moriendi -oppaat muodostuivat 1400-luvun best sellereiksi. Latinankielisiä oppaita käännettiin lukuisille eri kansankielille, niistä oli useita eri versioita ja niitä luettiin ympäri Eurooppaa. Oppaiden rakenteissa oli eroja, mutta yleisesti voisi sanoa, että oppaat koostuivat rukouksista, kehotuksista, kysymyksistä ja kuolevan kohtaamista kiusauksista. Seuraamalla oppaiden antamia ohjeita kuoleva takasi itselleen hyvän kristillisen kuoleman ja siten mahdollisimman hyvät asetelmat tuonpuoleiseen siirtymiseen.
Yksi väitöskirjani keskeinen tutkimustulos on, että kuolemisen taito -oppaat suhtautuivat pidättyväisesti kuolinhetken yhteisöllisyyteen. Ympäröivä yhteisö ja läheiset ihmiset yhdistetään näissä oppaissa ahneuden kiusaukseen: oppaiden mukaan paholainen viettelee kuolevan ajattelemaan kaikkia niitä ihania maallisia asioita, joista hän joutuu kuollessaan luopumaan. Myös läheiset ihmiset liitetään näihin maallisiin asioihin, sillä kuoleva ei halua oppaiden mukaan luopua heistä, vaan haluaisi viettää yhä enemmän aikaa heidän kanssaan. Oppaiden ratkaisu tämän kiusauksen voittamiseen on se, että perheenjäsenet ja ystävät jätetään aivan viimeisten hetkien ulkopuolelle. Viimeisen sakramentin toimittamisen jälkeen kuoleva tuli jättää yhden uskotun henkilön seuraan. Tämä tulee hyvin konkreettisesti esiin kuvitetun kuolemisen taito -oppaan kuvassa, jossa enkeli pitää kangasta läheisten ihmisten ja kuolevan henkilön välissä sanoen ”älä ajattele ystäviäsi”. Häiriötekijöiden poistuttua kuolinvuoteen ääreltä, jäljelle jääneen uskotun ystävän tehtävänä oli varmistaa, että kuoleva keskittyi kaikkein olennaisimpaan, eli syntiensä katumiseen ja Jumalan armoon.
Kuolemisen taito -oppaiden kehotus kuolla yhden uskotun ystävän seurassa ei kuitenkaan näytä saavuttaneen kansan suosiota 1400-luvulla. Väitöskirjassani tutkin italialaisia ja ruotsalaisia kuolleistaheräämisihmeitä. Kuolleistaheräämisihme tarkoittaa tapausta, jossa henkilö oli ensin tulkittu kuolleeksi tai pian kuolevaksi, mutta virkosi kuitenkin sen jälkeen, kun joltakin pyhimykseltä oli pyydetty apua.
Näissä lähteissä kuolinhetki kuvataan varsin yhteisöllisenä tilanteena. Vaikka ihmekertomusten todistajanlausunnot eivät ole suoraviivaisia kuvauksia historiallisista tilanteista, antavat ne meille hyvän kuvan siitä, miten ihmiset elivät uskoaan kuolinvuoteen ympärillä ja minkälaisia tekoja ja toimia pidettiin tärkeänä kuoleman koittaessa. Lähteet osoittavat, että yhteisöllinen kokoontuminen oli tärkeä osa keskiaikaisten ihmisten kuolinhetkeä. Läsnä olevat sukulaiset, ystävät, naapurit ja joskus jopa ventovieraat, eivät olleet passiivisia sivusta seuraajia, vaan heillä oli aktiivinen rooli kuoleman prosessissa. Läsnäolijat saattoivat rukoilla kuolevan sielun tai fyysisen parantumisen puolesta, he noutivat papin paikalle toimittamaan viimeisen sakramentin, he tarkkailivat kuoleman merkkejä ja päättivät yhteisesti exituksesta. Lisäksi he valmistivat vainajan ruumiin hautausta varten ja tiedottivat kuolinhetkestä laajemmalle yhteisölle kodin ulkopuolelle.
Lähteet osoittavat, että yhteisöllinen kokoontuminen oli tärkeä osa keskiaikaisten ihmisten kuolinhetkeä. Läsnä olevat sukulaiset, ystävät, naapurit ja joskus jopa ventovieraat, eivät olleet passiivisia sivusta seuraajia, vaan heillä oli aktiivinen rooli kuoleman prosessissa.
