Näkymätön Martti ja kollektiivinen heitteillejättö

Alustus! Tove Janssonin tarinassa Näkymätön lapsi (2010, alkuperäinen 1962) on mielestäni erinomainen opetus tämän päivän vanhojen ihmisten hoitoa ja hoivaa suunnitteleville ja toteuttaville ihmisille.

Tarinassa on tätinsä luona asunut lapsi nimeltä Ninni, joka on ihan konkreettisesti muuttunut näkymättömäksi tädin kohdeltua häntä pitkään hyvin ironisesti ja lannistettua häneltä kaikki tunneilmaisun mahdollisuudet. Lapsi parka oli muuttunut näkymättömäksi ja vain kaulassa olevan pienen kellon kilinästä saattoi kuulla, missä hän milloinkin kuljeskeli.

Väitöstutkimukseni perusteella sanon, että kotoaan esimerkiksi tehostettuun palveluasumiseen muuttava vanha ihminen on Ninnin tavoin vaarassa muuttua näkymättömäksi. Ei toisten ihmisten ironisuuden, vaan ajattelemattomuuden vuoksi. Näyttää myös, että näkymättömyyden vaara ei koske vain asumispalvelujen piiriin tulevia vanhoja ihmisiä, vaan kaikkia heitä joiden jalat eivät kanna, ääni ei kuulu ja joita digitalisaatio ei voisi vähempää kiinnostaa.

Persoonan tunnustaminen on tärkeää

Filosofi Axel Honneth (2005) puhuu persoonana tunnustetuksi tulemisesta ja väittää, että oikeastaan koko sosiaalinen maailmamme voidaan nähdä taisteluna tunnustuksesta. Meillä on tarve tulla nähdyiksi ja kohdatuksi persoonina. Honneth (2001) on puhunut myös samasta ilmiöstä, jota Janssonin tarina kuvaa, eli joskus on mahdollista, että ihminen jää sosiaalisesti näkymättömäksi.

Aiemmin esimerkiksi palvelijan läsnäolo herrasväen huoneessa saattoi olla sosiaalisesti näkymätöntä, eli palvelijaa ei nähty ensisijaisesti ihmisenä, saati persoonana. Nykyisin vaikkapa vanhan ihmisen hoitaessa asioitaan saattajan kanssa, muut ihmiset saattavat puhua ensisijaisesti saattajalle, vaikka vanhan ihmisen asioista on kysymys. Myös tämä on sosiaalista näkymättömyyttä, joka voi kohdella kaltoin vanhojen ihmisten muistakin syistä mahdollisesti horjuvaa minäkuvaa.

Palvelutaloon muuttamisen yhteydessä muuttajan minäkuva saattaa todella olla murroksessa monista kehon ja mielen ikääntymismuutoksiin, asuinpaikan muuttumiseen ja yhteisöelämään opetteluun liittyvistä syistä. Jos siihen lätkäistään päälle vielä hoidettavan tai pahimmillaan potilaan roolit, palvelutaloon muuttava vanha ihminen on todellisessa vaarassa kadota persoonana näkyvistä.

Aloitetaan näkymättömyyden ongelman pohtiminen ihan yksittäisestä Martista. Kuvitellaan, että Martti on tehnyt koko työuransa veturinkuljettajan töitä VR:llä. Hänellä on vaimo ja lapsia ja liuta lastenlapsia, joista Martille läheisin on muuttanut Amsterdamiin.

Martti on aina ollut ulkoilmaihminen ja aiemmin kesät menivät Lapissa vaimon kanssa vaellellen. Ja jos ei vaellettu, niin oltiin moottoripyörän päällä, sillä Martti on aina ollut intohimoinen motoristi, jolla edelleen on autotalli täynnä moottoripyöriä. Martti on viimeiset vuodet ollut vaimonsa omaishoidettavana, mutta nyt hänen edennyt Alzheimerin tautinsa ja vaimon heikkenevä toimintakyky on luonut sellaisen yhtälön, että ainoa ratkaisu on Martin muuttaminen tehostetun palveluasumisen palvelutaloon, jossa henkilökuntaa on paikalla ympäri vuorokauden.

