Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu
Maija Mattila
Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa
Politiikan rajat ja mahdollisuudet – tapaus Talvivaara
Kuva: ”Ilmakuva 2013” by mediadesk [at] stoptalvivaara.org (Creative Commons)
”Mitä Talvivaaran kaivos ja siihen liittyvä politiikka kertoo demokratiasta ja siitä, mitä sen tulisi olla ja miten sitä tulisi kehittää?”
Alustus! Valtio-opillisessa tutkimuksessa demokratiaa lähestytään usein tarkastelemalla joko edustuksellisia instituutioita, kuten vaaleja ja eduskuntaa, tai ’suoraa’ demokratiaa, kuten kansalaisaloitteita ja -aktiivisuutta. Talvivaaran ympäristöongelmien siivittämä kansalaistoiminta ja toisaalta valtion 16,7 prosentin omistusosuus yhtiöstä kuitenkin kutsuvat tarkastelemaan demokratiaa kokonaisvaltaisemmin. Minkälaisia rooleja eri toimijoilla, kuten aktivisteilla, kansanedustajilla, ministereillä, yhtiöllä ja viranomaisilla on? Kirjoitus perustuu tekeillä olevaan väitöskirjatutkimukseeni, jota varten olen haastatellut n. 40:ää tapaukseen liittyvää poliittista toimijaa ruohonjuuritasolta viranomaisiin, Talvivaara Oy:n edustajiin ja edustuksellisessa instituutioissa toimiviin poliitikoihin.
Talvivaaraan liittyvä kansalaistoiminta tapahtuu pitkälti Stop Talvivaara -symbolin alla ja liepeillä ja se on varsin aktiivista. Aktivismi rakentuu hyvin teknisluonteisen tiedon keräämiselle vesistöjen metalli- ja muista pitoisuuksista sekä sen aktiiviselle tiedottamiselle niin verkossa (ks. mm. verkkosivut www.stoptalvivaara.org ja Facebook-tapahtuma ”Stop Talvivaara – Vesistöjen puolesta – For the Lakes and Rivers”) kuin suoraan perinteiselle medialle. Lisäksi liike on järjestänyt kansalaisseminaareja ja mielenosoituksia niin Helsingissä, Ylä-Savossa, Kainuussa kuin muuallakin Suomessa. Alun perin sen toiminta lähti liikkeelle verkkoadressista, jossa vaaditaan valtioneuvostoa perumaan Talvivaaran kaivoslupa ja Kainuun Ely-keskusta keskeyttämään kaivoksen toiminta.
Poliittisia järjestelmiä ja kansalaisten paikkaa kuvataan valtio-opillisissa lähteissä usein niin sanotulla kansanvallan komentoketjulla (ks. Paloheimo & Wiberg 1997, 162). Siinä kansa delegoi valtansa parlamentille, joka valtuuttaa hallituksen, joka puolestaan toimeenpanee päätöksiään julkishallinnon kautta. Vastuun ja informaation ketju kulkee samaa reittiä vastakkaiseen suuntaan. Tällainen implisiittinen ymmärrys politiikasta ja erityisesti ”edustuksellisesta demokratiasta” on läsnä lukemattomissa valtio-opillisissa tutkimuksissa.
Tämän kuvan mukaisesti voisi ajatella, että Talvivaarankin tapauksessa kansalaisten ensisijainen vaikuttamisen kohde ovat kansanedustajat. Tutkimukseni perusteella näyttää kuitenkin siltä, että aktiiviset kansalaiset pyrkivät ennen kaikkea toimimaan suhteessa ministeriöihin (lähinnä ympäristöministeriöön) ja viranomaisiin (Kainuun Ely-keskukseen). Samalla kun suhtautuminen näihin tahoihin on varsin kriittistä, samanlainen kritiikki ei ulotu kansanedustajiin asti. Aktivistien haastatteluissa Talvivaaran mainitaan muun muassa olevan niin iso toimija, että tavallisen kansanedustajan on siihen vaikea puuttua. Yleisen ilmapiirin muuttumisen kriittisemmäksi katsotaan myös olevan edellytys sille, että kansanedustajat havahtuvat – ei toisin päin.
