Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Kuva: Борис У. "Big Brother Orwell "1984" in Donetsk, Ukraine". (Creative Commons).
Sami Suodenjoki
Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja yhteiskunnan historian huippuyksikön jäsen Tampereen yliopistossa.
Ilmiannot palvelevat vallan keskittämistä Turkissa ja Venäjällä
Turkissa ja Venäjällä kansalaisia houkutellaan ilmiantajiksi tavoilla, jotka palauttavat mieleen 1900-luvun diktatuurit.
Alustus! Tavallisten kansalaisten vapaaehtoisesti lähettämät ilmiannot ovat viranomaisille edelleen käypä väline kansalaisten ja valtion turvallisuuden valvontaan. Vaikka digitaalisen seurannan menetelmät ovat kehittyneet nopeasti viimeisten parin vuosikymmenen aikana, ne eivät ole poistaneet tavallisten ilmiantojen merkitystä esimerkiksi ääriliikkeiden tarkkailussa.
Tuoreita esimerkkejä ilmiantamisen käytäntöön turvautumisesta tarjoavat Venäjä ja Turkki. Presidentti Vladimir Putin hyväksyi heinäkuussa Jarovaja-laeiksi nimetyn lakipaketin, jonka tavoitteena on torjua terrorismia ja ”ekstremismiä”. Lait lisäävät Venäjän turvallisuuspalvelun keinoja valvoa internet-liikennettä ja mahdollistavat yksityishenkilöiden rankaisemisen ääri-ilmiöitä hyväksyvän sisällön kirjoittamisesta.
Yksi Jarovaja-lakien kiistellyimmistä lausekkeista tekee rikoksen ilmoittamatta jättämisestä rangaistavaa. Toisin sanottuna se velvoittaa kansalaiset vankeustuomion uhalla raportoimaan ääri-ilmiöitä koskevista havainnoistaan.
Jarovaja-lakien hyväksymistä on jo ehditty julkisuudessa toistuvasti kuvata neuvostoajan valvontametodien käyttöönotoksi. Äärimmäisenä vertailukohtana ovat Stalinin ajan puhdistukset 1930-luvulla. Tuolloin salaiselle poliisille virtasi lukemattomia tavallisten kansalaisten ilmiantoja, jotka myötävaikuttivat massiiviseen pidätysaaltoon. Ilmiantamisesta kieltäytyminen saattoi tehdä kansalaisista itsestään ilmiantojen kohteita ja viedä heidät vankilaan kansanvihollisten suojelijoina. Tämä synnytti ilmiantojen kierteen, joka loi läpitunkevan pelon ilmapiirin koko yhteiskuntaan. (Goldman 2011.)
Venäjällä äskettäin hyväksyttyjen lakien lauseke ilmiantovelvollisuudesta ei toki vielä itsessään yllytä kansalaisia tekemään joukoittain ilmiantoja syytteen pelossa. Olennaisempaa on, kuinka aktiivisesti lakia aletaan soveltaa. Jos lukuisia ihmisiä joutuu oikeuteen ääri-ilmiöitä koskevien havaintojensa pimittämisestä viranomaisilta, muuttuu rangaistuksen uhka entistä todellisemmaksi ja kasvattaa kansalaisten painetta ilmiantajiksi ryhtymiseen. Lain merkittävyys riippuu myös siitä, kuinka laajasti sen avulla ryhdytään terrorismin torjunnan ohella puuttumaan muunlaiseenkin kansalaistoimintaan.
Verkko ja vihjelaatikot ilmiantajaksi patistelun välineinä
Vahvistuvia pyrkimyksiä kansalaisten valvontaan on nähty viime vuosina myös Recep Tayyip Erdoğanin johtamassa Turkissa. Heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeen Erdoğan on toteuttanut laajoja puhdistuksia virkakunnassa, koululaitoksesta ja armeijassa. Samalla Erdoğan on kehottanut turkkilaisia ilmaisemaan tukensa hallinnolle ja osallistumaan valtiota uhkaavan gülenistisen liikehdinnän kitkemiseen.
Osa tätä kampanjaa on kansalaisten kutsuminen ilmiantamaan toisten kansalaisten rikoksia tai epäilyttäviä toimia. Ilmiantokehotuksia on suunnattu jopa ulkoturkkilaisille. Ruotsin Yleisradio kertoi heinäkuussa Facebook-kampanjasta, joissa Ruotsissa oleskelevia turkkilaisia kehotettiin kertomaan Turkin presidentinkanslialle havaintojaan Gülen-liikettä tukevista henkilöistä tai organisaatioista. Riippumatta siitä, oliko kampanja Turkin valtion virallisesti ohjaama vai ei, se on helppo nähdä osaksi kumousyrityksen jälkeen kiihtynyttä keskusvallan taistelua gülenismia vastaan.
Turkin valtion vastaanottavaisuus ilmiannoille ei kuitenkaan ole pelkästään kumousyrityksen jälkiseuraus. Pikemminkin se liittyy Erdoğanin pitkäaikaisempiin pyrkimyksiin keskittää valtaa itselleen.
