Collecting data threatens our freedom if we are not careful

Saavuttamamme ammatti ja urakehityksen suunta ilmentävät yhteiskunnallista asemaamme. Vaikka suurin osa tavallisista työtä tekevistä ihmisistä kokee tyytyväisyyttä ja jopa ylpeyttä työstään, työ voi myös aiheuttaa häpeää.

Teimme hankkeessamme Rekrytointiosaaminen ja työntekijöiden hakutaidot yhdenvertaisuuden perusteena asiantuntijahaastatteluja keskittyen työnhakuun liittyviin tilanteisiin. Erästä esihenkilöä haastatellessamme keskusteluun nousi myös työn arvostus. Haastateltu esihenkilö vertasi kokemuksiaan Suomessa ja Ruotsissa ja oli sitä mieltä, että Suomessa esimerkiksi työtä bussinkuljettajana tai siivoojana saatetaan hävetä sen sijaan että kaikkea työtä ja jokaista ammattia arvostettaisiin.

Haastateltu esihenkilö kertoi esimerkin bussikuskina työskennelleestä henkilöstä, jolla oli poikkeuksellisen paljon poissaoloja. Poissaolojen taustaa alettiin selvittää. Kävi ilmi, että työntekijä ei ollut kertonut kenellekään, omaa ydinperhettään lukuun ottamatta, että hän työskenteli bussikuskina. Hän oli toiminut aiemmin yrittäjänä, eikä halunnut kertoa muille joutuneensa lopettamaan yritystoimintansa ja siirtymään palkkatyöhön. Haastattelun perusteella emme tiedä oliko yrittäjä joutunut konkurssiin, mutta mikäli oli, on sillä todennäköisesti ollut vaikutuksensa henkilön kokemukseen. Suomessa konkurssi on edelleen häpeä ja se kuvastaa vararikkoon ja vararikkoisiin sekä yleisemmin epäonnistumiseen Suomessa tyypillisesti liittyvää tuomitsevaa ilmapiiriä (Turunen 2018).

Bussikuski salasi muilta uuden työnsä, koska hän halusi säilyttää statuksensa yrittäjänä ja yrityksensä toimitusjohtajana.

Bussikuski salasi muilta uuden työnsä, koska hän halusi säilyttää statuksensa yrittäjänä ja yrityksensä toimitusjohtajana. Salailu sekä työ vastentahtoisessa ammattiasemassa kuormittivat häntä niin paljon, että hän joutui olemaan sen takia paljon pois töistä. Toisin sanoen hän häpesi tilannetta ja mahdollista konkurssia eikä ollut hyväksynyt omaa asemaansa työntekijänä, koska koki sen liian vähäarvoiseksi.

Ammattien arvostus

Bussikuskin tarina on yksittäistapaus. Se kuitenkin kuvastaa sitä, että kaikki eivät ole ylpeitä työstään ja ääritapauksessa työ voi jopa aiheuttaa syvää häpeää. Kulttuuriantropologien mukaan häpeä on universaalia, mutta se, mitä ja miten hävetään, on historiallista ja kulttuurisidonnaista (Kainulainen & Parente -Čapková 2021).

Bussikuskin tarina kertoo yhteiskunnasta ja kulttuurista, jossa työn arvostus on korkea, mutta kaikkia ammatteja ei pidetä samanarvoisina. Työhön liittyviä häpeäkokemuksia pro gradussaan tutkineen Maija Mustosen (2022) mukaan työelämäodotukset ovat hyvin tehokkuus- ja menestyspainottuneita ja uralla etenemistä ihannoivia. On sosiaalisesti hyväksyttävää ja tavoiteltavaa vaihtaa ammattia tai alaa “parempaan”, mutta siirtymä ammattien arvostushierarkiassa alemmalle portaalle koetaan epäonnistumisena (myös Asp & Peltonen 1991, 72). Mikäli siirtyminen alaspäin ammattien hierarkiassa koetaan huonommaksi vaihtoehdoksi kuin työttömyys, voi ammattien sosiaalisella arvostuksella olla vaikutuksensa myös työllistymiseen tilanteissa, joissa arvostushierarkiassa nouseminen tai edes samalla tasolla pysyminen ei syystä tai toisesta ole mahdollista.

Mikäli siirtyminen alaspäin ammattien hierarkiassa koetaan huonommaksi vaihtoehdoksi kuin työttömyys, voi ammattien sosiaalisella arvostuksella olla vaikutuksensa myös työllistymiseen tilanteissa, joissa arvostushierarkiassa nouseminen tai edes samalla tasolla pysyminen ei syystä tai toisesta ole mahdollista.

Kattavaa tutkimusta eri ammattien arvostuksesta ei juuri ole, mutta Suomen Kuvalehti on toteuttanut ammattien arvostuksen listauksen useita kertoa, viimeksi vuonna 2018. Listan kärjessä on kirurgi sekä muita lääkäreitä, mutta myös kätilö. Vaikka listauksesta on jo useita vuosia aikaa, sen voi olettaa kuvaavan melko hyvin myös tämän hetken tilannetta, sillä ammattien arvostus muuttuu melko hitaasti. Toisaalta koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan kaltaiset poikkeustilanteet ovat saattaneet vaikuttaa merkittävästi joidenkin ammattien sijoitukseen listauksessa.

Yrittäjä on yhteensä 379:n ammatin listalla sijalla 26, mutta toimitusjohtaja on vasta sijalla 150. Bussinkuljettajaa tai linja-autonkuljettajaa ei listauksesta löydy, mutta autonkuljettaja löytyy sijalta 89, metrojunan kuljettaja sijalta 189 ja taksinkuljettaja sijalla 288. Näyttää siis siltä, että yrittäjästä bussikuskiksi siirtyneen henkilön kokemus asemansa arvostuksen laskemisesta ei ole vain hänen näkemyksensä, vaan se heijastaa laajempaa ammattien arvostusta.

Suorittavaa työtä tekevien ylpeys ammatistaan

Aiemmassa Duunarit-tutkimushankkeessa selvitimme duunareiden eli suorittavaa työtä tekevien kokemuksia työstään. Hankkeen keskeinen tulos oli, että lähes kaksi kolmasosaa sekä teollisuuden että kiinteistöpalvelualan työntekijöistä kertoo kokevansa ylpeyttä omasta työstään ja ammatistaan (Saari ym. 2021a; 2021b; 2023). Ylpeyden kokemukselle oli monia syitä, mutta tiivistimme ne ensinnäkin onnistumiseen eli omaan osaamiseen ja hyvään työn jälkeen, toiseksi muiden, esimerkiksi asiakkaiden, työkavereiden ja koko yhteiskunnan auttamiseen, sekä kolmanneksi selviytymiseen raskaassa ja vähän arvostetussa työssä.

