Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Meri Vainiomäki
null
Sateenkaarinuoret toivovat, että moninaisuus ymmärrettäisiin vihdoin hyväksi asiaksi
Nosto! Sateenkaarinuoret eivät halua sitoutua ulkopuolelta nimettyihin identiteetteihin, ilmenee tutkija Riikka Taavetin joulukuussa julkaistavasta tutkimuksesta.
– Tutkimukseen osallistuneet nuoret saattavat kutsua itseään homoiksi, lesboiksi, transihmisiksi tai sukupuolettomiksi, mutta nimeäminen tehdään usein pakon edessä, jos joku sitä edellyttää. Nimeämistä ei koeta niin, että jes, vihdoin löysin nimen sille, mitä tunnen, kertoo Taavetti.
Nimeäminen saatetaan Taavetin mukaan kokea tarpeellisemmaksi silloin, kun oma identiteetti on niin sanotusti vähemmän tunnettu, kuten esimerkiksi sukupuolettomien tai aseksuaalien kohdalla.
Taavetin tutkimuksen nuoret toivovat myös entistä avoimempaa keskustelua ja ymmärrystä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Nuoret haluaisivat, että sateenkaariteemoista puhuttaisiin avoimesti jo lapsuudesta saakka sekä lapsille että näiden vanhemmille. Suurin osa tutkimuksen nuorista kuului seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.
Nuoret nostavat tutkimuksessa esille koulutuksen ja kasvatuksen merkityksen asenneilmapiirin muokkaamisessa. He toivovat, että moninaisuus ymmärrettäisiin positiiviseksi asiaksi, eikä poikkeavuudeksi.
Taavetin laadullinen tutkimus on toinen osa Seta ry:n ja Nuorisotutkimusseuran yhteisestä tutkimus- ja kehittämishankkeesta, Hyvinvoiva sateenkaarinuori. Hankkeen ensimmäisessä ja toisessa tutkimuksessa kartoitettiin nuorten hlbtiq-ihmisten hyvinvointia Suomessa. Hlbtiq-lyhenne viittaa homoihin, lesboihin, biseksuaaleihin, transihmisiin, intersukupuolisiin ja queer-ihmisiin.
Taavetti korostaa, että syrjintää kokevat nuoret tarvitsevat matalan kynnyksen kanavia, joista hakea apua. Ainoastaan nuoret eivät kamppaile identiteettikysymysten ja ympäristön paineen kanssa, vaan Taavetin mukaan myös heidän vanhempansa tarvitsevat tukea. Heille matalan kynnyksen apua on vielä vähemmän saatavilla.
– Usein voi käydä niin, että sellaisissa perheissä, joissa kipuillaan esimerkiksi sen kanssa, että lapsi on homo tai lesbo, nuori joutuu omien kokemustensa ja identiteettinsä selvittämisen lisäksi tukemaan vanhempiaan. Se on nuorelle raskas taakka. Vanhemmille on hyvin vähän paikkoja, joista hakea tukea ja puhua omista tunteistaan.
Valtakunnallisen Sinuiksi-tuki- ja neuvontapalvelun toiminnanjohtaja Mikko Väisäsen mukaan vanhemmat ovat yksi heidän palvelunsa kohderyhmistä. Sinuiksi-palvelu tarjoaa vanhemmille keskusteluapua uuden tilanteen kohtaamisessa. Väisänen kertoo, että usein vanhempien päällimmäisenä huolenaiheena on se, miten muut suhtautuvat lapsen seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin. Vanhempien huolena on myös se, kuinka he osaisivat tukea lastaan olemaan oma itsensä.
Pääosin vanhemmat ovat Väisäsen mukaan ylpeitä siitä, että voivat ymmärtää lastaan paremmin ja että he ovat olleet tämän luottamuksen arvoisia. Vanhemmat voivat saada tällä hetkellä tukea myös Sateenkaarilasten vanhempien yhdistyksestä, jonka kanssa Sinuiksi-palvelu on tiivistämässä yhteistyötä. Sinuiksi-palvelussa kirjoitetaan parhaillaan ulostulosta opasta, jossa kerrotaan myös omaisten huomioinnista.