Jo kolme vuotta sitten lehdistössä raportoitiin Turkin poliisin aloittamasta hankkeesta erityisten vihjelaatikoiden asentamiseksi naapurustoihin. Hankkeen tavoitteena oli helpottaa kansalaisten mahdollisuuksia ilmoittaa havaitsemastaan laittomasta tai epäilyttävästä toiminnasta nimettömästi ja luottamuksellisesti. Laatikoiden asentamisen epäiltiin liittyneen Istanbulissa Gezin puiston suojelemiseksi puhjenneisiin mielenosoituksiin, jotka laajenivat hallituksen vastaisiksi protesteiksi ja joihin poliisi vastasi voimatoimin.
Myös Turkissa ilmiantajien aktivoiminen näyttää liittyvän keskusvallan pönkittämiseen tavalla, joka herkästi mieleen 1900-luvun pahamaineiset diktatuurit. Itse asiassa gülenismin kitkemisen nimissä toteutettavalla puhdistuksella on huolestuttavia samankaltaisuuksia Stalinin ajan kampanjoihin trotskilaisia ja muita valtion vihollisiksi nimettyjä ryhmiä vastaan. Myös näille kampanjoille oli ominaista kansalaisten aktivoiminen puolueen silmiksi ja korviksi, joiden tehtävä oli paljastaa yhteiskuntaan soluttautuneet viholliset.
Ilmiannot laajentavat valtion otetta yhteiskunnasta
Miksi sitten Turkin ja Venäjän viranomaiset niin näkyvästi patistelevat kansalaisia ilmiantajiksi eivätkä keskity etsimään valtion vihollisia hiljaisesti digitaalisen massavalvonnan keinoin? Syynä ovat ilmiantajien käyttämisen eräät ilmeiset edut.
Ilmiantajiin turvautuminen on ensinnäkin helpompaa ja halvempaa kuin ammattimainen teknologinen valvonta. Internet-liikenteen kattava valvominen ja sen avulla saatavan valtaisan informaatiomäärän analysointi vaativat suunnattomia teknisiä ja henkilöresursseja verrattuna kansalaisilta saatujen ilmiantojen käsittelyyn. Osin tästä syystä Venäjän Jarovaja-laiessa pyritäänkin ulkoistamaan valvonta yksityisille kansalaisille ja tietoliikennepalvelujen tarjoajille, velvoittamalla nämä raportoimaan havaitsemastaan rikollisesta tai epäilyttävästä toiminnasta. Näin turvallisuusviranomaisille jää vähemmän seulottavaa.
Toiseksi ilmiannot laajentavat valtion otetta yhteiskunnasta tavalla, johon teknologinen valvonta ei pysty. Turvallisuusviranomaisten tuntemus valtion alueella asuvien ihmisten kielistä ja kulttuureista on väistämättä puutteellinen, mikä vaikeuttaa merkittävästi näiden ihmisten muodostamien yhteisöjä valvontaa. Siksi on mielekästä pyytää tiedonantajiksi tavallisia kansalaisia ja hyödyntää heidän yhteyksiään. Valtiovallalle kriittiset ryhmittymät saattavat myös olla niin hyvin tietoisia sähköisen valvonnan mahdollisuudesta, että ne osaavat välttää puhelinta ja suojaamatonta verkkoviestintää kommunikoidessaan keskenään. Lähimmäisten ilmiantamaksi joutumista sitä vastoin voi olla vaikeampi välttää.
Tähän liittyy myös ilmiantajien käytön kolmas etu. Tietoisuus ilmiantajien olemassaolosta nimittäin ohjaa itsessään tehokkaasti ihmisten käyttäytymistä. Mikäli kansalaisella on syitä pelätä joutuvansa lähimmäisten ilmiantojen kohteeksi, hän alkaa herkästi varoa sanomisiaan tai välttää osallistumista mielenosoitukseen tai ristiriitoja herättävän järjestön toimintaan. Tämä voi tukahduttaa tehokkaasti esimerkiksi poliittisen opposition toimintakyvyn.
Ilmiantajien pelko on mitä hyödyllisintä viranomaisille, jotka pyrkivät vaikkapa uhaksi tulkitsemansa yhteiskunnalliseen liikkeen tukahduttamiseen. Lähihistoria tarjoaa runsaasti esimerkkejä siitä, miten viranomaiset ovat aktiivisesti vaalineet käsityksiä ilmiantajien runsaudesta ja näin lietsoneet epäluuloja ja vainoharhaisuutta valvonnan kohteena olevien liikkeiden keskuuteen.
