– Seminaarin tarkoituksena on esitellä ajankohtaista tutkimustietoa laajalle yleisölle. Vuorovaikutus yleisön kanssa on tärkeä osa tapahtuman luonnetta, seminaaria järjestävä väitöskirjatutkija Leena Romu kertoo.
Sarjakuvaan keskittyneitä tutkijoita on Suomessa vain kourallinen. Tampere Kuplii Goes Academic on yksi mahdollisuus tuoda tutkijoita ja lukijoita yhteen. Myös kansainväliset verkostot tarjoavat vertaistukea tutkijan työhön. Romu itse kuuluu pohjoismaisten sarjakuvatutkijoiden verkostoon NNCORE:en.
Suomessa sarjakuvatutkimus on vielä pienimuotoista, mutta esimerkiksi Ranskassa sarjakuvaa on tutkittu jo vuosikymmenien ajan. Ranskankielistä tutkimuskirjallisuutta on nykyisin saatavilla myös englanniksi käännettynä. Tutkimuskirjallisuutta julkaistaan koko ajan enemmän, ja analyyttistä sanastoa on jo hyvin tarjolla. Sarjakuvatutkimus ei kuitenkaan ole yksittäinen metodi. Poikkitieteellisessä tutkimuksessa käsitteitä lainataan kirjallisuudentutkimuksesta, elokuvatutkimuksesta, visuaalisen kulttuurin tutkimuksesta, sekä yhteiskuntatieteistä.
Romu itse kiinnostui sarjakuvan tutkimisesta opiskeluaikanaan. Kandidaatintutkielmaa tehdessään Romu törmäsi Kati Kovácsin teoksiin.
– Kovácsin teokset ovat täynnä symboliikkaa ja metaforia. Ne ovat moniulotteisia ja monitasoisia kertomuksia, joita ei ole tutkittu lainkaan. Ymmärsin että näitä asioita pystyy tutkimaan kirjallisuudentutkimuksen välineillä, mutta kukaan ei ole tehnyt sitä.
Kandidaatintutkielma johti graduun (kts. alustus) ja syksyllä 2014 valmistuneeseen lisensiaatintutkielmaan. Parhaillaan Romu valmistelee väitöskirjaansa, jossa hän tarkastelee erityisesti Kati Kovácsin sarjakuvien feminististä tematiikkaa.
– Olen kiinnostunut siitä, miten Kovácsin sarjakuvat kommentoivat esimerkiksi sukupuoliin liittyviä rooliodotuksia ja normatiivista seksuaalisuutta. Samalla minua kiinnostavat ne kuvalliset ja sanalliset keinot, joita teoksissa käytetään.
Romu on luennoidessaan huomannut, että sarjakuvan perussanasto voi olla opiskelijoilla hukassa. Opiskelijat eivät tunne samanlaista analyyttistä sanastoa kuin kaunokirjallista tekstiä analysoidessa.
– Silloin kun itse olin peruskoulussa, sarjakuvia ei pidetty hyvänä lukemistona, eikä niitä luettu koulussa.
Sarjakuvien lukemiseen ei siis ole samanlaista perinnettä kuin kaunokirjallisuuden lukemiseen, ja analyyttinen taso jää helposti puuttumaan. Luennoillaan Romu lähtee liikkeelle siitä, että sarjakuva on sanan ja kuvan vuorovaikutuksellista kerrontaa. Pitkän sarjakuvakertomuksen tutkimisessa on tärkeää ottaa huomioon tarinan tilallinen rakentuminen. Toisin kuin elokuva, sarjakuva on tilallista taidetta. Analysoinnissa pitää ottaa huomioon sivujen ja aukeamien muodostamat kokonaisuudet. Yhtä ruutua ei voi tarkastella erillään muista. Piirrostyylin tarkasteleminen on yksi olennaisimmista osista sarjakuvan analysointia.
– Piirrostyyli ei ole vain tekijän taidonnäyte, se vaikuttaa esimerkiksi siihen millaisia emootioita voidaan välittää, Romu kertoo.