Vastaajista yli viidennes ei koe lainkaan tai juurikaan ammattiylpeyttä.

Kuitenkin vastaajista yli viidennes ei koe lainkaan tai juurikaan ammattiylpeyttä. Duunarit-hankkeessa jäi lähes tyystin selvittämättä vastaajien kokemukset ja syyt näiden vastausten taustalla. Kyselyn avovastausten perusteella havaitsimme, että osa heistä oli aiemmin tuntenut ammattiylpeyttä, mutta eivät tunteneet sitä enää. Osa ei ollut koskaan ammattiylpeyttä tuntenutkaan. Heidän kokemuksensa oli kiinnostava, kuten myös se, miten he jaksoivat toimia ammatissa, josta eivät kokeneet ylpeyttä. Harmillista kyllä, siihen ei ollut Duunarit-hankkeen puitteissa mahdollista perehtyä syvemmin. Kuitenkin edellä mainitun palkkatyöhön siirtyneen yrittäjän tilanne tarjoaa yhden esimerkin siitä, millainen tilanne ammattiylpeyden puutteen taustalta voi löytyä.

Sosiaaliset seikat valintojen suuntaajina

Ammattien valintaa koskevat mielipiteet ovat usein olleet lähtökohtana ammatin arvostusta mittaavissa tutkimuksissa (Asp & Peltonen 1991, 70). Samaan aikaan ammatin arvostus vaikuttaa halukkuuteen valita kyseinen ammatti, vaikka ei sitä yksinomaan määritäkään. Ammattiin voi hakeutua, siitä voi pitää, sen arvostaa korkealle ja tuntea siitä myös ylpeyttä riippumatta siitä, mihin kohdin ammattien yleisessä arvohierarkiassa se sijoittuu.

Ylipäätään ammatin valintaan erilaisissa elämäntilanteissa vaikuttavat monenlaiset sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät. Sukupuoli on yksi selkeimmistä, sillä Suomessa työmarkkinat ovat jakaantuneet poikkeuksellisen voimakkaasti naisten ja miesten aloihin ja ammatteihin. Lisäksi ammatinvalintaan vaikuttaa jossain määrin myös vanhempien ammattiasema. Etenkin teollisuuden työntekijät toivovat ja suosittelevat lapsilleen sosiaalisesti arvostetumpia ammatteja kuin heidän omansa (Asp & Peltonen 1991, 70). Lisäksi ammatin valintaa suuntaavat alueelliset seikat, sillä kaikki ammatit eivät ole valittavissa joka puolella Suomea.

Tärkeää on muistaa, ettei ammatin valintaan liittyviä päätöksiä tehdä tyhjiössä eikä yksinomaan hyvän palkan tai työllistymismahdollisuuksien pohjalta. Sen sijaan valintojen taustalla vaikuttavat monenlaiset sosiaaliset asetelmat.

Lähteet

Asp, E. & Peltonen, M. (1991) Työelämän sosiologia. Aavaranta-sarja no. 23. Helsinki: Otava.

Kainulainen, S. & Parente -Čapková, V. (2021) Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä. Turun yliopisto: Utukirjat.

Mustonen, M. (2022) Kun työ, ura tai ammatti hävettää. Ilmiö 9.6.2022.

Saari, T. & Koivunen, T. & Pyöriä, P. & Melin, H. (2021a) Ammattiylpeyden kokeminen ja toiminnan rationaalisuus suorittavassa työssä. Sosiologia 58(3): 235–252.

Saari, T. & Koivunen, T. & Pyöriä, P. & Leinonen, M. & Tapanila, K. & Melin, H. (2021b) Duunarit – ammatistaan ylpeät. Duunarit-hankkeen loppuraportti. Tampereen yliopisto: Työelämän tutkimuskeskus.

Saari, T. & Pyöriä, P. & Koivunen, T. & Leinonen, M. & Tapanila, K. & Melin, H. (2023) Suorittavan työn tekijät korona-aikana. Teoksessa Mäkikangas, A. & Pyöriä, P. (toim.) Koronapandemia, työ ja yhteiskunta – Muuttuiko Suomi? Helsinki: Gaudeamus.

Turunen, R. (2018) Velka, vararikko ja tuomio. Konkurssi ja sen merkitykset 1800-luvun suomalaisissa kaupungeissa. Lectio praecursoria 1.12.2017. Ennen ja nyt – Historian tietosanomat 1.1.2018.

Helmikuun alussa julkaistu Museoliiton tiedote kertoi tutkimuksesta, jossa yhden museokäynnin arvoksi oli määritelty 864 euroa. Arvo koostuu koetusta positiivisesta arvosta henkilökohtaisen hyvinvoinnin, älyllisen hyvinvoinnin, sosiaalisen hyvinvoinnin ja fyysisen hyvinvoinnin alueilla. Tutkimuksen tulos herätti sosiaalisessa mediassa kiivasta keskustelua, josta myös HS uutisoi.

Miksi museokäynnille haluttiin tuoda rahallinen arvo? Entä olisiko 500 euroa sopiva hinta museolipun hinnaksi, kun kuitenkin asiakas saisi tuollakin hinnalla “hyvinvointivoittoa” vielä 364 euron verran? Tiedote ja tutkimus herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Mittaamattomaksi mitattu hyvinvointihyöty

Jokainen museoon sijoitettu euro tuottaa 30 euroa hyvinvointihyötyjä. Laskutoimituksen tulos vaikuttaa mahtavalta. Siinä missä esimerkiksi uudet raideyhteydet ovat “taloudellisesti kannattamattomia”, kuulostaisi sijoitettujen rahojen 30-kertaistaminen kaikkien aikojen parhaalta diililtä.

Vertailu ei kuitenkaan ole helppo: raideinvestoinnit ovat kulueriä, joiden suurin kustannus ja työllistämisvaikutus syntyy rakennusvaiheessa. Kerran rakennettua rataa ei heti seuraavilla hallituskausilla pureta, vaikka se osoittautuisikin heikoksi investoinniksi.

Museolaitoksen pitää osoittaa relevanttiutensa kärjistetysti sanoen joka päivä. Etenkin julkisen puolen budjeteista päätettäessä museoalan on syytä muistuttaa olemassaolostaan ja tärkeydestään. Työllistymis- ja hyvinvointivaikutukset syntyvät jatkumossa, museolaitoksen ylläpito ja kehittäminen ovat sen olemassaolon perusta. Kriittisen infrastruktuurin tai julkisten kulttuuripalveluiden hyötyä on vaikea osoittaa, saati vertailla.