Tietoisuus ilmiantajista vaikuttaa kuin valvontakamera
Turkin ja Venäjän vastaanottavaisuus ilmiannoille ei periaatteessa poikkea länsimaisesta suhtautumisesta ilmiantoihin. Aivan kuten gülenismin tai ”ekstremismin” vastaisessa taistelussa Turkissa ja Venäjällä, myös länsimaissa poliisi ja turvallisuuspalvelut ovat käyttäneet ja käyttävät ilmiantajia rajattujen erityisryhmien valvonnassa. Esimerkkiä ei tarvitse etsiä niin kaukaa kuin Yhdysvaltain 1950-luvun kommunistivainoista, sillä ilmiantajilla on ollut tärkeä rooli myös terrorismin vastaisessa taistelussa 2000-luvulla.
Ilmiantojen käyttötavoissa on silti vaihtelua demokraattisten ja autoritaaristen valtioiden välillä. Jälkimmäisissä ilmiannot valjastetaan selvemmin koko väestön, ei vain rajattujen ryhmien, valvontaan sekä hallinnon vastaisen kritiikin vaimentamiseen.
Tunnetuimpia esimerkkejä ilmiantoja laajamittaisesti hyödyntäneistä valtioista ovat Neuvostoliiton ohella DDR ja sitä edeltänyt kansallissosialistinen Saksa. Näiden kaltaisissa ”tiedottajavaltioissa” suuri osa kansalaisista osallistuu tietojen välittämiseen toisista kansalaista, mikä luo historioitsija Steve Hewittin (2010) mukaan yhteiskuntaan eräänlaisen peittovaikutuksen. Tällöin tietoisuus ilmiantajan mahdollisesta läsnäolosta alkaa vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen kuin valvontakamera, jonka vaikutus on sama riippumatta siitä onko sen kuoren sisällä todellisuudessa kameraa vai ei.
Kansalaisten patisteleminen ilmiantojen tekemiseen liittyy valtion tiukentuvaan otteeseen kansalaisyhteiskunnasta niin Turkissa kuin Venäjällä. Vaikka kumpaakaan valtiota ei luokittelisi tiedottajavaltioksi, on 1900-luvun diktatuurien nostaminen rinnastuskohteeksi perusteltua vähintäänkin varoitusmielessä. Mitä vastaanottavaisempi valtiovalta on ilmiannoille ja mitä selvemmin se käyttää niitä poliittisten soraäänien hiljentämiseen, sitä helpompi tavallisten kansalaisten on käyttää ilmiantoja myös omiin tarkoituksiinsa, esimerkiksi henkilökohtaisten kaunojen kostamiseen. Tällainen kehitys murentaa jo ennestään haurasta kansalaisyhteiskuntaa entisestään.
Kirjallisuutta
Fitzpatrick, Sheila & Gellately, Robert (1996). Introduction to the Practices of Denunciation in Modern European History. The Journal of Modern History 68 (4): 747-767.
Goldman, Wendy Z. (2011). Inventing the Enemy. Denunciation and Terror in Stalin’s Russia. Cambridge: University of Cambridge Press.
Hewitt, Steve (2010). Snitch! A History of the Modern Intelligence Informer. New York: Continuum.
Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja yhteiskunnan historian huippuyksikön jäsen Tampereen yliopistossa.
N
Tarinatalous ja muutokset elättävät viestintätoimistoja
Päättäjien puheille pääsystä on kilpailua, ja viestintätoimistolta apua ostamalla pääsee eturiviin.
Viestintätoimistot menestyvät, koska yhteiskunta on viestinnällistynyt, ja viestintätoimistojen häärääminen laajalla kentällä edistää viestinnällistymistä. Viestintätoimistojen kasvusta on seurannut ”pyöröovi-ilmiö”. Rajat journalistien, poliitikkojen sekä vaikuttajaviestijöiden välillä hämärtyvät, kun työpaikat vaihtuvat tiheään.
Matti Ylösen, Mona Mannevuon ja Niina Karin kirja Viestintätoimistojen valta (Vastapaino, 2022) hahmottaa viestintätoimistoja yhteiskunnallisena toimijana.
Yhteiskunnalliset muutokset kasvattavat viestintäpalveluiden ja etenkin vaikuttajaviestinnän kysyntää. Kirja keskittyy erityisesti vaikuttajaviestintään, joka tarkoittaa päämäärätietoista yhteiskunnallista ja poliittista vaikuttamista toivotun olosuhteen saavuttamiseksi.
Luova tuho eli disruptio ja siilojen purkaminen tuovat viestintätoimistoille asiakkaita. Jatkuva muutos on niille ansainmahdollisuus. Viestintätoimistoista on tullut merkittävä taustavaikuttaja suomalaisessa politiikassa, kirjoittavat Ylönen, Mannevuo ja Kari.
Kattauksessa ovat mukana muun muassa vaikuttajaviestintä, brändäys, viestinnän strateginen suunnittelu, verkkosivujen suunnittelu, palvelumuotoilu, somepostailu ja tarinankerronta, erikoistunut viestintä kuten tiedeviestintä, mediakärkien laadinta ja viestintävalmennukset.