Suomalainen sarjakuvakulttuuri kasvaa hiljalleen
Suomalaiset lukevat eniten viihteellistä strippi-muotoista sarjakuvaa. Viivi ja Wagner, Fingerpori ja Kiroileva Siili keikkuvat suosituimpien sarjakuvien kärkipaikoilla vuodesta toiseen. Romun mukaan sarjakuvastrippien suosioon on monta syytä. Sanomalehdissä julkaistut stripit ovat helposti saatavilla, ja ne ovat nopeita lukea. Tunnistettavat hahmot jäävät helposti mieleen. Stripit muokkaavat käsitystä sarjakuvasta, jolloin pitkien sarjakuvakertomusten lukeminen voi tuntua vieraalta.
– Stripeistä saa helposti sen käsityksen, että sarjakuvat ovat aina humoristisia, mikä ei toki pidä paikkaansa. Pitkien tarinoiden aiheet voivat olla vaikeita, ja ruutujen epälineaarinen sommittelu voi tuntua aluksi hankalalta, Leena Romu kertoo.
Vakavat aiheet ovat kuuluneet sarjakuviin jossain määrin aina. 1980-luvulla sarjakuvia julkaistiin kovalla tahdilla, ja niitä alettiin markkinoida myös aikuisille. Supersankareista muokattiin synkempiä, sillä inhimilliset hahmot vetosivat paremmin aikuislukijoihin.
Suomessa sarjakuvapiirit ovat aina olleet pienet. Aku Ankka on ollut suomalaisille tärkeä sarjakuva jo vuosikymmenien ajan. Myös supersankaritarinat, seikkailut ja sotasarjakuvat ovat tulleet suomalaisille tutuiksi. Ankat ovat lisänneet suomalaisten tietoisuutta sarjakuvasta, mutta muut sarjakuvan muodot ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
Viime vuosina sarjakuvakenttä on monipuolistunut, ja julkiseen keskusteluun nousee yhä useammin vakavia aiheita käsitteleviä sarjakuvateoksia. Painotekniikan ja sarjakuvakulttuurin kehittymisen myötä kansainväliset ilmiöt ovat alkaneet rantautua Suomeen. Vuonna 2014 julkaistu Tiitu TakalonMinä, Mikko ja Annikki on yksi esimerkki sarjakuvan uusista tuulista. Takalon teos on yhdistelmä historiallista ja omaelämäkerrallista sarjakuvaa. Sarjakuvien suosiota kasvattaa myös se, että niiden levittäminen ja lukeminen on nykyisin helppoa.
– Suomessa on paljon sarjakuvablogeja. Monet oppivat tekemään sarjakuvia ottamalla mallia omista idoleistaan. Digikameran tai skannerin avulla oman tuotoksensa saa helposti nettiin. Enää ei tarvitse printata ja jaella omaa pienlehteä.
Yksi Tampere Kuplii Goes Academic –seminaarin tämän vuoden luennoista käsittelee sarjakuvaa kustantajan näkökulmasta. Pienkustantaja Christoffer Leka kertoo, millaista on julkaista sarjakuvaa nykyisin kun kaikki on digitalisoitunutta. Lekan mukaan ihmiset kaipaavat painettuja teoksia, jotka ovat kauniita ja käsin kosketeltavia.
Tampereen yliopistolla järjestettävän seminaarin yhteydessä jaetaan Sarjakuva-Finlandia-palkinto. Nimestään huolimatta palkinnolla ei ole mitään tekemistä Suomen kirjasäätiön jakamien Finlandia-palkintojen kanssa. Romun mukaan sarjakuvan arvostus on kuitenkin kasvamassa. Siitä on osoituksena viime vuonna ensimmäistä kertaa jaettu sarjakuvataiteen valtionpalkinto.
Sarjakuvan tekijöiden, tutkijoiden ja uskollisten lukijoiden avulla sarjakuvan monet muodot tulevat pikkuhiljaa tutuiksi myös suurelle yleisölle.
Tampere Kuplii Goes Academic -seminaarin teemana on tänä vuonna Fanit, lukijat ja tekijät, eli sarjakuvakulttuurin sisällä toimivat ihmiset. Tapahtuma on kaikille avoin ja maksuton.
Voiko nuori olla merkityksellinen osa yhteiskuntaa, vaikka hän ei pääsisi tai haluaisi työelämään?
Työntekijäkansalaisena vai omana itsenä osaksi yhteiskuntaa?
