Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Tiina Heikkilä
Kirjoittaja on Alustan toimittaja.
Sosiaalisessa mediassa sinun tarinasi ei ole sinun
Sosiaalisessa mediassa tarinatehojen onnistunut käyttö palkitaan valtavalla näkyvyydellä. Tarinallisuus voi perustua hyviin aikomuksiin, mutta sosiaalisessa mediassa sinun tarinasi ei ole sinun, kirjoittaa yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori ja monitieteisen kertomustutkimuksen keskus Narraren johtaja Maria MäkeläTieteessä tapahtuu-lehden numerossa 3/2019.
Mäkelä esittelee kertomuskriittisen näkökulman kerronnallisia ympäristöjämme hallitseviin kokemustotuuksiin sekä yksilökeskeisiin kokemustarinoihin, jotka ovat suosittuja mediassa ja politiikassa.
Mäkelän mukaan ”tarinabuumin” synty ajoittuu jo 1990-luvulle. Ihmistieteissä oli silloin käynnissä niin kutsuttu kerronnallinen käänne. Samaan aikaan olivat syntymässä internet ja bisnesmaailman konsulttikulttuuri sekä self help.
Tarinoiden jakotaloudessa samastuttavuudesta uhkaa tulla moraalin mitta. Vaarana on myös, että sattumanvaraisuus ohjaa yhteiskunnallista huomiota, edustuksellisuusväitteitä ja normatiivisia päätelmiä siitä, mikä on hyvää ja oikein. Toisaalta politiikantutkijat torjuvat väitteitä oman aikamme ”totuudenjälkeisyydestä” tuomalla esiin poliittisten totuuksien ikiaikaisen kontingenssin: mitään totuuden tai tasapainoisen arvioinnin aikaa ei ole koskaan ollutkaan (esim. Korvela ja Vuorelma 2019).
Tarinallisuusbuumin ja sosiaalisen median edistämäkertomusten välineellistyminen sekä sen mukanaantuoma kokemuksellisen ja moraalisen totuuden ensisijaisuus ansaitsevat kuitenkin tarkempaa analyyttistä tarkastelua. Kertomusmuoto on ihmismielen perustavanlaatuinen ymmärryksen kehys. Näinä informaatiotulvan ja kompleksisten globaalien ongelmien ai koina se on myös turvamekanismi: tiedollinen, eettinen ja emotionaalinen keino kaaoksen hallitsemiseksi. Aikamme edellyttää kuitenkin myös uudenlaista kertomuskriittisyyttä, jotta kauaskantoisia eettisiä ratkaisuja voidaan tehdä laajemmasta perspektiivistä, Mäkelä kirjoittaa.
Kuinka eri alojen tutkimus puhuu robotin tahtiin työskentelemisestä?
Yhteiskuntaamme ohjaavat vahvasti teknologia sekä kello eli moninaiset aikataulut ja määräajat. Tästä voisi päätellä, että teknologialla aikaansaatua nopeampaa työtahtia pidetään kulttuurissamme ihanteellisena. Kiinnostuin tutkimaan, kuinka robotin tahtiin työskentelyä tulkitaan eri tieteenalojen keskusteluissa. Kysyin, kuka puhuu robotin tahtiin työskentelystä ja miten tällaista tavoitetta puolustetaan tai haastetaan.
Tutkimusta varten tarkastelin 22 akateemista, englanninkielistä julkaisua, jotka sisälsivät jossakin muodossa lausekkeen ”working at a robotic pace”. Sisällöllisen kehysanalyysin avulla maininnat koodattiin ensin niiden arvolatautuneisuuden perusteella myönteisiksi, kielteisiksi tai neutraaleiksi sekä arvopohjan perustella erilaisiin, joko humanistisia arvoja tai tuotantotehokkuutta painottaviin, kategorioihin.
Aineistosta nousi esiin kolme keskustelun kehystä, joissa robotin tahtiin työskentely näyttäytyi joko oikeuttavana, kritisoitavana tai ongelmanratkaisullisena diskurssina.
Ensimmäisessä kehyksessä robotin tahtiin työskentely oikeutettiin itseisarvona, tehokkuuden nimissä ja ilman tarvetta perustella asiaa – sanalla sanoen deterministisesti. Robotin tahti nähtiin kyseenalaistamattoman myönteisenä tavoitteena viitaten periaatteeseen, että jos jotakin voi robotisoida, se robotisoidaan, ja ihmiset sopeutuvat uuteen tilanteeseen.