Ylösen, Mannevuon ja Karin mukaan viestintätoimistot myyvät taitoa tehdä politiikkaa ja työntekijöidensä sosiaalista pääomaa. Mitä enemmän vaikutusvaltaisia verkostoja vaikuttajaviestijällä on, sitä arvokkaampana hän näyttäytyy työnantajalleen. Hankinta-asiakirjoista sekä viestintätoimistoissa työskentelevien ihmisten haastatteluista voi tutkijoiden mukaan päätellä, että tarjonta mukautuu kysyntään: sitä myydään, mitä kysytään ja millä on menekkiä.
Kenttä muuttuu koko ajan ja yrityssalaisuudet hankaloittavat tiedonsaantia, mikä on haaste myös viestintätoimistojen tutkimiselle.
Yhteiskunnallista keskustelua voi ostaa
Yhteiskunnalliset muutokset kasvattavat viestintäpalveluiden ja etenkin vaikuttajaviestinnän kysyntää. Kirja keskittyy erityisesti vaikuttajaviestintään, joka tarkoittaa päämäärätietoista yhteiskunnallista ja poliittista vaikuttamista toivotun olosuhteen saavuttamiseksi.
Viestintätoimistot myyvät taitoa tehdä politiikkaa ja työntekijöidensä sosiaalista pääomaa. Mitä enemmän vaikutusvaltaisia verkostoja vaikuttajaviestijällä on, sitä arvokkaampana hän näyttäytyy työnantajalleen. Hankinta-asiakirjoista sekä viestintätoimistoissa työskentelevien ihmisten haastatteluista voi tutkijoiden mukaan päätellä, että tarjonta mukautuu kysyntään: sitä myydään, mitä kysytään ja millä on menekkiä.
Intohimonamme on auttaa asiakkaitamme määrittelemään olemassaolonsa tarkoitus, kertoo Pohjoisranta Pohjoisranta Burson Marsteller, ja lupaa auttavansa asiakkaitansa ”kertomaan organisaationsa tarinaa sekä myymään palveluja ja tuotteita mediaviestinnän avulla, ja jatkaa, että ”laajojen toimittajasuhteidemme avulla varmistamme, että yritys saa tarvitsemansa näkyvyyden mediassa”.
Miltton lupaa tukea asiakkaitaan rakentamaan kiinteitä suhteita keskeisiin yhteiskunnallisiin sidosryhmiin ja ylläpitämään niitä.
”Jatkuva vaikuttamisen strateginen tuki ja avaimet yhteiskunnalliseen vuoropuheluun”, mainostaa Tekir.
Viestintätoimistojen valta-kirjan mukaan ajatushautomot ja viestintätoimistot pyrkivät vaikuttamaan ja osallistamaan ihmisiä ”ajatusjohtajuudella”. Ne nostavat julkisuuteen agendan, jonka ympärille luodaan eri näkökulmat huomioivaa keskustelua. Ihmiset ikään kuin manipuloidaan mukaan viestimään ja keskustelemaan siten, että tilannut taho hyötyy tai saa läpi tavoitteensa.
Kun Kauppalehti selvitti syksyllä 2019 Suomen kannattavimpia aloja, nousi viestintätoimistoala kärkeen yhteensä 553 eri alan vertailussa.
Kun Kauppalehti selvitti syksyllä 2019 Suomen kannattavimpia aloja, nousi viestintätoimistoala kärkeen yhteensä 553 eri alan vertailussa. Viestintätoimistot ohittivat suuria liikevoittoja tehneen vanhusten ja vammaisten avopalvelualan.
Tilinpäätösten perusteella viestintätoimistojen huippuvuodet olivat ennen koronakriisiä vuosina 2017 ja 2018. Ylösen mukaan voimme puhua yhteiskunnan markkinointiviestinnällistymisestä.
– Voidaan puhua myös onnistuneesta palvelujen kauppaamisesta ja tiettyjen toimintamallien leviämisestä ja normalisoitumisesta. Ajatellaan, että yhä useampaan asiaan tarvitaan viestintätoimistojen palveluita, sanoo maailmanpolitiikan yliopistolehtori Matti Ylönen.
Viestintätoimistoilla on Ylösen mukaan ollut ”jännittävää auraa”, joka on mahdollistanut kovan laskutuksen etenkin vaikuttajaviestinnän palveluista.
–Erityisesti kun vaikuttajaviestinnän palvelut tulivat, niistä pystyi haastattelemiemme viestintätoimistojen työntekijöiden mukaan laskuttamaan isoja summia, mutta kilpailua on tullut, Ylönen sanoo.
Vaikuttajaviestinnän kysynnän kasvu on Viestintätoimistojen valta-kirjan mukaan kaupallistanut yhteiskunnallisista verkostoista lähtöisin olevaa valtaa.