Martti muuttaa palvelutaloon. Palvelujärjestelmä siis toimii, mutta nyt on syytä olla varpaillaan, ettei Martin käy niin kuin Ninnin Janssonin tarinassa. Tamperelaisfilosofi Arto Laitisen (2002) ajatus persoonan tunnustamisen käytännöllisyydestä antaa meille hyvän pohjan toimintamalliksi. Laitisen mukaan symbolinen tunnustaminen ei riitä, vaan ihmistä pitää myös kohdella tunnustamisen edellyttämällä tavalla – voimme esimerkiksi tunnustaa vanhan ihmisen arvokkuuden kohtelemalla häntä arvostavasti.

Jos Martti halutaan tunnustaa persoonana, häntä on kohdeltava hänen persoonuutensa eli marttiuden edellyttämällä tavalla, olkoonkin, että tietyssä mielessä hänen minäkuvansa on hajoamassa Alzheimerin taudin vuoksi. Itse asiassa Martin kohdalla hänen minäkuvaansa voidaan tukea persoonan tunnustamisella.

Koska tunnustaminen on käytännöllistä, palvelutalon väen täytyy ensin tutustua Marttiin, jotta häntä voidaan kohdella hänen persoonaansa arvostaen. Kuvitellaan, että kotiin jäänyt vaimo käy päivittäin Martin luona palvelutalossa ja vaikkapa avustaa hänen syömistään lounasaikaan. Voisiko palvelutalo tarjota myös vaimolle lounaan omakustannehintaan, jotta vaimo pysyy kunnossa ja osana Martin elämää? Palvelutalossa ymmärretään, että vaimon vieraillessa Martti on ensisijaisesti aviomies. Jos Martille läheisin lapsenlapsi on muuttanut Amsterdamiin, otetaanko palvelutalon puolesta välillä hänelle skype-yhteys sinne, jolloin Martti saa jatkaa isoisän roolissaan? Kun Martti kerta on ollut ulkoilmaihminen, viedäänkö häntä edelleen ulos? Kävelylle lähimetsään tai jos kävely ei onnistu, niin pyörätuolilla vaikka puistoon. Ja jos sekään ei onnistu, niin ainakin vuoteen voi siirtää välillä palvelutalon pihalle ulkoilmaan.

Kun Martti on ollut intohimoinen motoristi, jolla on autotalli edelleen täynnä pyöriä, niin voisiko yhden pyörän tuoda vaikkapa palvelutalon aulaan puunattuna ja puhdistettuna ja paikoilleen pultattuna, jolloin Martti voisi käydä konkreettisesti koskettelemassa henkilöhistoriaansa? Jos talossa ei ole tilaa pyörälle, voisiko Martin viedä toisinaan katsomaan omia pyöriään? Tai jos ollaan vielä hitusen luovempia, otetaanko puhelu johonkin moottoripyöräkerhoon ja kysytään Martille kyytiä sivuvaunullisessa pyörässä? Olen varma, että motoristi vastaa motoristin huutoon ja Martti pääsee ajeluille, vaikka sitten soitettaisiin Cannon Ballsiin.

Martin persoonana tunnustaminen tarkoittaa siten kohtelua hänen persoonansa huomioiden. Silloin Martti pysyy Marttina muuttumatta hoidokiksi tai potilaaksi. Kaikki tämä on täysin mahdollista, kunhan palvelutalossa ymmärretään persoonan käytännöllisen tunnustamisen merkitys Martin hyvinvoinnille ja nähdään vähän vaivaa. Persoonan käytännöllinen tunnustaminen ei useinkaan edes vaadi merkittäviä taloudellisia lisäpanostuksia vaan viitseliäisyyttä ja Martin nostamista keskiöön myös arjessa juhlapuheiden lisäksi.

Näkymätön sukupolvi

Ennen tutkijaksi siirtymistä toimin hoitajana tehostetun palveluasumisen palvelutaloissa. Eräässä yksityissektorin talossa minulla oli usein yksin vastuullani yhdeksän muistisairaan asukkaan ryhmäkoti. Erään julkisen palveluntuottajan talossa iltavuoroissa oli poikkeuksetta kaksi hoitajaa viittätoista varsin huonokuntoista asukasta kohti. Tällainen hoitajamitoitus on absurdi ja mahdoton hyvän hoidon näkökannalta. Virallinen hoitajamitoitussuositus on nykyisin 0.5 hoitajaa asukasta kohden, mutta laskukaavat taitavat vaihdella paikan ja laskijan intressin mukaan.