Museokäyntien arvoa määrittäneen tutkimuksen tapauksessa emme ainakaan saaneet tälle arvioinnille uusia työkaluja.

Ankkurointi toivottua tutkimustulosta määrittämässä

Tutkimuksessa käytettiin asteikkoa 0–1000 euron väliltä kuvailemaan museokäynnin koettuja hyvinvointihyötyjä. Hyvinvointihyödyt eroteltiin neljäksi osa-alueeksi: henkiseksi, fyysiseksi, sosiaaliseksi ja älylliseksi hyvinvoinniksi.  Näiden osa-alueiden keskiarvot sitten ynnättiin yhteen 864 euron tuloksen saamiseksi. Tutkimusasetelma oli tietenkin järjetön: mitä jos asteikko olisi ollut 0–10 000 € ja muuttujia olisi ollut neljän sijaan vaikkapa kymmenen? Näiden yhteenlaskettuna tuloksena olisi saatu todennäköisesti neli- tai viisinumeroinen lukema.

Kyseessä on klassinen kognitiivinen harha, ankkurointi, josta myöhemmin taloustieteen Nobelin muistopalkinnon saanut Daniel Kahneman ja Amos Tversky kirjoittivat jo 1970-luvulla.

Ankkuroinnilla voidaan manipuloida vastaajaa esimerkiksi kysymyksenasettelun tai käytetyn skaalan avulla. Yksinkertaistettuna, vastausvaihtoehdot 0-100€ ja 0-1000€ antavat haastateltavalle vihjeen siitä, millaisessa mittakaavassa vastauksen tulee olla ja ohjaavat täten vastausten suuruutta. Lisäksi käytettyjen osa-alueiden ynnääminen yhteen aiheuttaa päällekkäisyyksiä. Mihin fyysinen hyvinvointi loppuu ja henkinen hyvinvointi alkaa? Mikä on älyllisen ja henkisen hyvinvoinnin ero? Tässäkään mielessä tutkimusasetelman uskottavuus ei ole parhaasta päästä.

Varsinaisessa tutkimusraportissa selviää, että tutkimusta tehtäessä on käytetty vedettävää liukusäädinasteikkoa. Jokainen voi tahollaan kuvitella miten pieneltä esimerkiksi 10€ näyttäisi liukusäädinasteikolla joka on muodostettu välille 0-1000€. Aivan oikein, minimaalisen pieneltä, lähes huomaamattomalta. Jos liukusäädin olisi asteikolla 0–100€, näkisimme silmin nähtävän tuloksen jo 10€ kohdalla.

Heikko tutkimusasetelma on kuitenkin vain tiedotteen perustana olevan tutkimuksen ongelma. Kiinnostavaa on katsoa myös laajempaa kontekstia, julkisin varoin rahoitettavan hyödykkeen euroistamista ja sen ongelmia.

Määrällistämisen ongelma

Kvantitatiivisessa muodossa julkaistu tulos yhteismitallistaa julkiset kulut muotoon, jossa niitä voidaan laskea ja vertailla. Yhteismittallisuus vaatii kuitenkin johdonmukaisuutta, jota tässä tapauksessa saa hakea. Tuskin kukaan oikeasti väittää museoon sijoitetun euron tuottavan 30-kertaisen hyödyn, sillä samalla logiikalla myös museolippujen hintoja voitaisiin esimerkiksi kaksikymmenkertaistaa, ja silti saada merkittäviä hyötyjä yhteiskunnalle. Euroistaminen on varmasti hauska harjoitus sinänsä, mutta numeroiden uskottavuus katoaa heti, kun väitettä testaa missä tahansa muussa kontekstissa. Mihin museolaitokseen sijoitettua rahamäärää voisi verrata? Mitä hyötyä on mittarista, jolla ei tee mitään? Mikäli samalla mittaristolla ei voi arvioida muitakin kokemuksia ja vertailla niitä museokäynnin kanssa, on tutkimuksen tuloksen, 864€ museonkäyntiä kohden, informatiivinen arvo käytännössä nolla. Yhteismitallisuuden tavoite on jäänyt saavuttamatta.

Investointien numeroistamiselle on kuitenkin selvästi kysyntää. Tampereen Kannen Areenan (nyk. Nokia Areena) valtionrahoitusta perusteltiin aikoinaan sillä, että sinne syntyy 3500 pysyvää työpaikkaa Areenan yhteyteen rakennettujen toimistojen vuoksi.

Hankkeen hyötyjen osoittaminen konkreettisella työpaikkojen määrällä on oman viestinnän kääntämistä vastaanottajan ymmärtämälle kielelle. Haettu euromääräinen investointisumma tuottaa valtiolle numeeriseen muotoon lasketun työpaikkavaikutuksen. Ainoa ongelma 3500 työpaikan suhteen oli se, että työpaikkojen syntymekanismi oli seuraava: rakennetaan yhden työntekijän vaatima neliömäärä toimistotilaa niin saadaan yksi työpaikka. Kerrotaan tämä neliömäärä 3500:lla, niin saadaan 3500 työpaikkaa. Työpaikat eivät kuitenkaan synny toimistoja rakentamalla eivätkä menestyneet start-up yritykset autotalleja rakentamalla, vaikka niiden syntytarinoissa lähestulkoon aina autotalli mainitaankin.

Myös raideinvestointien tapaisiin infrahankkeisiin kaivattaisiin euromääräistä määrittelyä, ainakin jos kysyy infrarakentamisen työnantajien etujärjestö INFRA ry:ltä. Etujärjestö osoitti 24.1.2023 pettymyksensä raideinvestointien esittämisenä taloudellisesti kannattamattomina ja moitti ministeriöitä siitä, että ns. dynaamiset hyödyt, kuten verohyötyjen ja työssäkäyntialueiden laajenemisesta koituvat hyödyt on kokonaan unohdettu. Toisin sanoen INFRA ry kaipaa euromääräistä, laskettavissa olevaa analyysiä infrastruktuurihankkeiden vaikuttavuudesta.

Palataan kuitenkin museoalalle. Miksi Museoliitto siis julkaisee tiedotteen kaltaista höttöä, vaikka maallikkokin näkee, ettei tutkimus kestä päivänvaloa?

Yliopistotutkija Esa Reunanen Tampereen yliopiston viestintätieteiden yksiköstä näkee Museoliiton tiedottamisen ymmärrettävänä.