Vaikuttajaviestinnän kysynnän kasvu on Viestintätoimistojen valta-kirjan mukaan kaupallistanut yhteiskunnallisista verkostoista lähtöisin olevaa valtaa, poliittisten prosessien tuntemusta, ja siihen liittyviä erityisiä asiantuntemuksen kenttiä, kuten sosiaali- ja terveyspolitikkaa. Kilpailu on kiristynyt ja viestintätoimistot ovat laajentaneet johdon konsulttiyhtiöiden puolelle. Palveluvalikoimaa on laajennettu.
Viestintätoimistoalan markkinajohtaja on Miltton, joka työllisti kesällä 2022 yli 350 työntekijää Suomessa ja ulkomailla. Miltton on kasvanut yritysostoilla.
Liikevaihdoltaan kokoomusvaikuttajien perustama Ellun Kanat on ollut Milttonia ja Hill+Knowltonia pienempi, mutta sen näkyvyys on omaa luokkaansa. Näkyvyyttä ovat kasvattaneet julkisuushakuiset avaukset, kuten kirjat ja raportit. Miksi osa toimistoista on paljon julkisuudessa ja puhuu itsestään kuten Ellun kanat, kun toiset pysyttelevät taustalla, kuten Hill&Knowlton?
Osa ei viestintätoimistoista ei Ylösen mukaan tykkää näkyvyydestä. Osa tarvitsee toisia vähemmän asiakashankintaa, koska on isoja kansainvälisiä asiakkaita, jotka maksavat hyvin.
Vääränlainen tai liiallinen näkyvyys voi olla viestintätoimistolle myös maineriski, vaikka toisaalta näkyvyys voi tuoda asiakkaita ja edesauttaa hyviä rekrytointeja.
Viestintätoimistoilla ei ole velvollisuutta julkaista asiakkuuksiaan. Epämuodollinen yhteydenpito jää julkisuudelta piiloon. Äänestäjät pysty itse arvioimaan, miten rihmastollisen verkostojen kautta tapahtuva yhteydenpito vaikuttaa demokratiaan, ja kuka milloinkin puhuu.
Viestintätoimistot nousevat välillä julkisuuteen, mutta kokonaiskuva on vaikea hahmottaa
Kirja tehtiin, jotta viestintätoimistojen yhteiskunnallinen rooli hahmottuisi kokonaisuutena. Ylönen sanoo, että vaatii ”aikamoisia kansalaistaitoja” pysyä perillä, mitä mikäkin toimisto tekee ja kenen ja kanssa. Miten yleisessä tiedossa viestintätoimistojen rooli on?
Viestintätoimistot nousevat Ylösen mukaan pistemäisesti julkisuuteen.
– Viestintätoimistojen yhteiskunnallinen rooli on noussut esiin esimerkiksi hävittäjähankintojen yhteydessä sekä liittyen valtiovarainministerinä toimineen Katri Kulmunin esikunnan Tekiriltä tilaamiin viestintäkoulutuksiin. Yksi varhainen esimerkki oli myös, kun Guggenheim-säätiö palkkasi 2013 Milttonin luomaan kansalaiskeskustelua Guggenheim-museoprojektista. Projekti epäonnistui silti.
–Aika harva pystyy hahmottamaan, keitä henkilöitä näihin liittyy ja miten ne yhdistyvät kokonaisuudeksi. Paljon jäi vielä aiheita pengottavaksi, Ylönen sanoo.
Yrityssalaisuudet haittaavat kokonaisuuden hahmottamista ja tutkimusta.
Yrityssalaisuudet haittaavat kokonaisuuden hahmottamista ja tutkimusta. Tutkijat saivat tarjouspyyntöjä keräämällä tietoa, mutta se ei ollut helppoa. Tutkijoiden piti lukea pöytäkirjoja, jotta osasivat tilata oikeat liitteet ja tietää myös ennakolta, mitä pöytäkirjaa lukea.
– Kirja olisi jäänyt torsommaksi ilman tarjousasiakirjoja, joita saimme julkiselta sektorilta hankittua. Saimme havainnollisen kokoelman kasaan, mutta on vaikea sanoa, mitä meiltä jäi saamatta ja mitä emme osanneet pyytää. Tietopyyntöjä voi olla työlästä tehdä ja niissä kestää.
Kokonaisuus hämärtyy, kun yritykset ja viestintätoimistot vastuullisuusviestivät
Vastuullisuusviestintä on monien viestintätoimistojen ydinosaamista.
Se on noussut luontevaksi osaksi viestintätoimistojen laajentunutta palvelujen palettia, kun yrityksiltä on alettu vaatia aina enemmän ja enemmän vastuullisuutta ja läpinäkyvyyttä. Yritykset suorittavat yrityskansalaisuutta ja ovat vastuussa sidosryhmilleen, ja viestintätoimistot auttavat kunnon yrityskansalaisen imagon luomisessa.
Ellun Kanojen sanoin ”yrityksen sidosryhmät ovat arvonluonnin ja toiminnan jatkuvuuden kannalta aiempaa suuremmassa roolissa” ja ”vastuullisuus ole enää vaihtoehto vaan elinehto”.