Työntekijäkansalaisuus on ollut kunnon kansalaisuuden ydin vuosikymmenet. Nuorilta odotetaan ensisijaisesti, että he ovat hyviä työntekijäkansalaisia. Verovaroilla rahoitettu hyvinvointivaltio velvoittaa työntekijäkansalaiseksi, mutta nuoret kyseenalaistavat normia ilmastokriisien, taloudellisten taantumien ja monien muiden epävarmuuksien sekä epäoikeudenmukaisuuksien vuoksi.
Nuorisotutkija Susanna Ågren on tutkinut, mitä nuoret ajattelevat työmarkkinoista ja niillä toimimisesta. Hän on tutkinut ammattiin opiskelevia ja valmistuneita nuoria: heidän kokemuksiaan työelämästä ja yhteiskunnan osaksi pääsemisestä.
Ågrenin mukaan nuoret haluavat oikeudenmukaista työtä, jossa heitä kohdellaan hyvin, jossa palkka on riittävä, johon perehdytetään, jossa ei syrjitä ja joka tasapainossa heidän hyvinvointinsa ja jaksamisensa kanssa.
Työmarkkinoiden muutos ja epävarmuus edellyttää sitä, että nuorten pitää olla yhä joustavampia ja pyrkiä sopeutumaan.
Ågrenin mukaan ajatellaan, että työmarkkinoiden muutos ja epävarmuus edellyttää sitä, että nuorten pitää olla yhä joustavampia ja pyrkiä sopeutumaan.
– Nuorten pitäisi osata valita itselleen sopiva ja mielellään myös työmarkkinoiden markkinoiden tarpeisiin sopiva opiskeluala, osoittaa aktiivisuutta, ottaa vastuu pärjäämisestä ja osaamisesta. Heidän pitäisi olla mahdollisimman yritteliäitä työmarkkinoilla. Pitäisi olla tunnollinen ja aktiivinen ja sitoutua opiskeluun ja työhön, ja samalla valmis joustamaan työmarkkinoilla ja sietämään epävarmuutta, Ågren sanoo.
Yhteiskunta antaa työlle suuren arvon, kun määritellään, kuka kukin on ja mikä on hänen panoksensa yhteisöön. Yksilöiden arvo ja mahdollisuudet määritelläänyhteiskunnassa työhön osallistumisella.
– Työntekijäkansalaisuuteen liittyvä yhteiskunnallinen normi näkyy kysymyksessä, joka usein esitetään kohdatessamme uuden ihmisen: ”Mitä teet työksesi?”, Ågren havainnollistaa.
– Työntekijäkansalaisuuteen liittyvä yhteiskunnallinen normi näkyy kysymyksessä, joka usein esitetään kohdatessamme uuden ihmisen: ”Mitä teet työksesi?”, Ågren havainnollistaa.
2020-luvun nuorille työntekijäkansalaisuuden toteuttaminen todella on hankalampaa kuin aiemmille sukupolville, sanoo Ågren.
Ennen polut työelämään olivat suoraviivaisemmat. Roolit, odotukset ja vaatimukset olivat kapeammat, mikä toisaalta saattoi ahdistaa ja toisaalta tehdä elämän yksinkertaisemmaksi.
– Nuorisotutkimuksen parissa on ainakin viimeisen parin kymmenen vuoden ajan jo keskusteltusiitä, miten nuoriin liittyvät yhteiskunnan vaatimukset ovat lisääntyneet. Nähdäänse sitten uusliberalismin, post-fordistisen tai myöhäismodernin yhteiskunnan seurauksena, työmarkkinoiden ja yhteiskunnan ylipäänsä nähdään edellyttävän yksilöltä enemmän joustavuutta ja sopeutumista epävarmuuksiin samaan aikaan, kun yksilöt ovat yhä enemmän vastuussa omasta henkilökohtaisesta onnistumisestaan, Ågren sanoo.
– Aiemmille sukupolville tulevaisuus mahdollisuuksineen oli yksinkertaisempi ja työurat taustasta riippuen olivat paljon helpommin ennustettavissa. Nyt aikuistumiseen ja työelämään osallistumiseen liittyy entistä enemmän odotuksia ja tehokkuuspaineita. Vaikka valinnan mahdollisuuksia on enemmän, niin on myös epävarmuuksia.