Taavetin mielestä konkreettiset tukipisteet ovat yksi ratkaisu, jonka lisäksi hän painottaa varhaisen vaiheen tiedottamisen tärkeyttä ja tarpeellisuutta.
– Vanhemmille pitäisi kertoa, että esimerkiksi transsukupuolisuus on oikeasti olemassa oleva asia, eikä sitä voida etukäteen tietää, missä perheissä se on totta. Kun näistä asioista kerrottaisiin kaikille, lapsen tulon osuessa omalle kohdalle näihin asioihin voisi jo etukäteen suhtautua luontevammin.
Taavetti on selvittänyt tutkimuksessaan sateenkaarinuorten elämän- ja arjentilanteita. Hän on keskittynyt lisäksi nuorten toimijuuteen eli siihen, miten nuoret esimerkiksi reagoivat ja mitä he tekevät erilaisissa kohtaamissaan tilanteissa, kuten syrjintätilanteissa.
Yhtenä esimerkkinä Taavetti mainitsee kouluympäristön ja sen, miten sateenkaarinuoret reagoivat heteronormatiiviseen kouluympäristöön. Heteronormatiiviset odotukset voivat tulla vastaan opetuksessa tai kavereiden, opettajien ja terveydenhoitajien kanssa.
Toisaalta Taavetti on kiinnittänyt huomiota myös positiivisessa mielessä siihen, mitkä asiat kouluissa tukevat nuorten moninaisuutta ja mahdollisuutta toteuttaa itseään sellaisina kuin he ovat.
Taavetin mukaan kouluympäristöt ovat muuttuneet 1990-luvulta lähtien selvästi avoimemmiksi niin sateenkaarinuorten näkyvyyden kuin myös oppimateriaalin tasolla. Hän sanoo, että on yhä harvinaisempaa, ettei koulussa puhuttaisi lainkaan homoseksuaalisuudesta. Silti edelleen on niitä kouluja, joissa homouteen suhtaudutaan asiana, jota ei ole olemassakaan.
– Tämä näkyy opettajilla tehdyissä tutkimuksissa. Yhä löytyy opettajia, jotka eivät mielestään ole opettaneet yhtään ei-heteroa oppilasta. Tämähän on käytännössä mahdotonta. Se kertoo jotakin kouluista ja opettajista, jos siellä ei tällaista asiaa edes tiedetä.
Setan mukaan on puolestaan arvioitu, että joka 10. suomalainen kuuluisi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön riippumatta asuinpaikasta, iästä, syntyperästä tai muusta tekijästä.
Taavetti sanoo, että kouluissa ja esimerkiksi harrastuksissa nuoria ja heidän identiteettejään voidaan tukea ja kannustaa yksinkertaisilla tavoilla. Kouluissa voidaan tehdä näkyväksi sateenkaari-ihmisten olemassaolo esimerkiksi tuomalla koulujen kirjastoihin esille sateenkaariteemoihin liittyvää kirjallisuutta tai terveydenhoitaja voi kiinnittää seinälleen lapun, joka kannustaa ja kertoo, että täällä saat olla sellainen kuin olet. Tukemisen pitäisi tulla aikuisten aloitteesta niin, ettei nuoren tarvitse yksin nostaa näitä asioita esille.
– Nuorilla on usein positiivisia kokemuksia sellaisista harrastuksista, joissa tehdään ilmiselväksi ja näkyväksi se, etteivät kaikki ihmiset ole heteroja. Esimerkiksi partiolaisilla on pinkki partiomerkki, jolla voi ilmaista oman tukensa avoimelle partiolle.
Taavetin mukaan opettajien ja koulujen tietoisuuteen on aika vaikea vaikuttaa. Hän mainitsee erilaiset koulutukset positiivisena asiana, mutta huomauttaa, että niihin ottaa osaa usein lähinnä sellaiset opettajat, jotka ovat jo valmiiksi kiinnostuneita sateenkaariteemoista. Negatiivisesti tai välinpitämättömästi yhdenvertaisuusasioihin suhtautuvat opettajat harvemmin osallistuvat.