Viestintätoimistot hyötyvät näkemyksestä, jonka mukaan yritykset ovat tärkeitä yhteiskunnallisia toimijoita, sillä kehitys tuo viestintätoimistoille asiakkuuksia ja mahdollisuuksia liiketoiminnan laajentamiselle, Ylönen kollegoineen kirjoittaa.
Miten vastuullisuusviestintä eroaa siitä, mitä kutsutaan viherpesuksi tai pinkkipesuksi?
Viestintätoimistot kuitenkin myyvät vaikuttavaa viestintää niille, joilla on rahaa maksaa. Miten vastuullisuusviestintä eroaa siitä, mitä kutsutaan viherpesuksi tai pinkkipesuksi? Voiko vastuullisuusviestintä vain hämärtää kokonaisuutta?
Sitä osa Viestintätoimistojen valta-kirjaan haastatelluistakin mietti, eikä kaikkien asiakkaiden kanssa töiden tekeminen tuntunut mukavalta.
Ylösen mukaan on vaikeaa ja työlästä hahmottaa, miten paljon yksittäisten ja pistemäisten tekojen taustalla on merkittävää oikeaa toimintaa ja rakenteiden muuttamista, vaikka teot olivat aitoja ja hyvää tarkoittavia.
Kun yritykset viestivät viestintätoimistojen avulla innokkaasti vastuullisuusteoistaan, ihmisten on vaikeaa hahmottaa, ovatko tekemiset kummoisia suhteessa liiketoiminnan kokoon. Ylösen mielestä konteksti on hyvin tärkeä.
Viestintätoimistot vastuullisuusviestivät myös itse, ja moni markkinoi itseään avoimuuden sanansaattajana. Niiden mainostamat pro bono -keikat pienille yhdistyksille ja kampanjoille eivät riitä Ylösen mukaan kompensoimaan rahalla ostettua vaikuttamista. Viestintätoimistot ovat myös syksyllä 2022 tehneet yhdessä lahjoituksen, jotta Helsingin yliopisto voi perustaa viestinnän työelämäprofessuurin.
Viestintätoimistovetoinen yhteiskunnallinen vaikuttaminen promootiokulttuureineen on vastakkaista korporatismille, jota ammattiliitot ja työnantajajärjestöt edustavat sekä perinteiselle yhdistyspohjaiselle kansalaisyhteiskunnalle. Eturyhmäpolitiikka näyttää viestintätoimiston pöhinästä katsottuna tylsältä ja vanhanaikaiselta.
Viestintätoimistotasoinen viestintä normalisoituu, ja se nostaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivän viestinnän rimaa.
Viestintätoimistotasoinen viestintä normalisoituu, ja se nostaa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen pyrkivän viestinnän rimaa. Laadukkaasti ja uskottavasti viestiviä ääniä on paljon, eikä huomiota riitä kaikille.
Ammattimainen viestintäpeli, jossa paras viestijä saa huomion ja valtaa ei sovi perinteiseen kansalaisjärjestökenttään. Vaikka eläkeläisten yhdistyksellä ja potilasyhdistyksellä olisi paljon jäseniä, niillä ei ole välttämättä viestintäosaamista, rahaa tai valtaa.
–Viestintäkampanjoiden ammattimaistuminen korostaa rahalla ostetun näkyvyyden ja vaikuttamisen painoarvoa. Ei-vakavaraisten toimijoiden mahdollisuudet heikkenevät ja vakavaraisten parantuvat, Ylönen sanoo.
Viestintätoimistojen valta-kirjan mukaan politiikan ytimen ympärillä työskentelee entistä enemmän ihmisiä, jotka tekevät töitä puolueille, mutta eivät puolueissa. Puoluekentän muutoksen ohella poliittisen viestinnän toimintaympäristö on mullistunut, kun puolueet ovat ulkoistaneet poliittisia kärkiäkin julkisuudessa määrittävää viestin muotoilua.
Yhteiskunnassa kokonaisuutta ei välttämättä laajasti ymmärretä.
– On vaikea hahmottaa, että mitä jää nousematta keskusteluun, paljastamatta ja analysoimatta, kun media-ala keskittyy, Ylönen sanoo.
Viestintätoimistoilla ja niissä työskentelevillä ihmisillä on kirjan mukaan ambivalentti suhde politiikkaan. Toisaalta moni heistä on hankkinut osaamisensa politiikan liepeiltä toimimalla erityisavustajina tai poliitikkoina. Toisaalta viestintätoimistot paasaavat, että politiikka on rikki, siiloutunut ja tarvitsee korjaussarjan.
Tutkijoiden yksi havainto oli, että viestintätoimistoissa ei työskentele juuri ammattiliittotaustaisia ihmisiä, vaikka ammattiliitot käyttävät viestintätoimistojen palveluita. Elinkeinoelämätaustaa taas oli useammalla.