Nuoria ohjataan tehokkaasti työelämään. Samalla nuoret havaitsevat, että todellisuudessa näiden odotusten täyttäminen ei olekaan mahdollista, tai odotusten täyttäminen ei avaakaan mahdollisuuksia oman hyvän elämän aloittamiselle.
– Asetamme yhä enemmän suorituspaineita yksittäisille nuorille ja erityisesti niille, joilla on hankaluuksia tehdä työmarkkinoilla edellytettäviä päätöksiä ja joista olemme huolissamme, Ågren sanoo.
Nuorten tehtävä on opiskella ammatti ja löytää paikka työelämästä. Se nähdään usein tärkeimpänä ratkaisuna nuorten kohtaamiin ongelmiin. Työllistymisen ongelmia yritetään ratkoa yksilötasolla.
Nuorten tehtävä on opiskella ammatti ja löytää paikka työelämästä. Se nähdään usein tärkeimpänä ratkaisuna nuorten kohtaamiin ongelmiin. Työllistymisen ongelmia yritetään ratkoa yksilötasolla.
– Nuoret tuovat esiin, että työllisyyspalvelut ei kuitenkaan välttämättä tunne työmarkkinoiden rakenteellisia ongelmia ja todellisuutta, jonka nuoret ovat kohdanneet työmarkkinoilla.
Nuori aikuinen voi turhautua siitä, että työllistymispalveluissa häntä ohjataan työkokeiluihin tai tarjotaan nollatuntisopimuksia, jotka eivät kehitä hänen ammattitaitonsa, ja joista ei saa edes kunnollista korvausta.
Työntekijäkansalaisuuden ihanne, jota Ågren on havainnoinut, on kapea. Osa nuorista kokee sen epäoikeudenmukaiseksi, kuormittavaksi ja ulossulkevaksi.
– Samaan aikaan, kun nuoria ohjataan hyvin kapeasti toteuttamaan työntekijäkansalaisuutta, emme välttämättä huomioi heidän elämäänsä moninaisemmin. Kun nuoret neuvottelevat asemastaan työmarkkinoilla ja omasta toimeentulostaan, he myös rakentavat suhteita läheisiinsä, haaveilevat omasta kodista, haluavat viettää mielekästä vapaa-aikaa ja kohtaavat elämässä niin onnistumisia kuin myös asioita, joihin he kaipaisivat enemmän tukea ja huomiota kuin sen hetkiseen työmarkkinatilanteeseensa.
Työntekijäkansalaisuuden rinnalle tarvittaisiin Ågrenin mukaan tilaa hengittää: joustoja, jotka mahdollistavat uudelleen valitsemisen, mielen muuttamisen, kokeilemisen, erilaiset elämäntilanteet ja myös siitä poikkeavan yhteiskunnallisen osallistumisen.
– Tutkimuksistatiedetään, että yleensäkin etuoikeutetussa asemassa olevien nuorten on paljon helpompi neuvotella erilaisten valintojen ja epävarmuuksien keskellä velvoitteiden kasaantuessa toisille, joilla ei ole samanlaisia resursseja tai lähipiirin tukea.
Ågrenin tutkimat nuoret tuntuivat itse vähättelevän haastatteluissa osallistumistaan, jota he eivät nähneet oikeana työnä. Osa nuorista vähätteli jopa omaa pienyrittäjyyttään.
Ågrenin tutkimat nuoret tuntuivat itse vähättelevän haastatteluissa osallistumistaan, jota he eivät nähneet oikeana työnä. Osa nuorista vähätteli jopa omaa pienyrittäjyyttään.
– Vaikka nämä asiat ovat tärkeitä yhteiskunnallistumisen tapoja ja hyvinvoinnin lähteitä: esimerkiksi partiotoiminta ja harrastukset, vapaaehtoistyö ulkomailla, vaikuttaminen ja eläinsuojeluaktivismi. Kollegani Jenni Kallio on tuonut omassa väitöstutkimuksessaan esille, että nuorilla on paljon kansalaispätevyyttä, jota ei aina myöskään yhteiskunnan taholta tunnisteta.
– Vaikeus johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että meidän yhteiskunta- ja talousjärjestelmämme nojaa työntekijäkansalaisuuteen. Vaadittaisiin näiden rakenteiden miettimistä uudelleen.