Taavetin mielestä yksi mahdollisuus olisi opetussuunnitelman perusteisiin vaikuttaminen. Jo siellä tulisi mainita, mitä moninaisuuden ja yhdenvertaisuuden pitäisi koulumaailmassa tarkoittaa. Toisena tärkeänä muutoksen edistäjänä Taavetti pitää sateenkaariteemojen kirjaamista oppimateriaaliin.
– Silloin opettajakaan ei voi kokonaan vaieta.
Tutkimuksen ensimmäinen osa julkaistiin marraskuussa 2013. Ensimmäinen osa paljasti muun muassa, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat nuoret voivat keskimäärin huonommin kuin esimerkiksi heteroseksuaaliset nuoret. Suurin osa joutuu kohtaamaan vaikeuksia, jotka aiheutuvat yhteiskunnan sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista koskevista normatiivisista käsityksistä.
Taavetti on käyttänyt oman laadullisen tutkimuksensa pohjana ensimmäisen tutkimuksen aineistoja. Aineistoina on muun muassa keväällä 2013 toteutettu laaja verkkokysely, johon osallistui yli 1500 15 – 25-vuotiasta nuorta. Lähes kaikki tutkimukseen osallistuneista ilmoittivat kuuluvansa seksuaalivähemmistöön. Noin neljännes ilmoitti omaavansa transidentiteetin ja seitsemän ilmoitti olevansa intersukupuolisia.
Taavetin mielestä ensimmäinen tutkimus sai hyvän vastaanoton. Sen käsittelemät teemat ovat nousseet keskusteluun ja tulokset ja teemat ovat vahvistuneet ja nousseet esille myös toisenlaisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi keväällä julkaistu Onnettomuustutkimuskeskuksen alle 18-vuotiaiden ei-luonnollisia kuolemia käsittelevä tutkimus nosti esille, että ympäristön ymmärtämättömyys seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta kohtaan vaikuttaa itsemurhiin.
– Vaikka on paljon sanottu, että yksi tutkimus onnistuisi päättämään jonkin näkymättömyyden historian, niin kyllä tämä tutkimuksen ensimmäinen osa ainakin tietynlaisen hiljaisuuden katkaisi.
Tutkimuksen alustava julkaisupäivä on 10.12.
Meri Vainiomäki
null
N
Mitä hyvinvointivaltio tarjoaa tulevaisuuden vanhuksille ja heidän hoitajilleen?
Mistä saadaan 0,7 hoitajaa vielä 2030-luvulla?
Vanhuspalvelulain henkilöstömitoitus on ensimmäinen yritys vuosikymmeniin kohentaa hoivatyön olosuhteita alalla, jota tulevaisuuden Suomessa tarvitaan varmuudella. Entä jos henkilöstömitoitus vesittyy, kun hoitajat eivät riitä? Voiko henkilöstömitoitus viedä ojasta allikkoon, kun hoivapaikkoja ei voida pitää auki, jos mitoitus ei täyty? Yleistyykö hoiva-avustajien käyttö keinona vastata hoitajapulaan?
Kaksi asiantuntijaa vastaa Alustan kysymyksiin. Teppo Kröger on yhteiskuntapolitiikan professori Jyväskylän yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikköä. Lina Van Aerschot on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja työskentelee Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä.
Vuoden 2020 lokakuussa tuli voimaan vanhuspalvelulaki eli laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista.
Laki määrittää henkilöstömitoituksen ympärivuorokautisen hoidon yksiköihin, kuten tehostettuun palveluasumiseen, joka on yleisin ympärivuorokautisen hoivan muoto Suomessa. Lain tavoitteena on ”turvata iäkkäiden tehostetun palveluasumisen ja laitoshoidon asiakkaille laadukkaat palvelut, jotka mahdollistavat arvokkaan ja mielekkään elämän. Tavoitteena on myös parantaa asiakas- ja potilasturvallisuutta varmistamalla, että toimintayksiköissä on riittävä hoidosta ja huolenpidosta vastaava henkilöstö tehtävien huolelliseen toteuttamiseen.”