Viestintätoimistot toimivat esimerkiksi tapahtumamarkkinoilla. Tapahtumia järjestetään jälleen, ja järjestäjät haluavat, että tapahtumat ovat ammattimaisesti toteutettuja. Korona-aika nosti myös virtuaalisiin tapahtumiin ja striimauksiin kohdistuvia odotuksia. Ulkoa ostetuille tuotannoille syntyy kysyntää.
– Kun tulee uutta tekniikkaa, palvelujen ostajien ammattitaito vertailemisessa vaihtelee. Kun perkasimme tarjouksia, hintahaarukka erilaisille palveluille oli valtava. Voi olla vaikea nähdä, mikä on järkevä hinta jostain palvelusta, Ylönen sanoo.
Uudemmista avauksista vaikuttajaviestinnän kansainvälistyminen on alan vaikeimmin tutkittavia osa-alueita.
Viestintätoimistojen rooli politiikassa monimutkaistaa esimerkiksi yhteiskunnallisista monopoleista käytävää keskustelua, kirjoittavat Ylönen, Mannevuo ja Kari.
Kansainvälisillä yrityksillä on intressi vaikuttaa Suomessakin poliittiseen keskusteluun, jos ne haluavat esimerkiksi päästä tuottamaan sote-palveluita. Niiden tuottama tieto vaikuttaa keskusteluun esimerkiksi uhkapelaamisesta, terveydenhuollosta tai liikenteestä ja siihen liittyvistä palveluista, mutta on vaikea tutkia, miten.
Kriisiviestintää ja siilojen purkamista tarinataloudessa
Viestinnällistyminen, tarinatalous, huomiotalous ja arvaamattomat skandaalit lisäävät julkisuudenhallinnan ja kriisiviestinnän kysyntää.
Kriisiviestinnän kysyntä on kasvanut 2010-luvulla tilanteessa, jossa kenen tahansa on helpompi nostaa esiin epäkohtia ja kritisoida niitä. Erään kirjaan haastatellun viestintätoimiston työntekijän mukaan kriisiviestinnän kasvanut tarve ei kerro yhteiskunnan muutoksesta vaan siitä, että huudamme toisillemme nopeammin.
Nopeatempoisen keskustelun oletus tarjoaakin tutkijoiden mukaan ansaintamahdollisuuksia viestintäammattilaisille, jotka toimivat maksullisina neuvonantajina. Ruotsissa tutkinut sosiologian professori Stefan Svallfors havaitsi tutkimuksessaan, että joidenkin viestintätoimistotyöntekijöiden mielestä voitontavoittelu voi johtaa keinotekoiseen tarpeiden kehittelemiseen. Kuinka paljon viestintätoimistot elävät kriiseistä?
– Tämä onkin se tuhannen taalan kysymys, että mikä on se lisäarvo, joka tästä syntyy yhteiskunnassa? Kaikki toimistot mainostavat isosti kriisiviestintää. Kriisiviestintä on myös tehokasta asiakashankintaa ja luo tehokkaita laskutusmahdollisuuksia.
Kriisit ja kohut palvelevat viestintätoimistojen liiketoimintaa. Muutoksesta viestiminen herättää enemmän huomiota, eikä vakaus ole mielenkiintoista. Uutislogiikka ja somelogiikka ohjaavat muutosten etsimiseen. Esimerkiksi ”muutostoimistoksi” itseään kutsuvan Ellun kanojen mukaan ”elämämme disruption aika on radikaalin avointa ja läpinäkyvää”. Ellun kanat uskoo, että ”kommunikaatio on muutoksen paras työkalu”.
Kirjan mukaan ikiliikkujan kaltainen muutos- ja strategiapuhe lisää konsultti- ja viestintäpalveluiden kysyntää. Monet aiemmin muutosta politiikkaan kaivanneet ihmiset myyvätkin muutosta viestintätoimistoissa ja ajatushautomoissa, kuten Ellun Kanojen Taru Tujunen.
Tarinatalous ja muutokset elättävät viestintätoimistoja, jotka tykkäävät puhua siilojen purkamisesta. Viestintätoimistoille muutos on aina mahdollisuus. Ylösen ja kirjoittajakollegoiden mukaan viestintätoimistojen ansaintamahdollisuuksia on kasvattanut erityisesti aivan viime vuosina myös digitaalisten alustojen tunnekulttuuri, joka vaatii ilmaisun harjaantumista.
Tätä ilmaisua ja sen opettelua toimistot voivat myydä. Ylönen kollegoineen kirjoittaa, että huomiotaloudessa saa kiinnitettyä huomiota nostamalla julkiseen keskusteluun vakavalta vaikuttava mutta epämääräisesti määritelty ongelma – kuten väite rikkinäisestä järjestelmästä. Viestinnällinen strategia toimii, kun järjestelmässä esiintyviä ongelmia ei paikanneta minnekään suoraan, vaan luodaan mielikuvia siitä, että jokin tärkeä asia vaatii nopean korjausliikkeen.
Toisaalta yhteiskunnan toiminnan vakaus ei luo liiketoimintamahdollisuuksia. Toimiva terveyskeskus ei tarvitse tarinaa.