Näitä tekoja suorittaessaan yhteisö joutui neuvottelemaan, miten kuoleman prosessissa tulisi edetä. Toisaalta heidän täytyi myös tehdä fyysistä yhteistyötä, jotta vainaja saatiin vaikkapa laskettua lattialle ja käärittyä käärinliinaan hautausta varten. Vaikka pappi, ja toisinaan myös lääkäri, vieraili kuolinvuoteen äärellä, vainajan läheisten vastuulla oli varmistaa kuoleman prosessin eteneminen toivotulla tavalla. Tämä teki kuolinhetkestä yhteisöllisen tilanteen, jossa ponnisteltiin yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Tämä tavoite saattoi olla oikeaoppisen kristillisen kuoleman takaaminen, tai kuolevaksi oletetun henkilön parantaminen rukousten avulla.
Vaikka kuolemisen taito -oppaiden ohjeistus kuolla yhden uskotun ystävän seurassa ei näytä saavuttaneen laajaa kansansuosiota myöhäiskeskiajalla, ei tämä silti tarkoita sitä, etteivätkö oppaat muuten olisi olleet suosittuja. Ilmeisesti tätä ohjeistusta yhdestä uskotusta ei vain koettu käytäntöön soveltuvaksi. Ihmiset eivät välttämättä omaksu teologisia dogmeja kokonaisuudessaan, vaan muokkaavat niitä omiin tarpeisiinsa sopiviksi. Tämä kuoleman yhteisöllisyyteen liittyvä esimerkki havainnollistaa, kuinka normatiivisten lähteiden ohjeet saattavat erota huomattavasti ihmisten arkikäyttäytymisestä ja eletystä uskosta. Siinä missä oppaiden ohjeissa kuolevan äärellä oleminen rinnastuu syntiin houkuttamiseen, kuolleistaheräämisihmeiden todistajanlausunnot osoittavat yhteisöllisyyden olleen tärkeä keino selvitä kuoleman aiheuttamasta kriisistä. On tärkeää huomata, että kuolleistaheräämisihmeissä edes papisto tai uskonnolliset sääntökunnat eivät välttäneet useamman ihmisen läsnäoloa kuoleman koittaessa, vaan yhtä lailla papit, munkit ja kerjäläisveljet kerääntyivät kuolevan uskonveljensä äärelle. Yhteisöllinen kuolinhetki oli siis tärkeä osa sekä kirkonmiesten että tavan kristittyjen elettyä uskoa, vaikka kirkon korkeimmissa asemissa olevat teologit ohjeistivat toisin kuolemisen taito -oppaissa.
Pohjimmiltaan kuolema tuo sekasortoa yhteisöön, koska sen myötä yhteisö menettää yhden jäsenensä. Yhteisöllisten toimien kautta yksilön kuolinhetki muuttuu yhteisöä kokoavaksi tilanteeksi, jossa uusinnetaan yhteisön hierarkioita ja arvoja.
Kuolleistaheräämisihmeiden todistajanlausunnot osoittavat, että kuolinvuoteen äärellä suoritetut yhteisölliset teot ja rituaalit olivat ihmisten keino ylläpitää yhteisön tasapainoa kriisin keskellä. Pohjimmiltaan kuolema tuo sekasortoa yhteisöön, koska sen myötä yhteisö menettää yhden jäsenensä. Yhteisöllisten toimien kautta yksilön kuolinhetki muuttuu yhteisöä kokoavaksi tilanteeksi, jossa uusinnetaan yhteisön hierarkioita ja arvoja. Vaikka nykyihmiset eivät kaipaa samoja uskonnollisia rituaaleja kuin 1400-luvulla eläneet kristityt, on koronapandemian myötä herännyt keskustelu eristetystä kuolinhetkestä osoittanut, että yhteisöllinen kokoontuminen kuoleman koittaessa koetaan nykyäänkin tärkeäksi. Aivan kuten keskiajallakin, yhteisöllisyys kuoleman äärellä auttaa nykyihmistä etenemään kuoleman prosessissa ja käsittelemään menetyksen aiheuttamaa surua.