– Onhan kyseessä museoalalle positiivinen uutinen, joten tottakai he julkaisevat tuloksen. Tutkimus luo positiivisen kuvan toimivasta museolaitoksesta, joka puolestaan tuo positiivista painetta, kun päätetään museoiden rahoituksesta julkisista varoista, Reunanen toteaa.

Erilaista tiedottamista tutkimuksista, selvityksistä ja kyselyistä syötetäänkin medialle jatkuvalla syötöllä. Joulukuussa toimittaja ja journalistiikan opiskelija Aleksi Nissilä kirjoitti Suomen Lehdistö -julkaisuun VertaaEnsin-sivuston tekemästä selvityksestä, jossa osoitettiin, että harvalukuisten paikkakuntien asukkailla on erittäin pitkä matka lähimmälle pankkiautomaatille. Kuten Nissilä ansiokkaasti osoittaa, tutkimusasettelu laskukaavoineen on todella ongelmallinen eikä juurikaan heijastele oikeiden ihmisten oikeita matkoja. Kuitenkin selvityksestä uutisoitiin sellaisenaan laajasti niin kansallisen, kuin paikallisenkin tason medioissa.

Museoliiton julkaisu ei mennyt ihan yhtä sukkana läpi mediaan, mistä osoituksena on Helsingin Sanomien kriittisesti tiedotetta käsitellyt juttu. Tutkimustulosta voi kuitenkin hyödyntää (ja varmasti hyödynnetään) museoalan viestinnässä laajemminkin. Kuinka houkuttelevaa onkaan vedota tuloina ja menoina asiat näkeviin päättäjiin kvantitatiivisessa muodossa olevalla tutkimustuloksella. Näkyvyys ja mediajulkisuus ovat tehokas työkalu, jotta saadaan suuri yleisö toimimaan vipuvartena poliittisten päättäjien suuntaan.

– Tässä on kyse medioitumisesta. Se ilmenee siten, että esimerkiksi etujärjestöjen viestintä on ammattimaistunut ja sen vaikuttavuutta mitataan näkyvyytenä. Mitä suurempi mitattava näkyvyys, sen paremmin on onnistuttu, Reunanen selvittää.

Näkyvyyden mittaaminen johtaa helposti “sitä saat mitä mittaat”-ilmiöön, jossa tavoite hämärtyy mittauksen kohteen ottaessa vallan. Kun mittayksikkönä on näkyvyys, näkyvyyttä myös saadaan.

– Hassua kyllä, tämä ammattimaistuminen ei ole kuitenkaan näyttäytynyt välttämättä viestinnän laadun parantumisena vaan lähinnä kasvaneena näkyvyytenä, Reunanen lisää.

Lopuksi

Mikä museotutkimuksessa oikeasti oli kiinnostavaa, jätettiin hyvin pienelle huomiolle. Puolet tutkimuksesta oli omistettu museovierailun hyvinvointikokemuksen koetulle kestolle. Tähän kyselyyn osallistui puolet vastaajista, mutta se mainitaan tiedotteessa vain sivulauseessa. Suhteellisen ahkerana museokävijänä olen itse kiinnostuneempi kulttuurielämyksen tuottaman koetun hyvinvoinnin kestosta kuin siitä, kuinka monta kuvitteellista hyvinvointieuroa tästä käynnistä hyödyinkään.

Lähteet

Tversky, A., & Kahneman, D. (1974). Judgment under Uncertainty: Heuristics and Biases: Biases in judgments reveal some heuristics of thinking under uncertainty. science, 185(4157), 1124-1131.

Eläimistä tuli käyttötavaraa ja omaisuutta ja teollisesti tuotettava hyödyke vasta 1900-luvulla. Eläinnäkökulmaa käyttämällä ihmiset ja tutkimus voivat hitaasti purkaa kestämätöntä kehitystä.

Länsimaisten yhteiskuntien suhde eläimiin on ristiriitainen. Kuten ehtymättöminä pitkään pidetyt luonnonresurssit, eläimet tuottavat ihmisten yhteiskunnalle hyvinvointia ja vaurautta. Eläimiä ei ole huomioitu yritysten, kuntien tai valtioiden yhteiskuntavastuuajattelussa juurikaan ennen tätä päivää.

Vielä parikymmentä vuotta sitten eläinoikeudet kiinnostivat enimmäkseen filosofian ja etiikan tutkijoita. Eläinnäkökulma on noussut tieteelliseen keskusteluun viime aikoina myös perinteisissä ihmis- ja yhteiskuntatieteissä.

Erityisesti tuotantoeläimet ovat olleet melko näkymättömiä ihmistieteellisessä tutkimuksessa. Ilmastonmuutos, luontokato ja pandemiat nousivat 2010-luvulla yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen, ja kun katsoo tuotantoeläintä, saa uuden näkökulman ihmisen luomaan yhteiskuntaan.

Eläinoikeuksilla ja eläinnäkökulmalla voi rakentaa kestävämpää yhteiskuntaa. Eläinten näkökulman huomioiminen auttaa kuvittelemaan kestävämpää maailmaa.

Eläimistä saadaan valtavasti vaurautta, mutta kestävyyskeskustelussa eläimet ovat marginaalissa

– Eläinten hyvinvointi ja oikeudet pitäisi ottaa vakavammin huomioon yritysten ja julkisyhteisöjen päätöksenteossa, ja siihen on olemassa jo keinoja, sanoo Tampereen yliopiston julkisen talousjohtamisen professori Eija Vinnari.

Eläinnäkökulma kyseenalaistaa eläimiin liittyviä vakiintuneita, ihmiskeskeisiä toimintatapoja ja hahmottaa eläimet toimijoina ja tuntevina olentoina. Voiko eläin olla jonkinlainen kanssakansalainen ja oikeushenkilö? Voiko eläimiä ajatella sidosryhmänä? Minkälainen arvo voidaan laskea vastuulliselle eläinten kohtelulle?

Professori Eija Vinnarin erikoisalaa ovat erityisesti yhteiskunnallinen ja kriittinen laskentatoimi, jotka täydentävät taloudellisesta näkökulmasta maailmaa kuvaavaa perinteistä laskentatoimea. Yhteiskunnallisen ja kriittisen laskentatoimen tutkimusryhmä, jossa Vinnarikin toimii, tutkii sitä, millainen rooli laskentatoimen ja raportoinnin käytännöillä on oikeudenmukaisen, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmän yhteiskunnan rakentumisessa.

Laskentatoimeen kuuluvat muun muassa erilaisten mittareiden luominen ja raportointi.

– Näkyvimpiä, konkreettisia eläinten resurssina käyttämisen paikkoja ovat lihan, maidon ja kalan tehotuotanto, turkistarhaus, eläinkokeet, eläintarhat ja sirkukset, Vinnari sanoo.