Ei ole Ågrenin mukaan kestävää, jos nuoret tuovat esiin, että työntekijäkansalaisuus kuormittaa osaa, ja siihen liitetään epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Työntekijäkansalaisuuden oletus on Ågernin mukaan joka tapauksessa monimutkaisempi asia kuin järjestelmien tasolla tunnistetaan.
– Eräs nuorten Ohjaamolta tavoitettu nuori kuvasi tätä hyvin hyödyntämässäni aineistossa. Hän koki ristiriitaiseksi sen valinnan, että millaisessa työssä hän on hyvä, millä hän voisi elättää itsensä, mikä on yhteiskunnallisen vaikuttamisen kannalta tärkeää ja mikä on oma intohimo.
Koska joka tapauksessa elämme murroksessa ilmastokriisin, turvallisuus- ja talouskriisien vuoksi, voisimme Ågrenin mielestä edes nuorisopoliittisella tasolla pohtia, miten nuorten aikuistumista voitaisiin tukea paremmin ja niin, että useammalla nuorella olisi mahdollisuuksia kestävään hyvinvointiin.
– Olemme Jenni Kallion kanssa nojanneet tässäTuula Helneen ja Tuuli Hirvilamminajatteluun. Jokaisella nuorella pitäisi olla yhdenvertaisesti mahdollisuuksia tehdä itselleen ja omaan elämäntilanteeseensa sopivia valintoja, tilaa ja aikaa hyvinvoinnille, jaksamiselle ja omille läheisille ja kavereille ja riittävä toimeentulo tukemaan oman itsenäisen elämän aloittamista.
–Liian usein juuri ne nuoret joutuvat joustamaan, joille on jo valmiiksi kasaantunut kaikenlaisia eriarvoisuuksia, epäoikeudenmukaisuuksia ja paineita.
Järjestelmät yrittävät ratkaista näitä asioita yksilötasolla. Se osaltaan tuntuu myös lisäävän joidenkin nuorten kohdalla turhautumista ja paineita, Ågren sanoo.
Ågrenin väitöskirjassa on kahdenlaista aineistoa: ryhmähaastatteluja ammattiin opiskelevilta nuorilta ja yksilöhaastatteluja nuorilta, jotka ovat jo valmistuneet ammatillisesta oppilaitoksesta ja neuvottelevat siten asemastaan työmarkkinoilla.
Myös työelämään positiivisesti suhtautuvilla, sen osaksi aktiivisesti haluavilla nuorilla oli epäilyksiä vastaanotosta ja inhimillisyydestä. Mistä se kertoo?
– Havaitsin, että opiskellessaan suuri osa ammattiin opiskelevista nuorista tunnisti kyllä työelämään liittyviä realiteetteja, mutta he silti luottivat omiin mahdollisuuksiinsa hakea ja löytää oman alansa töitä. Tulkitsin, että tässä suhteessa kyse on joko yksinkertaisesti siitä, että he arvostavat omaa ammattiansa tai siitä, että on nuoren itsensäkin kannalta parempi, että he kokevat luottavansa tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiinsa pärjätä siellä, vaikka he tiedostavat, että kaikkien kohdalla tämä ei tule olemaan yhtä helppoa.
Suurin osa nuorista molemmissa Ågrenin aineistoissa näki työntekijäkansalaisuuden tärkeänä osana yhteiskuntaan kuulumista. He halusivat osaksi työntekijäkansalaisuutta.
Ammattiin valmistuneiden nuorten haastatteluissa suhde työntekijäkansalaisuuteen osoittautui kuitenkin ammatillisissa oppilaitoksissa opiskelevien nuorten odotuksia monimutkaisemmaksi.
–Myös silloin, kun oma siirtymä oli sujunut normatiivisten odotusten mukaan eli nuori oli heti valmistumisen jälkeen päässyt oman alan työhön tai jatkanut opiskeluja, Ågren sanoo.
– Eräs nuori, jonka oma koulutus oli hyvin työllistävältä alalta, halusi oman jaksamisensa vuoksi vaihtaa alaansa alalle, joka liittyi omaan harrastukseen, mutta jonka näkymät olivat epärealistisemmat. Muutamakin nuori taas pohti vakinaisesta tai turvatusta työstä huolimatta, että jaksaako hän työn vaatimaa kuormitusta ja sen mukanaan tuomaa yksinäisyyttä ja haasteita sosiaaliselle elämälle.