Siirtymäaika henkilöstömitoituksen täyttämiseen on päättymässä. Huhtikuusta 2023 alkaen asiakasta kohden on oltava 0,7 työntekijää välittömässä asiakastyössä. Henkilöstön määrän säätävä laki on muutos aiempaan, sillä mitoitusta on tätä ennen ohjattu laatusuosituksella, joka ei ole ollut lain tavoin velvoittava.
Mitoituksesta säätämisen taustalla ovat pitkään jatkuneet ongelmat ikääntyneiden ihmisten ympärivuorokautisen hoidon laadukkaassa järjestämisessä. Ongelmat kärjistyivät näkyviksi viimeistään vuonna 2019, kun usean hoivakodin toiminta jouduttiin keskeyttämään ja laiminlyönneistä uutisoitiin laajasti.
Vaikka henkilöstömitoituksen säätävä laki koskee vain ikääntyneiden ympärivuorokautista hoivaa, sen vaikutukset heijastuvat myös terveydenhuoltoon. Kun ympärivuorokautisen hoivan paikkoja ei ole, kotona asuvat huonokuntoiset ihmiset joutuvat turvautumaan päivystykselliseen hoitoon. Potilaita ei saada siirrettyä sairaaloista ja päivystyksistä jatkohoitoon, kun ympärivuorokautiseen hoitoon ei pääse. Henkilöstömitoituksen määrittelevän lain voimaantulo vaikuttaakin tällä hetkellä todella huonosti ajastetulta, sillä hoitajista on varsinkin ympärivuorokautisessa hoidossa jo nyt pulaa. Mitoitus voi johtaa ympärivuorokautisen hoivan paikkojen vähenemiseen, jos paikkoja ei pystytä pitämään auki hoitajapulan vuoksi. Voisiko mitoituksen voimaantulo nyt pahentaa terveydenhuollon ongelmia ympärivuorokautiseen hoivaan pääsyn edelleen hankaloituessa?
Kröger: Esitin jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle, että pitkäaikaispaikkojen saatavuus pitäisi turvata samaan aikaan, kun henkilöstömitoitusreformi pannaan toimeen.
Pelkonani oli jo tällöin, että kunnat eivät käytännössä palkkaakaan lisää henkilökuntaa vaan nostaessaan henkilöstömitoitusta vähentävät vastaavasti pitkäaikaishoidon paikkoja. Hallitus ei kuitenkaan turvannut palvelujen saatavuutta millään tavoin ja esittämäni uhkakuva on nyt pitkälti käynyt toteen. Kunnat ja yksityiset palveluntuottajat perustelevat tilannetta henkilökunnan saatavuuden ongelmilla, mutta näillä organisaatioilla olisi ollut runsaasti aikaa tehdä työpaikoistaan houkuttelevia ja korjata hoivatyön työolosuhteiden ongelmat, jotka tekevät rekrytoinnista ongelmallista ja joita esimerkiksi oma tutkimuksemme on tuonut esiin jo vuodesta 2005 lähtien. Tätä etsikkoaikaa ei ole käytetty hyväksi, vaan on oletettu, että henkilökuntaa on aina saatavilla, olivat työolosuhteet millaiset tahansa. Nyt osoittautuu, että tämä ei pidä paikkaansa.
Mitoitus on vuosikymmeniin ensimmäinen yritys kohentaa hoivatyön olosuhteita ja siten tärkeä väline henkilökunnan saatavuuden tulevaisuuden turvaamisessa. Uudistuksen vesittäminen merkitsisi luovuttamista vanhuspalvelujen laadun ja tulevaisuuden rekrytoinnin turvaamisen suhteen.
Kunnat ja yksityiset palveluntuottajat perustelevat tilannetta henkilökunnan saatavuuden ongelmilla, mutta näillä organisaatioilla olisi ollut runsaasti aikaa tehdä työpaikoistaan houkuttelevia ja korjata hoivatyön työolosuhteiden ongelmat.