Eläinten hyväksi käyttämisellä on yhteiskunnassa taloudellista merkitystä. Myös lemmikkieläinten ympärillä pyörii paljon taloudellista toimintaa, ja Vinnari mainitsee myös lemmikkieläinten pitämisen yhtenä tapana käyttää elämiä hyödyksi, vaikka aihe on yhteiskunnalliselle keskustelulle hankala.

Millä tavalla voimme hahmottaa vastuuta eläimistä niillä keinoilla, joita meillä on? Eroaako vastuu luonnonvaraisten eläinten ja ruuaksi tehotuotettujen eläinten välillä?

Teollinen, eläimien hyvinvoinnista piittaamaton eläintuotanto aiheuttaa riskejä puhtaasti ihmisten itsekkäästä näkökulmasta, koska se aiheuttaa esimerkiksi pandemiariskejä. Eläimiä tuottavista laitoksista voi levitä tauteja, ja laitoksiin voi levitä ulkopuolelta tauteja, jotka voivat niiden olosuhteissa levitä hyvin tuhoisasti ja muuttua vaarallisiksi, katsoo Vinnari.

Vinnari mainitsee myös liminaalit eläimet, eli esimerkiksi kaupunkiluonnossa ihmisen jätteistä elävät rotat tai viljasiiloissa ruokailevat tuholaiset, jotka eivät ole ihmistä hyödyttäviä lemmikkejä tai tuotantoeläimiä, mutta eivät luonnonvaraisiakaan eläimiä. Ihminen on käytännössä luonut elämän edellytykset liminaalien eläinten populaatioille. Minkälainen yhteiskunnan suhde niihin pitäisi olla?

– On hyvin hankala kysymys, miten meidän tulisi ottaa huomioon liminaalien eläinten oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen kuten jälkeläisten saamiseen, jos haluamme ottaa eläinoikeudet vakavasti, Vinnari sanoo.

Suomi on pitkälle kehittynyt yhteiskunta ja hyvinvointivaltio, joka on vasta viime aikoina alkanut pohtia suhdettaan eläimiin. Kestävyyskeskustelussakin eläimet ovat olleet sivujuonne.

Suomi on pitkälle kehittynyt yhteiskunta ja hyvinvointivaltio, joka on vasta viime aikoina alkanut pohtia suhdettaan eläimiin. Kestävyyskeskustelussakin eläimet ovat olleet sivujuonne. Vinnarin mukaan esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen tavoitteissa eläimet ovat pitkälti näkymättömiä, vaikka ihmisten hyvinvointi on eläimistä monella tavalla riippuvaista ja ihmisen eläintuotanto vaikuttaa koko planeettaan.

Eläimet huomioiva hyvinvointivaltio, yritys ja julkinen sektori on mahdollinen. Mitä parannettavaa hyvinvointivaltion suhteessa toislajisiin eläimiin on, mitä voi tehdä käytännössä?

– Julkinen sektori voi ottaa eläimet huomioon hankinnoissaan. Ruokahankinnoissa voi suosia kasviperäisiä aineksia ja ei-eläinperäisyyden voi ottaa huomioon muissakin hankinnoissa. Kunnat voivat ottaa eläinnäkökulman huomioon maankäytön suunnittelussa, kaavoituksessa ja rakennusluvissa esimerkiksi lisäämällä suojeltuja alueita ja viherkattoja. Maistuvan ja täyttävän kasvisruoan valmistaminen edellyttää panostusta catering-alan ammattilaisten kouluttamiseen, Vinnari sanoo.

Valtiollinen keino olisi esimerkiksi tuotekehitystukien suuntaaminen kasviproteiinien kehittämiseen.

– Innovaatiopolitiikalla ylipäänsä voidaan edistää kestävää siirtymää, kuten olemme ORSI-hankkeessa hiljattain ehdottaneet, Vinnari sanoo.

Kestävä siirtymä ja eläinsuhteen muuttuminen vievät aikaa. Lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä tarvitaan erilaisia ohjauskeinoja, joita Eija Vinnari ja Markus Vinnari listaavat artikkelissaan A framework for sustainability transition: The case of plant-based diets (Journal of Agricultural and Environmental Ethics, 2014).

Monen ihmisen elinkeino ja siten osa hyvinvoinnista on riippuvainen eläinten hyödyntämisestä, mutta tilannetta voi kestävästi korjata.

Eläimet mielletään osana yhteiskuntavastuuta ja yritysvastuuta ympäristövastuun osana, mutta haittojen välttäminen ei Vinnarin mielestä ole tarpeeksi. Se ei huomioi eläinten oikeuksia ja eläimien toimijuutta.

Laskentatoimi ja eläimet voivat kuulostaa yllättävältä yhdistelmältä. Miten yhteiskunnan suhdetta eläimiin ja vastuuta eläimistä voi hahmottaa tutkia laskentatoimen ja talousjohtamisen kentällä?

Eläimet liittyvät yhteiskunnassa hyvin moneen asiaan, ja laskentatoimessa keskeiset mittaaminen ja raportointi tuovat sen esiin, kun näkökulma on oikea.

Vinnarin mukaan organisaation toiminnasta ja vastuullisuudesta voi saada eläinnäkökulman avulla enemmän tietoa. Eläimet liittyvät yhteiskunnassa hyvin moneen asiaan, ja laskentatoimessa keskeiset mittaaminen ja raportointi tuovat sen esiin, kun näkökulma on oikea.

Vinnari on raivannut tietä, jotta eläinnäkökulma vakiintuisi myös laskentatoimen ajatteluun, ja eläimet huomioivaa tieteellistä keskustelua, teorioita ja indikaattoreita syntyisi tutkimuksen ja yhteiskunnan eri toimijoiden käyttöön. Eläinten huomioiminen vaatii mittaamista ja seurantaa kuten muutkin asiat, jotka toimintaansa raportoiva yritys tai julkisyhteisö haluaa ottaa huomioon.

– Eläinaktivistien tekemät salakuvaamiset ovat eräänlaisia varjoraportteja yritysten toiminnasta, Vinnari sanoo.

Kestävän siirtymän hahmottamisessa pitää kuunnella laajaa joukkoa

Yhteiskunta voi Vinnarin mukaan tukea kestävää ja oikeudenmukaista rakennemuutosta, ja esimerkiksi turkistarhauksen kohdalla siihen on hyvä mahdollisuus. Suomi oli pitkään maailman johtavia turkistarhaajamaita, mutta turkistuotannon volyymi on laskenut Suomessa 2000-luvun aikana. Suomalaisen kettutarhauksen osuus maailmanmarkkinoista on edelleen iso, vaikka moni Euroopan maa on luopumassa tai luopunut turkistarhauksesta.