Minimaalisella hoitajamitoituksella asukkaat eivät todennäköisesti tule kohdatuiksi yksilöinä ja hoitajan moraalinen stressi käy lopulta sietämättömäksi. Moraalisella stressillä tarkoitan hoitajan tietämystä siitä, että hänellä ei ole aliresursoinnin vuoksi minkäänlaista mahdollisuutta tehdä hoitotyötä parhaalla mahdollisella tavalla. Tästä puhuivat myös väitöstutkimukseni tiimoilta tapaamani hoitajat (Pirhonen 2017). Jos hoitajilla on kiire tai edes kiireen tunne, he eivät kohtaa ihmisiä tavatessaan ja hoitaessaan heitä. Toki myös asenteissa ja arvostuksissa on paljon petrattavaa, mutta on kestämätöntä jatkuvasti leikata rahaa vanhustenhoidosta tilanteessa, jossa avun tarve kasvaa jatkuvasti vanhimpien ikäluokkien kasvaessa.

Tilanteeseen syyllisiä olemme viime kädessä sinä ja minä. Me olemme yhteiskuntana hyväksymässä sellaisen ajatuksen, että vanhustenhoito on meille liian suuri menoerä. Me olemme ostaneet poliitikkojen ja virkamiesten tarjoileman näkemyksen, että vanhustenhoidon menojen kasvua on leikattava siitä huolimatta, että suurten ikäluokkien avuntarve kasvaa pian merkittävästi.

Me olemme antaneet alasajaa laitoshoitopaikat ja olemme suostuneet siihen, että kotiinsa saa jättää todella huonokuntoisia ihmisiä koska se on mielletty ympärivuorokautista hoitoa edullisemmaksi (jota se ei edes välttämättä ole, kts. Lumio 2015). Me olemme hyväksyneet sen, ettei lakiin kirjattu 0,7 henkilöstömitoitusta ympärivuorokautisen hoidon paikkoihin, joten meille jatkuvasti esitetään mitoitussuosituksen laskua nykyisestä vielä alaspäin.

Meidän silmiemme edessä on käymässä niin, että hoitotyön arvostus laskee eikä alalle välttämättä enää päädy sopivimpia ihmisiä, koska me hyväksymme aliresursoinnin kautta hoitajien huonot työskentelyolosuhteet. Me olemme hyväksyneet ajatuksen, että kansalaisista vanhimpia ja haavoittuvimpia kohdellaan menoeränä, josta voi tinkiä. He ovat muuttuneet kollektiivisesti näkymättömiksi. Sen hyväksyminen, että meillä ei ole varaa hoitaa vanhoja ihmisiä parhaalla mahdollisella tavalla, ei ole mitään muuta kuin kollektiivinen heitteillejättö. Olemmeko me nyt ihan oikeasti kansakuntana uhraamassa yhden sukupolven arvokkaan vanhuuden talouskasvun alttarille? Ketkä uhraamme seuraavaksi? Saatamme päätyä moraalimme suhteen sellaiselle kaltevalle pinnalle, jonka loppuluisu on silkkaa totalitarismia. Muistetaan, että yhteiskunta kulkee eteenpäin sosiaalisesti kestävällä tavalla silloin, kun se huolehtii myös hitaimpien kulkijoiden pärjäämisestä. Ja tänään touhukas ja kaikkivoipa on huomenna itse avun tarpeessa.

Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat;

NE SOIVAT SINULLE.

John Donne

Lähteet

Honneth, A. (2001). Invisibility. On the epistemology of recognition. Proceedings of the Aristotelian Society Supplementary Volume. 75(1), 111–126.

Honneth, A. (2005). The Struggle for Recognition. The Moral Grammar of Social Conflicts. Cambridge: Polity Press.

Jansson, T. (2010) Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Helsinki: WSOY.

Laitinen, A. (2002). Interpersonal Recognition: A response to value or a precondition of personhood? Inquiry: An Interdiciplinary Journal of Philosophy, 45, 463–478.

Lumio, J. (2015). Laitoksesta kotiin – syntyikö säästöjä? Helsinki: Sitran selvityksiä 94. (käytetty 29.10.2017).

Pirhonen J. (2017) Good human life in assisted living for older people: What the residents are able to do and be. Tampere: Suomen Yliopistopaino – Juvenes Print Oy.