Van Aerschot: Tilanne voi pahentua ainakin hetkellisesti, jos jotkut yksiköt sulkevat osastoja tai vähentävät paikkoja siitä syystä, että henkilökuntaa ei ole tarpeeksi eli mitoitusta ei saavuteta. Mitoitus on kuitenkin asetettu ympärivuorokautisen hoidon laadun varmistamiseksi ja se palvelee myös hoitajien työkuorman kohtuullistamisessa. On kuntien, ja jatkossa hyvinvointialueiden vastuulla järjestää ympärivuorokautista hoitoa kaikille sitä tarvitseville ja sellaisilla tavoilla, että mitoitukset ja standardit täytetään.
STM:n uusi kansliapäällikkö Veli-Mikko Niemi on Ylen haastattelussa todennut, että ympärivuorokautisen hoidon paikkoja on Suomessa riittävästi, eikä todellisuudessa ole olemassa suurta terveydenhuollon kriisiä, vaan järjestelmä toimii ”ihan hyvin ja osa erinomaisestikin”. Niemen mukaan media on keskittynyt uutisoimaan terveydenhuollosta negatiivisesti, mikä on yksi syy hoitajapulaan. Niemi ehdottaa lääkäreiden lisäämistä kotihoitoon yhtenä ratkaisuna terveydenhuollon kuormittuneen tilanteen purkamiseen. Onko Suomessa pulaa ympärivuorokautisen hoivan paikoista?
Van Aerschot: Jos katsotaan tilastoja esimerkiksi Sosiaali- ja terveysalan tilastollisesta vuosikirjasta, niin ympärivuorokautisessa hoidossa on entistä pienempi osuus vanhoista ihmisistä ja hoitoon pääsyn kriteerit ovat aikaisempaa tiukempia. Tutkimukset osoittavat, että ympärivuorokautisessa hoidossa vietetty aika on lyhentynyt¹ ja että siellä todella ollaan vain hyvin sairaana ja/tai lähellä kuolemaa. On selvää, että kotona asuu entistä huonokuntoisempia ihmisiä ja kotihoidon turvin on kotona sellaisia henkilöitä, jotka aiemmin olisivat päässeet jo vanhainkotiin. Kotihoitoa on siten kohdennettu paljon apua tarvitseville ja intensiivistä, monta käyntiä päivässä sisältävää hoitoa saa entistä useampi asiakas.
Kröger: Minulle ei ole selvää, mihin tietoon Niemen käsitys perustuu. Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön samoin kuin muiden vanhuspalvelututkijoiden tutkimustyö on osoittanut Suomen vanhuspalvelujen olevan heikosti resursoitua ja palvelujen saatavuudessa olevan suuria ongelmia niin ympärivuorokautisessa hoidossa kuin kotihoidossakin². Nämä ongelmat eivät liity lääkäripalvelujen puutteeseen vaan hoivapalvelujen puutteeseen.
Van Aerschot: Tässä on nyt kysymys siitä, että mitä mieltä olemme kotona asumisesta ns. loppuun asti. Itse olen sitä mieltä, että pidemmälle edennyttä muistisairautta sairastavan ja hyvin huonokuntoisen ihmisen paikka ei ole kotona yksin. Siinä ei auta kotihoito eikä kotiin saatavat lääkäripalvelut; kyse on inhimillisistä perustarpeista, joihin kuuluu mm. turvallisuuden tunne.
Ihminen, joka ei kykene itse syömään, juomaan, nousemaan sängystä tai menemään vessaan, on suurimman osan vuorokautta yksin ja turvaton, vaikka kotihoito kävisi neljä kertaa päivässä.
On helppo ajatella, että kotona asuminen on aina ja kaikille paras vaihtoehto. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole. Ihminen, joka ei kykene itse syömään, juomaan, nousemaan sängystä tai menemään vessaan, on suurimman osan vuorokautta yksin ja turvaton, vaikka kotihoito kävisi neljä kertaa päivässä. On huomioitava myös omaisten kuorma, joka saattaa käydä esimerkiksi kotona asuvien muistisairaiden kohdalla täysin kohtuuttomaksi. Haluaisin kysyä mitä terveisiä kansliapäällikkö lähettää työssäkäyville omaisille, jotka päivittäin vastailevat puhelimeen, kiiruhtavat kesken työpäivän pelastamaan itsensä ulos lukinnutta omaistaan, huolehtivat, hoitavat ja tukevat ja ovat saatavilla kenties jopa ympäri vuorokauden, koska mitä tahansa voi sattua. Millä tavoin näissä tilanteissa auttaa, että kotiin on saatavilla lääkäripalveluja?