Tarinoiden taitava syöttö mediaan ei poista tarinatalouden ongelmia vaan mutkistaa niitä:
Hyvin rakennetut viestit herättävät kiinnostusta kiireen ja tulospaineen kanssa kipuilevissa toimituksissa. Läpi kriittisen seulan saattavat mennä esimerkiksi yritysten ja etujärjestöjen kannanotot taikka raportit, selvitykset ja tiedotteet, jotka näyttävät tutkimustuloksilta. Vaikka haastateltavamme korostivat esimerkiksi akateemisen tutkimuksen ja tilaustutkimuksen välistä eroa, myös yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tehtyjen tutkimusten tiedotteet ovat pohjimmiltaan markkinointia. Tiede ei toisin sanoen asetu tarina- ja huomiotalouden ulkopuolelle vaan on osa sitä, kirjoittavat Ylönen, Mannevuo ja Kari.
Promootiokultturi on uusi normaali, josta viestintätoimistot hyötyvät
Ylösen mukaan Tarinatalouden ytimessä on promootiokulttuuri ja oman tai oman organisaation tarinan korostaminen, luominen ja kertominen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.
Poliitikkoja, yrityksiä, tutkijoita ja julkisorganisaatioita rasittaa ”pakko olla somessa”. Jatkuvasti laajenevaa joukkoa koskeva pakko on viestinnällistymisen ja promootiokulttuurin yksi piirre ja seuraus. Henkilöbrändäys on promootiokulttuurin perusmuoto, koska promootiokulttuuri on hyvin henkilökeskeistä, ja henkilöbrändäämisessä onnistuu sitä todennäköisemmin, mitä enemmän voi ja haluaa itsestään ammentaa.
Kun promootiokulttuuri leviää, siitä tulee normaali ja lopulta vaatimus. Viestintätoimistot tekevät rahaa sillä, että kaikkien on pakko olla somessa.
– Kun promootiokulttuuri alkaa määrittää julkista keskustelua siitä on hyvin vaikea jäädä sivuun. Promootiokulttuuri näkyy myös esimerkiksi yliopistoilla, ja näkyy tutkimusmarkkinoinnin kasvuna.
– Kun promootiokulttuuri alkaa määrittää julkista keskustelua siitä on hyvin vaikea jäädä sivuun. Promootiokulttuuri näkyy myös esimerkiksi yliopistoilla, ja näkyy tutkimusmarkkinoinnin kasvunam Ylönen sanoo.
Viestintätoimistot ja niissä työskentelevät korostavat, että he eivät ole lobbareita. Haastateltavat korostivat, että he eivät tee varsinaista lobbausta, siis soittele päättäjille ja aja asiakastahon agendaa, vaan se sparraavat ja auttavat muotoilemaan viestin. Esimerkiksi Milttonia ennen kansanedustajauraan johtaneen Eeva Kallin mukaan yhteiskuntasuhteet käsitetään usein aivan liian suppeasti ”pelkästään lobbaukseksi”, vaikka todellisuudessa kyse on minkä tahansa toimijan vuorovaikutuksesta itseään ympäröivän maailman kanssa. Mikä ero tässä on? Miksi viestintätoimistojen väki haluaa sanoa, että he eivät lobbareita?
– Moni haastateltavamme halusi pysyä tavallaan politiikan yläpuolelle nousevassa asiantuntijaroolissa. Sanalla lobbaus koetaan myös olevan negatiivinen kaiku, jota halutaan välttää, Ylönen sanoo.
Viestintätoimistoalan polttava kysymys ovat karenssisäännöt, jotka ovat käytössä monissa maissa ja niistä on keskusteltu myös Suomessa. Sääntöjen on tarkoitus estää suora siirtymä politiikasta viestintätoimistoon ja poliittisten verkostojen ja osaamisen kaupallistaminen.
EU:lla on avoimuusrekisteri, jonka laajentamisesta on keskusteltu. Suomen avoimuusrekisterilain olisi määrä tulla voimaan 2024, ja siihen liittyvä neuvottelukunta aloitti 2023. Ylösen, Mannevuon ja Karin mukaan keskittyneen yhteiskunnallisen vallan tasoittamiseksi on tärkeää ajaa avoimuusrekistereitä ja tiukempia karenssisääntöjä.
Avoimuusrekisteri antaa riittävän laajasti toteutettuna nopean yleiskatsauksen lobbauksen toimijoiden kirjoon eri kysymyksissä. Lobbauksen sisältöjä tai tarkempia toimintatapoja se ei kuitenkaan riitä avaamaan.
– Toimintatapoja voitaisiin valottaa nykyistä enemmän esimerkiksi julkistamalla rutiininomaisesti julkisen sektorin vaikuttajaviestintäpalveluiden ostoon liittyviä tarjousasiakirjoja. Nyt niitäkin joutuu metsästämään työläillä tietopyynnöillä.