Toisessa kehyksessä kritisoiva puhe robotin tahdista oli yhteydessä inhimillisiin arvoihin, ja keskustelua käytiin työn eettisyydestä, työhyvinvoinnista ja työnkuvan kutistumisesta. Robotin tahtia työskentelytahtina arvosteltiin esimerkiksi siitä syystä, että omaksuessaan robotin tehokkuuden työssään ihminen on vaarassa menettää mielekkään ja monipuolisen osaamisensa. Robotin tahtiin työskentelyn ja sen ihanteen haastaminen ja kritisointi muodostivat kaikkein yleisimmän keskustelukehyksen.
Kolmannessa kehyksessä eri arvojen tunnustamisesta ja sitä kautta peräti objektiivisuuden vaikutelmasta nousi esiin ongelmanratkaisullinen näkökulma, jossa arvostettiin tehokkaan ja mielekkään työnteon symbioosia robotisoinnin tavoitteena. Hieman odottamatta neutraalit maininnat nousivat mielestäni tutkimuksen kiinnostavimmaksi kehykseksi. Eri arvopohjien yhdistely tavoitti samanaikaisesti neutraaliuden ja rakentavuuden diskurssin. Sosioteknisen periaatteen arvoja toteuttaen ongelmanratkaisullinen näkökulma käsitteli robotin tahtia vain lähtökohtana työn lopullisen työtahdin määrittämiselle ja sovittamiselle.
Hieman odottamatta neutraalit maininnat nousivat mielestäni tutkimuksen kiinnostavimmaksi kehykseksi. Eri arvopohjien yhdistely tavoitti samanaikaisesti neutraaliuden ja rakentavuuden diskurssin. Sosioteknisen periaatteen arvoja toteuttaen ongelmanratkaisullinen näkökulma käsitteli robotin tahtia vain lähtökohtana työn lopullisen työtahdin määrittämiselle ja sovittamiselle.
Siinä, missä havaitsin robotin tahtia kritisoivaa diskurssia eri tieteenalojen keskusteluissa, ongelmanratkaisudiskurssia löytyi vain tekniikan alan kirjoituksista. Insinööritieteissä robotin tahtiin työskentely nähdään siis aiheena, jota on suunniteltava ja tutkittava kokonaisvaltaisesti, eri arvoja huomioiden. Vaikka yhteiskuntatieteissä ei noussut esiin vastaavaa moniarvoisuutta, en sanoisi tieteenalojen eroa välttämättä dramaattiseksi. Robotteja tai robottitutkimusta ei olisi ilman teknisiä tieteitä, joten on perusteltua, että siellä aihetta käsitellään monitahoisesti. Sen sijaan yhteiskuntatieteissä robotisointiin kohdistuvan tutkimuksen ei odotetakaan tuovan esille teknologian ja sen laskennallisen hyödyn kuvausta, vaan enemmänkin työelämän muutosta ja inhimillisten arvojen roolia uusien työmenetelmien käyttöönotossa. Yhteiskuntatieteiltä odotetaankin kritiikkiä, normien tuuppimista ja eettistä pohdintaa.
Insinööritieteissä robotin tahtiin työskentely nähdään siis aiheena, jota on suunniteltava ja tutkittava kokonaisvaltaisesti, eri arvoja huomioiden. Vaikka yhteiskuntatieteissä ei noussut esiin vastaavaa moniarvoisuutta, en sanoisi tieteenalojen eroa välttämättä dramaattiseksi.
Tutkimukseni tuottaa tietoa siitä, kuinka robotin tahtiin työskentelyä tulkitaan ja arvotetaan eri tieteenaloilla ja akateemisessa kirjallisuudessa yleensä. Robotisoinnin eri arvoihin keskittyvä tutkimus voisi tuoda lisää myös vakiintuneille ja kyllästyttäville teknologian hyväksynnän malleille, jossa mitataan vain esimerkiksi robottien käyttämisen mielekkyyttä ja helppoutta. Teknologian uudet supermallit voisivat sisältää myös kysymyksen siitä, kuinka robotisointi sopii sille suunniteltuun käyttökontekstiin arvojensa puolesta. Vaikka insinööritieteissä huomioidaan myös humanistiset arvot, monitieteinen teknologian hyväksymismalli sisältäisi parhaimmillaan myös eettiset arvot.
Turja, T. (2024). Who sets the pace in robotisation? ’Working at a robotic pace’ according to the justifying, criticising and problem-solving discourse frames. Human Technology: An Interdisciplinary Journal on Humans in ICT Environments Human Technology, 20(2), 361-383.