Pitäisikö resursseja lisätä ennemmin ympärivuorokautiseen hoivaan vai kotihoitoon?
Van Aerschot: Näitä ei voida asettaa vastakkain tai joko/tai -asetelmaan. Resursseja tarvitaan ilman muuta molempiin. Ympärivuorokautisen hoidon riittävällä resurssoinnilla ja saatavuudella on merkitystä kotihoidossa, sillä kaikkein eniten kotihoidon resursseja vaativat ne asiakkaat, jotka ovat niin huonokuntoisia, etteivät oikeastaan pärjää enää kotona. Jos heille on ajoissa saatavissa paikkoja ympärivuorokautisessa hoidossa, kotihoidon kuormitus ja resurssien tarve pienenee.
Kröger: Ympärivuorokautinen hoito ja kotihoito muodostavat (omaishoidon kanssa) yhden kokonaisuuden, joka ei toimi kunnolla, jos sen kaikki osat eivät toimi. Tällä hetkellä sekä ympärivuorokautisessa hoidossa että kotihoidossa on suuria ongelmia ja molemmat kärsivät resurssien puutteesta. Resursseja on siten välttämätöntä lisätä kumpaankin.
Jos henkilöstömitoituksen voimaantuloa siirrettäisiin, kuten esimerkiksi Pirkanmaan hyvinvointialuejohtaja Marina Erhola on esittänyt, antaako se signaalin, että nostetaan kädet pystyyn hoitajapulan edessä ja tosiasiallisesti mitoituksesta luovutaan?
Van Aerschot: Siirtäminen voi olla välttämätöntä, jos on niin, ettei henkilöstöä kerta kaikkiaan ole saatavissa. Se ei mielestäni tarkoita käsien nostamista pystyyn, kunhan siirtoajan jälkeen pysytään alkuperäisessä suunnitelmassa ja mitoitus pannaan täytäntöön.
Kröger: Merkittävä lykkäys uudistuksen toimeenpanoon kyseenalaistaisi sen, onko sen toteuttamiseen lopulta poliittista tahtoa vai ei – erityisesti tilanteessa, jossa eduskuntavaalit ovat pian edessä eikä tulevasta hallituskokoonpanosta tai sen sitoutumisesta uudistuksen loppuun viemiseen ole tietoa. Hoitohenkilökunnan suuntaan tämä merkitsisi heidän luottamuksensa murentumista siihen, että vanhustyön työolosuhteita pyritään todella kohentamaan.
Samanaikaisesti syksyllä 2022 meneillään oleva sote-alan työmarkkinakiista hankaloittaa tilannetta entisestään. Hoitajien palkkavaatimuksiin ei olla suostumassa, joten ainakaan palkkauksen keinoin ei näytä olevan halua hoitajia alalle houkutella. Jo valmiiksi aliresursoidulle hoitoalalle määritellään silti lain voimin henkilöstömitoitus. Onko laissa määritellyllä henkilöstömitoituksilla lähinnä symbolinen arvo? Hoidon tarpeet myös muuttuvat ja tuskin vähenevät. Ihmiset voivat olla yhä huonompikuntoisia päästessään ympärivuotokautiseen hoitoon, joten mitoitus voi pian olla jo liian alhainen tarpeeseen nähden. Minkälaisena näet suomalaisten hoivan tarpeen tulevaisuudessa?
Kröger: Hoivan tarve ja sen myötä henkilökunnan tarve tulee lähivuosikymmenien aikana jatkuvasti kasvamaan merkittävästi. On ehdottoman välttämätöntä, että ala säilyy vetovoimaisena, mikä puolestaan edellyttää sitä, että henkilökunta voi luottaa siihen, että työolosuhteet eivät tulevaisuudessa heikkene entisestään vaan pikemminkin kohenevat. Tässä suhteessa mitoitusuudistuksella on merkittävä sekä symbolinen että käytännöllinen arvo.