Ågrenin mielestä yhteiskunnan olisi aika pysähtyä työntekijäkansalaisuuden äärelle ja luoda ilmapiiriä, jota ei hallitse yksipuolinen paine. Nuoret kohtaavat työelämän ja työmarkkinat ensimmäistä kertaa elämässään.
– On oikeutettua, että nuoret vaativat työelämään lisää inhimillisyyttä ja hengitystilaa, sitähän moni muukin kaipaisi.
Helne, T. & Hirvilammi, T. (2022) Balancing needs: young unemployed Finnish adults’ discourse on well-being and its relation to the sustainability transformation. Sustainability: Science, Practice and Policy 18 (1), 158–170.
Honkatukia, P., Kallio, J., Lähde, M. & Mölkänen, J. (2020) Omana itsenä osa yhteiskuntaa – Itsenäistyvät nuoret aikuiset kansalaisina. Tampereen yliopisto.
Isopahkala-Bouret, U., Lappalainen, S. & Lahelma, E. (2014) Educating worker-citizens: visions and divisions in curriculum texts. Journal of Education and Work 27 (1), 92–109.
Farrugia, D. (2019) How youth become workers: Identity, inequality and the post-Fordist self. Journal of Sociology 55 (4), 708–723.
France, A. (2016) Understanding youth in the global economic crisis. Bristol: Policy Press.
Furlong, A. & Cartmel, F. (2007) Young People and Social Change: New Perspectives. Maidenhead: Open University Press.
Kallio, J. (2023) Eletty, opittu, kamppailtu: Itsenäistyvien nuorten kansalaisuuden rakentuminen institutionaalisessa järjestelmässä. Väitöskirja. Yhteiskuntatutkimuksen tohtoriohjelma, Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-3106-1
Kelly, P. (2006) The Entrepreneurial Self and ‘Youth at-risk’: Exploring the Horizons of Identity in the Twenty-first Century. Journal of Youth Studies 9 (1), 17–32.
Nikunen, M. & Korvajärvi, P. (2022) Being positive, being hopeful, being happy: Young adults reflecting on their future in times of austerity. European Journal of Cultural Studies 25 (3), 824–842.
Woodman, D. & Wyn, J. (2015) Youth and Generation: Rethinking Change and Inequality in the Lives of Young People. London: SAGE Publications Ltd.
Sennett, R. (1998) The Corrosion of Character: The Personal Consequences of Work in the New Capitalism. New York: W. W. Norton & Company, Inc.
Suikkanen, A. & Viinamäki, L. (1999) Life paths and labour market citizenship. Teoksessa J. Christiansen, P. Koistinen & A. Kovalainen (toim.) Working Europe: Reshaping European employment systems. Aldershot: Ashgate, 189–209.
Weeks, K. (2011) The Problem with Work. Feminism, Marxism, Antiwork Politics, and Postwork Imaginaries. Duke University Press.
Wyn, J. & Dwyer, P. (1999) New Direction in Research on Youth in Transition. Journal of Youth Studies 2 (1), 5–21.
Ågren, S. & Kallio, J. (2023) Young adults’ perceptions of citizenship outside and beyond labour market citizenship. Teoksessa P. Honkatukia & T. Rättilä (toim.) Young People as Agents of Sustainable Society. Reclaiming the Future. London: Routledge, 113–127.
Ågren, S. (2021) Exploring Vocational Education Students’ Visions of a Successful Transition to Working Life from the Perspective of Societal Belonging. Journal of Applied Youth Studies 4 (1), 67–81.
Ågren, S. (2023) Shaping worker-citizenship: Young vocational education graduates’ labour market positionings within new adulthood. Journal of Youth Studies.
Ågren, S., Pietilä, I., & Rättilä, T. (2020) Palkkatyökeskeisen ajattelun esiintyminen ammattiin opiskelevien työelämäasenteissa. Teoksessa L. Haikkola & S. Myllyniemi (toim.) Hyvää työtä! Nuorisobarometri 2019. Helsinki: Valtion nuorisoneuvosto, Nuorisotutkimusseura, Nuorisotutkimusverkosto, Opetus- ja kulttuuriministeriö, 157–178.