Eläintuottajien etujärjestöt pitävät usein vimmatusti kiinni elinkeinostaan. Vinnarin mukaan itse tuottajien etu voi pidemmän päälle olla toinen kuin järjestöjen, jotka haluavat myös säilyttää oman asemansa, jota ei ilman elinkeinoa ole. Siksi kestävän siirtymän hahmottamisessa pitäisi kuunnella laajempaa joukkoa.

Vinnarin mukaan itse tuottajien etu voi pidemmän päälle olla toinen kuin järjestöjen, jotka haluavat myös säilyttää oman asemansa, jota ei ilman elinkeinoa ole. Siksi kestävän siirtymän hahmottamisessa pitäisi kuunnella laajempaa joukkoa.

Eläintuotanto on myös muodostanut ja muodostaa toimeentulon monille. Eläimet on hahmotettu pitkään omaisuutena, resurssina, hyödykkeenä, tuotannontekijänä ja vaurauden lähteenä.

Vinnari on laatinut raportin, joka hahmottaa kestävää ja oikeudenmukaista siirtymää pois turkistarhauksesta. Vinnarin mielestä valtio on avainroolissa kestävien siirtymien onnistumisessa. Vinnari sanoo, että yhteiskunnassa ei pidä demonisoida eläintuotannosta toimeentulonsa saavia, vaan huomio pitää kiinnittää rakenteisiin.

– Valtio voi hyvissä ajoin miettiä ja mahdollistaa siirtymiä, jotka ovat kestäviä yksilöiden ja aluetalouden näkökulmasta, Vinnari sanoo.

Nykyisin vastuullisuus on myös kilpailuvaltti. Lidl teki avauksen planetaarisen ruokavalion seuraamisesta toiminnassaan eli Lidl aikoo käytännössä vähentää eläinproteiinia valikoimassaan.

Lidl lupaa laajentaa vuoteen 2025 mennessä kasvipohjaisten proteiininlähteiden osuutta valikoimassaan ja ottamalla valikoimaan tuotteita, jotka tukevat kasvipohjaista ruokavaliota ja lisätä läpinäkyvyyttä eläinperäisten proteiininlähteiden osuuteen kasviperäisiin proteiininlähteisiin verrattuna. Lidl lupaa myös tuoda vastuullisuusraportoinnissaan esiin eläinperäisten proteiininlähteiden osuuden kasviperäisiin proteiininlähteisiin verrattuna.

Vinnari ehdottaa Markus Vinnarin kanssa kirjoittamassaan artikkelissa samaa asiaa, eli yhdeksi kestävyysmittariksi konkreettisia lukuja eläinperäisten ja kasviperäisten proteiinien määrästä.

Eija Vinnarin mielestä Lidlin avaus vaikuttaa lupaavalta.

– Luonnollisesti täytyy odottaa sen käytännön toteutusta ennen kuin vaikutuksia pystyy arvioimaan tarkemmin.

Teollista eläintuotantoa ei voi erottaa teollistumisesta

Länsimaissa eläimille on muodostunut rooli ihmisten käyttötavarana. Käsitys käyttötavarasta ja hyödykkeestä on ollut myös välttämätön ehto sille, että teollisesta eläintuotannosta on tullut normaalia ja oikeutettua.

Tosiasiassa ikiaikaisiksi mielletyt eläinten käytön tottumukset ovat muodostuneet vasta teollistumisen aikana. Teollinen lihantuotanto ei olisi ollut mahdollista ilman tehokasta logistiikkaa ja kylmäsäilytystiloja, eikä sille olisi markkinoita ilman kaupunkeja ja elintasoaan kasvattavaa, erikoistunutta teollisuustyöväestöä.

Talouskasvun ja edistystarinan varjopuolet ovat jääneet historiantutkimuksen katveeseen, ja tuotantoeläinten historiaa ei ole juuri tutkittu. Lihansyönti on normalisoitunut niin, että sen historiaa ei osata kysyä.

Eläinnäkökulma ja tuotantoeläinten historian tutkiminen luo myös uutta historiantulkintaa. Nykyajan valtavat ongelmat, kuten ilmastonmuutos, lajikato ja antibioottiresistenssi saavat historioitsijan tarkastelemaan kriittisesti edistystarinaa.

Eläinnäkökulma ja tuotantoeläinten historian tutkiminen luo myös uutta historiantulkintaa. Nykyajan valtavat ongelmat, kuten ilmastonmuutos, lajikato ja antibioottiresistenssi saavat historioitsijan tarkastelemaan kriittisesti edistystarinaa. Eläinnäkökulma ja erityisesti tuotantoeläimistä lähtevä näkökulma kiinnostaa myös Tampereen yliopiston historian professori Marja Jalavaa.

Eläinnäkökulma on tärkeä yhteiskuntahistoriallinen näkökulma, koska se tuo edistystarinan katveeseen jääneen näkyviin.

– Jos haluamme ymmärtää ajattelua ja niitä käytäntöjä, jotka ovat johtaneet tällaiseen ”Great Accelerationin”, suuren kiihdytyksen aikaan, jossa kaikki mittarit ja käyrät nousevat punaiselle, meidän täytyy pakittaa 1800-luvun loppuun ja maailmansotien väliseen aikaan, jotta ymmärrämme, miten muutos tapahtui, Jalava sanoo.

Jalava on tutkinut lihansyönnin historiaa Suomessa. Lihansyönti lisääntyi, kun Suomi vaurastui ja hyvinvointivaltio kehittyi. Teollistuminen loi väestöä, joka oli irtaantunut alkutuotannosta ja muodosti kysynnän myös eläinteollisuuden tuotteille.

Talouskasvu, edistys, ravinnon parantuminen ja sen osana lihansyönti kävivät käsi kädessä aikalaisten ajattelussa. Sitä ei ajateltu, että edistys tapahtui maapallon ja ei-inhimillisen elämän kustannuksella.

Lihantuotannon kasvu oli elinkeinopoliittinen valinta

Kun talous kasvoi ja materiaalinen hyvinvointi lisääntyi, ei ollut itsestäänselvyys, että ihmiset käyttivät lisääntyneet tulonsa lihaan. Lihansyönnin kasvu tapahtui Suomessa vasta 1920-1930-luvun aikana.

Suomi oli hyvin pienviljelijävaltainen maa, ja pientilat tarvitsivat toimeentulomahdollisuuksia.