Van Aerschot: En ajattele, että mitoituksella olisi vain symbolinen arvo vaan sillä on (ainakin pitäisi olla!) tarkoituksena parantaa hoidon laatua ja taata se, että ympärivuorokautisessa hoidossa tarjotaan oikeasti hyvää hoitoa ja huolenpitoa. Tämä tietysti on tärkeää myös henkilökunnan työkuorman vähentämisen kannalta. En ole oikea henkilö arvioimaan, voisiko henkilöstömitoitus olla tulevaisuudessa liian alhainen. En usko, että aina vaan huonokuntoisempia ihmisiä tulee ympärivuorokautiseen hoitoon, sillä sinne päästyn kriteerit ovat nyt jo tiukat. Ei niitä voi määrättömästi kiristää.
Tulevaisuuden hoivan ja hoidon tarpeita voi arvioida ainakin sikäli, että tilastot osoittavat yli 85-vuotiaiden määrän kasvavan merkittävästi ja tämän myötä muistisairaiden ihmisten määrä kasvaa.
Tulevaisuuden hoivan ja hoidon tarpeita voi arvioida ainakin sikäli, että tilastot osoittavat yli 85-vuotiaiden määrän kasvavan merkittävästi ja tämän myötä muistisairaiden ihmisten määrä kasvaa. Nykyisten 200 000 muistisairautta sairastavan sijaan on arvioitu, että heitä on yli puoli miljoonaa vuonna 2050. Eli tulevaisuudessa tarvitaan huomattava määrä kotihoidon palveluja sekä ympärivuorokautisen hoidon paikkoja muistisairaille ihmisille.
Hoitajapula on tässä laajuudessaan ilmeisen tuore asia, sillä TEM:n ammattibarometrin mukaan esimerkiksi sairaanhoitajien avoimien työpaikkojen määrä on ylittänyt työttömänä olevien sairaanhoitajien määrän vasta vuonna 2020. Lähihoitajia on määrällisesti edelleen vuonna 2020 ollut enemmän työttöminä, kuin mitä työpaikkoja on ollut tarjolla³. Ammattibarometri maaliskuulta 2022 näyttää sekä lähi- että sairaanhoitajista olevan paljon pulaa koko Suomessa. Mistä näin äkillinen hoitajapula johtuu?
Kröger: Tutkimuksemme ovat osoittaneet, että hoiva-alalla tapahtui jo 2010-luvun alussa sukupolven vaihto ja että nuoremmat hoitajat harkitsevat työn ja alan vaihtoa aiempia työntekijäsukupolvia herkemmin⁴. Itselläni ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka moni alan koulutetuista on jättänyt alan viime aikoina. Hoito- ja hoivatyön vaativuus korona-aikana ja se, ettei Suomessa tätä huomioitu tai palkittu käytännössä lainkaan, on kuitenkin luultavasti heikentänyt monen, erityisesti nuoren alalla vasta vähän aikaa työskennelleen motivaatiota pysyä alalla. Hoivatyö oli vaativaa ja heikosti arvostettua jo ennen koronaepidemiaa ja epidemian aikaiset negatiiviset kokemukset ovat voineet olla monelle hoitajalle viimeinen pisara.
Onko järjestelmätasolla tehtävissä jotakin hoitajapulan eteen? Hyvinvointialueet ovat esittäneet, että esimerkiksi palkkaharmonisaatioon ja vanhuspalvelujen nouseviin kustannuksiin ei ole varattu valtion taholta riittävästi rahaa ensi vuodeksi. Riittävätkö valtion hyvinvointialueille mitoittamat rahat edes nykyisten palveluiden ylläpitämiseen?