– Sisällissodan 1918 jälkeen, torpparivapautukseen ja maanhankintalakien vuoksi tuli 130 000 uutta pientilaa, ja piti keksiä, miten nämä ihmiset elävät. Viljan viljelystä oli Suomessa tullut kannattamatonta, kun globaalit maataloustuotteiden markkinat syntyivät 1800-luvulla, kuljetusyhteydet paranivat ja fossiiliset polttoaineet tulivat peliin. Siirryttiin lypsykarjatalouteen ja lihantuotanto oli yksi tapa tulla toimeen. Tuotteille piti sitten keksiä markkinoita, Jalava sanoo.

Suomen valtio teki lihantuotantoa suojelevia päätöksiä kuten tuontitullit ja vientituet.

Lihan arvostusta luotiin Jalavan mukaan tarkoituksella. Kun ihmisiä alkoi siirtyä raskaasta maataloustyöstä fyysisesti kevyempiin, enemmän ajattelua kuin fyysistä työtä vaativiin töihin, mainostettiin lihasta saatavaa proteiinia nimenomaan aivojen tarvitsemana ruokana.

1930-luvulla lihan jopa esitettiin erityisesti virkistävän henkisiä toimintoja. Väitettä lihasta ”aivoruokana” perusteltiin lääke- ja ravitsemustieteellisellä tutkimuksella.

– Aikakauden rasistisessa ja kolonialistisessa ilmapiirissä oli ajatus maailman jakautumisesta älyllisesti ylivertaisiin lihansyöjiin ja kyvyttömämpiin kasvissyöjiin, Jalava sanoo.

Lihansyönti oli myös perinteinen vaurauden merkki, koska lihaa oli ennen tehotuotantoa harvoin tarjolla, ja lihansyönnin lisääntymisestä tuli edistyksen symboli.

Alun perin motiivi eläintuotannon kasvattamiselle oli omavaraisuuden lisääminen, köyhyyden vähentäminen ja edistys ja viime kädessä yhteiskuntarauhan turvaaminen suunnittelulla.

Alun perin motiivi eläintuotannon kasvattamiselle oli omavaraisuuden lisääminen, köyhyyden vähentäminen ja edistys ja viime kädessä yhteiskuntarauhan turvaaminen suunnittelulla.

– Ihmiset tekevät asioita, joiden maailmanhistoriallista merkitystä he eivät itse ymmärrä. Sikataloutta kaksikymmentäluvulla Suomessa edistänyt agronomi ei voinut nähdä tämän päivän sikatiloja ja lihansyönnin vaikutusta ilmastonmuutokseen, Jalava sanoo.

Jalavan mielestä keskustelu eläintuotannosta on historiatonta. Kun sanotaan, että ihminen on aina syönyt lihaa, hämärtyy lihan syömisen määrä. Kun katsotaan hammasdataa ja muita lähdeaineistoja, selviää, että ihmiset ovat olleet vähän lihaa syöneitä sekasyöjiä.

– On aivan eri asia, syökö lihaa alle 20 kiloa vuodessa vai jopa 100 kiloa, Jalava sanoo.

Lihansyönti oli Jalavan mukaan Suomessa ennen 1900-luvun vaihdetta minimaalisen pientä. Vuodenkierrossa lihansyönti osui Suomessa syksyyn, jolloin on perinteisesti teurastettu eläimiä. Kausivaihtelu ja kekrin odotus ovat korvautuneet supermarketin ikuisella kesällä.

Elintason kasvuksi mielletyt muutokset ovat edenneet rinnakkain eläintuotannon tehostumisen ja kulutuksen kasvun kanssa. Eläintuotantoon perustava elämäntapa näyttäytyy monille yhä moderniuden ja vaurauden symboleina, joista luopuminen merkitsisi taantumista.

Miten eläimestä tuli tuote?

Eläimestä alkoi tulla tuote, kun siirryttiin kotitarvekasvatuksesta kaupallisesti markkinoille suuntautuneeseen eläintuotantoon. Vielä 1800-luvun lopussa oli tavallista Suomessa ja muuallakin, että myös kaupunkilaisilla oli porsaita tai kanoja.

USA:ssa sikatuotanto oli saanut teolliset mitat jo 1860-luvulla, kertoo Jalava. Rautatieverkko oli laajentunut niin, että Chicagon Union Stockyardin jättiteurastamosta tuli ennennäkemättömän massiivinen laitos.

– Teurastamossa keksittiin liukuhihna eläinten käsittelyä nopeuttamaan, ja läpisuolattu ja säilötty ns. Amerikan läski virtasi sieltä 1800-luvun lopulla Suomeenkin. Henry Ford tehokkuudesta inspiroituneena sitten otti sen käyttöön autotehtaallaan myöhemmin, Jalava sanoo.

Suomessa kotieläimestä tuli tuotantoeläin maitotaloudessa 1800-luvun lopulla ja lihantuotannossa maailmansotien välisenä aikana. Jalava kertoo, että sika oli pioneerilaji, koska sika oli globaalisti kilpailukykyinen eläin: se tuotti paljon lihaa ja lisääntyi nopeasti.

Sikataloutta alettiin edistää valtion tuella. Senaatti asetti vuonna 1908 komitean, jonka aloitteesta perustettiin samana vuonna Suomen Sianjalostusyhdistys.

– Sen toimintakenttä laajeni pian valtionavun turvin kattamaan koko sikatalouden alan niin, että yhteistyötä tehtiin myös maataloustuotekaupan kanssa. Sikatuotannon kasvu sai poliittisen sysäyksen ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta elintarvikepulasta, joka oli yksi Suomen sisällissodan merkittävimmistä taustatekijöistä, Jalava sanoo.

Koska globaali markkinatalous oli kehittynyt, oli viljantuotanto tullut kannattamattomaksi.

Suomi vei paljon sianlihaa maailmansotien välisenä aikana ja valtio tuki vientiä vientituilla. Pitkälle teollistunut ja vauras Iso-Britannia oli houkutteleva ja tärkeä markkina. Lihantuotantoa edistettiin ja lihaa tuotettiin muuallakin kuin Suomessa. Koska globaali markkinatalous oli kehittynyt, oli viljantuotanto tullut kannattamattomaksi muuallakin.

– Britannia toi halpoja elintarvikkeita muualta Euroopasta. Esimerkiksi Tanska siirtyi 1870-luvulla eläintuotantoon ja alkoi kasvattaa pekonisikoja vientiin Britanniaan. Tanskan esimerkki inspiroi Suomea. Tanskassa on osuuskuntatoimintaa kuten Suomessa, ja osuuskunta tekee sen, että pikkutilallinenkin pääsee myymään maailmanmarkkinoille, koska osuusteurastamo kerää pieniltä tuottajilta eläimet ja hoitaa viennin, Jalava sanoo.