Kröger: Olen jo usean vuoden ajan korostanut, ettei Suomen resursointitaso ole riittävä laadukkaan ja kattavan vanhuspalvelujärjestelmän rakentamiseksi. Rahoituksen tasoon ei ole suunniteltu juurikaan korotusta myöskään ensi vuodelle, mikä tarkoittaa sitä, ettei hyvinvointialueiden vastuulle siirtyvien palvelujen rahoitus ole edelleenkään riittävää.
Rahoituksen tasoon ei ole suunniteltu juurikaan korotusta myöskään ensi vuodelle, mikä tarkoittaa sitä, ettei hyvinvointialueiden vastuulle siirtyvien palvelujen rahoitus ole edelleenkään riittävää.
Suomessa on perinteisesti tukeuduttu lähihoitajiin ja sairaanhoitajiin; alan koulutustaso on hyvä. Vastustusta pätevyysvaatimusten madaltamiseen on tullut etenkin ammattiliitoilta. Olisiko kuitenkin kansliapäällikkö Niemen ehdottama hoiva-avustajien määrän lisäys tässä tilanteessa varteenotettava vaihtoehto?
Kröger: Hoiva-avustajia käytetään jo nykyisin monissa hoivayksiköissä, joskin niiden määrä on ollut vielä rajallinen. Hoiva-avustajien lisääminen voi olla yksi osaratkaisu nykyongelmiin, mutta se ei ole ongelmatonta eikä pääratkaisu. Sen ongelmallisuus liittyy etenkin siihen, että tämä tarkoittaisi hoivatyön henkilökunnan palkka- ja koulutustason laskemista entisestään, mikä pitkällä tähtäimellä ei edistä vaan pikemminkin haittaa alan rekrytointia. Lisäksi hoiva-avustajatkin pitää kouluttaa ja rekrytoida: koulutus vie aikaa eikä ole selvää, onko yleensä ottaen olemassa runsaasti alasta kiinnostuneita hyviä hakijoita, jotka hakisivat mieluummin hoiva-avustaja- kuin lähihoitajakoulutukseen. Hoito- ja hoivatyön tehtävistä suurta osaa ei myöskään voida delegoida henkilökunnalle, jolla ei ole varsinaista hoitotyön koulutusta. Jossain määrin hoiva-avustajien laajempi käyttö voi tilannetta siten helpottaa, ainakin tilapäisesti, mutta varsinainen ratkaisu alan rekrytointiongelmiin se ei ole.
Hoito- ja hoivatyön tehtävistä suurta osaa ei myöskään voida delegoida henkilökunnalle, jolla ei ole varsinaista hoitotyön koulutusta. Jossain määrin hoiva-avustajien laajempi käyttö voi tilannetta siten helpottaa, ainakin tilapäisesti, mutta varsinainen ratkaisu alan rekrytointiongelmiin se ei ole.
Van Aerschot: Minä näkisin, että hoiva-avustajat ovat hyvä vaihtoehto, jos heidän työtehtävänsä suunnitellaan oikein ja erotetaan lähi- ja sairaanhoitajien tehtävistä mielekkäällä tavalla. Täytyy kuitenkin myös miettiä mikä hoiva-avustajien palkkataso olisi, tavoitteena ei pidä olla luoda hoiva-alalle työntekijäryhmää, joiden tulot ovat käytännössä niin pienet, että niillä ei edes elä.
[1] Forma, L., Aaltonen, M., Pulkki, J., Raitanen, J., Rissanen, P. & Jylhä, M. 2017. Long-term care is increasingly concentrated in the last years of life: a change from 2000 to 2011. European Journal of Public Health, 27(4): 665–669, https://doi.org/10.1093/eurpub/ckw260
²Kröger, T., van Aerschot, L., Mathew Puthenparambil, J. 2019. Ikääntyneiden hoivaköyhyys. Yhteiskuntapolitiikka 84(2), 124-134.
⁴Olakivi, A.,Van Aerschot, L., Mathew Puthenparambil, J. & Kröger, T. 2021. Ylikuormitusta, lähijohtajan tuen puutetta vai vääränlaisia tehtäviä. Miksi yhä useammat vanhustyöntekijät harkitsevat työnsä lopettamista? Yhteiskuntapolitiikka 86(2): 141-154.