Sialla oli markkinat Suomessa ja ulkomailla. Sianjalostusta ohjasi lihansyönti ja sianhoidon tarkoituksena oli silavan ja lihan tuotanto. Agraari-Suomea varten jalostettiin rasvaisia ”silavasikoja”, kun taas kaupunkilaisille ja Englannin vientimarkkinoille ryhdyttiin tuottamaan lihakkaampia ”pekonisikoja”.

– Säilykkeet ja lihajalosteet olivat tärkeä lihantuotannon osa. Ne olivat halpoja ja säilyviä. Halvatkin ruhonosat, joita oli maataloissa hauduteltu tunteja syömäkelpoisiksi, voitiin tehtaassa muuttaa edulliseksi, nopeasti ostettavaksi tuotteeksi, Jalava sanoo.

Eläimet on esitetty perinteisessä maataloushistoriassa taulukkomuodossa: lihakiloja, maitolitroja, tuotettuja euroja. Näkökulma on ollut ihmisen, ja kiinnostuksenkohteena on ollut tilojen kehittäminen ja maaseudun sosiaalinen rakenne.

Eläimet on esitetty perinteisessä maataloushistoriassa taulukkomuodossa: lihakiloja, maitolitroja, tuotettuja euroja. Näkökulma on ollut ihmisen, ja kiinnostuksenkohteena on ollut tilojen kehittäminen ja maaseudun sosiaalinen rakenne.

– Kun eläimen yksilöllisyyden myöntää, niin joutuu kiinnittämään huomion siihen, miten ongelmallinen järjestelmä tehotuotanto on, Jalava sano0.

Tuotantoeläimet ovat olleet Jalavan mukaan tuplasti marginalisoituja: Ne eivät ole olleet lemmikkieläimiä ja ihmisen läheisiä kumppaneita, vaikka ne ovat ihmisten armoilla, mutta ne eivät ole myöskään ihmisen toimista kärsivää villiä luontoa, jota suojeltaisiin siksi.

Eläinnäkökulma on antroposeenin ajan historiankirjoitusta

Teollistumisen virheitä havahduttiin korjaamaan, kun edistystarinan varjopuolet ja ympäristölle aiheuttama tuho hahmottuivat. Ympäristöliikkeet alkoivat korjailla ensin teollisuuslaitosten tärvelemiä paikallisympäristöä. Saasteisiin alettiin kiinnittää huomiota myös yhteiskuntien tasolla ja rakenteellisena ongelmana.

Viimeistään 2010-luvulla havahduttiin fossiilienergian käytön aiheuttamaan ilmastonmuutokseen, vaikka kasvihuoneilmiö on tunnettu pitkään. Ihminen on alkanut kantaa vastuuta ympäristöstä, jota toiminnallaan on tuhonnut ja heikentänyt samalla omia elinolosuhteitaan. Ilmastonmuutoksen lisäksi maapalloa uhkaa lajikato.

Seitsemänkymmentälukua ja kahdeksankymmentälukua pidetään suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen huippuvuosikymmeninä. Eläintuotanto alkoi keskittyä 1960-luvulla Suomessa. Mitä ne merkitsivät eläintuotannon näkökulmasta?

– Seitsemänkymmentäluku on ollut aika hirveätä aikaa tuotantoeläinten näkökulmasta. 1960-1970-lukujen taitteessa ei ollut juuri mitään eläinten hyvinvointia koskevaa sääntelyä, vaikka tuotannon volyymit olivat jo kasvaneet, Jalava sanoo.

Historiantutkimus on ollut Jalavan mukaan hyvin ihmiskeskeistä, ja moni historiantutkija on tehnyt elämäntyönsä käsitellen esimerkiksi suurmies- tai naishistoriaa, teollisuushistoriaa, poliittisia liikkeitä ja aatteita. Kuten sukupuolihistorian tai ympäristöhistorian näkökulma aikanaan, eläinnäkökulma ja eläintuotannon historian kriittinen tutkiminen luo uutta tietoa menneisyydestä.

Eläinnäkökulma onkin Jalavan mukaan syvää eksistentiaalista keskustelua. Lopulta eläinnäkökulma valottaa ihmisen itsensä olemassaolon ehtojen kannalta tärkeitä kehityskulkuja.

Eläinnäkökulma onkin Jalavan mukaan syvää eksistentiaalista keskustelua. Lopulta eläinnäkökulma valottaa ihmisen itsensä olemassaolon ehtojen kannalta tärkeitä kehityskulkuja.

– Jos hahmotetaan yhteiskuntaa ilmastonmuutoksen tai antroposeenin kehyksen kautta, niin historiaakin on syytä tarkastella niistä. Eläinnäkökulma on hyödyllinen antroposeenin ajan historiankirjoituksessa, Jalava sanoo.

– Jos hahmotetaan yhteiskuntaa ilmastonmuutoksen tai antroposeenin kehyksen kautta, niin historiaakin on syytä tarkastella niistä. Eläinnäkökulma on hyödyllinen antroposeenin ajan historiankirjoituksessa, Jalava sanoo.

Jalava katsoo, että historioitsijan on syytä ymmärtää luonnontieteellisen tiedon ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen merkitys myös historiatutkimuksen näkökulmille. Kehitys on ollut kestämätöntä, ja se ei ole makuasia vaan tosiasia.

– En ala historioitsijana kiistämään luonnontieteitä tässä, Jalava sanoo.

Ihmisen suhde elinympäristöönsä ja suhde eläimiin sen osana on hyvin yhteiskunnallinen aihepiiri, jonka kehittymisen tutkiminen on aikamme vitsausten ymmärtämisen ytimessä.

– Jos antibioottiresistenssi pahenee kahdenkymmenen vuoden sisällä sitä vauhtia, kun se nyt näyttää niin, niin ilmastonmuutos on sitten kuitenkin hitaampi ja mahdollisesti hallittavampi ongelma, Jalava sanoo.

Historia ei ole determinististä. Se, minkä nyt miellämme menneisyydeksi ja normaaliksi, on pitkän kierteen ja valintojen tulos. Historiantutkimus voi auttaa ihmisiä hahmottamaan vaihtoehtoja tulevaisuudelle.

–Nyt tekemillämme valinnoilla ja kokonaisuutta hahmottamalla voimme vaikuttaa siihen, että polkuriippuvaisuudet voivat katketa, Jalava sanoo.

Jutun lähteenä on käytetty on myös Taija Kaarlenkasken ja Otto Latvan toimittamaa kirjaa Tunteva tuote (Vastapaino, 2022).