Toki mikään opaskirja ei ohjeista kansalaisia olemaan ensisijaisesti yhteydessä vaaleilla valittuihin edustajiin ongelmien ilmetessä, eikä se tässä tapauksessa todennäköisesti olisi toiminnan tuloksellisuudenkaan kannalta järkevää. Kysymys onkin ennen kaikkea siitä, miksi kansalaisen paikka kuvataan niin kuin se kansanvallan komentoketjussa esitetään. Edelleen, jos demokratia ymmärretään kuten se komentoketjun perusteella ymmärretään, ja demokratian kehittämishankkeet lähtevät tästä mallista, mihin suuntaan demokratian kehittämishankkeet meitä vievät?
Länsimaisessa traditiossa ’edustuksellisen’ ja ’suoran’ demokratian välillä vallitsee kahtiajako, jonka ylittäminen vaikuttaa monissa yhteyksissä hankalalta. Esimerkiksi valtioneuvoston uunituoreessa demokratiapoliittisessa selonteossa (Valtioneuvosto 2014) ’edustuksellinen’ ja ’suora’ demokratia on jaettu kahteen eri lukuun siten, että edellisen alla käsitellään vaaleja ja puolueita, jälkimmäiseksi taas luetaan kansanäänestykset ja kansalaisaloitteet. Demokratiapoliittisen selonteon olemassaolo itsessään kuvastaa sitä, miten demokratian kehittäminen nykyisin käsitetään: se on erilaisten osallistavien hallinnollisten toimien lisäämistä, oma hallinnon sektorinsa (ks. esim. Korvela & Rinne 2014). Demokratiapoliittisessa selonteossa hallinnon ja kansalaisten vuorovaikutusta patistetaan lisättäväksi erityisesti viranomaisten valmistelutyössä (ks. Valtioneuvosto 2014, 44).
Talvivaaran kohdalla demokratian kysymysten tarkastelu ei lankea mihinkään tällaisiin ennalta määrättyihin kategorioihin. Kyse ei ole säädösten valmistelusta vaan tilanteesta, joka on pyytämättä tunkeutunut erityisesti lähistön asukkaiden elinpiiriin. Jos tarkastelemme demokratiaa siten kuin edustuksellisen demokratian auktorisointimallit kansanvallan komentoketjun muodossa edellyttävät, kansalaisen toiminnan alue jää varsin pieneksi ja ylhäältä määritellyksi. Tällaisen mallin pohjalta emme kykene käsittelemään demokratian näkökulmasta Talvivaaran kaltaista yllättävää tilannetta – yllättävää siinä mielessä, että siinä eri toimijat löytävät itsensä tilanteista, joissa eivät aiemmin ole voineet kuvitella olevansa.
Onkin tarpeen kehittää käsitystämme poliittisesta järjestelmästä ja demokratiasta sellaiseen suuntaan, jossa kykenemme käsitteellistämään ja analysoimaan demokratiaa toimintana, joka ei palaudu viranomaisvalmisteluun, hankkeisiin tai kansalaisten rooliin pelkästään äänestäjinä. Tämä on haaste ennen kaikkea politiikan tutkijoille, mutta sen vaikutukset ulottuvat arkipäiväiseen ymmärrykseemme siitä, mitä demokratia on ja mitä sen tulisi olla.
Juuri tähän liittyy demokratian jakaminen ’edustukselliseen’ ja ’suoraan’ ja tämän jaottelun mielekkyyden kyseenalaistaminen. Uusin edustusteoreettinen keskustelu korostaa, että myös niin sanottuun suoraan demokratiaan liittyy edustuksen elementti (ks. esim. Plotke 1997, Saward 2010). Toisin sanoen edustus ei korvaa ’oikeaa’ tai ’suoraa’ demokratiaa, vaan edustus on tapa tuoda ja luoda muutoin näkymättömissä olevia ihmisiä ja argumentteja politiikan kentälle. Näin ollen myös kansalaistoimijoiden voidaan nähdä tekevän edustusväitteitä, siis väitteitä siitä, mitä tai ketä he edustavat. Nämä väitteet esimerkiksi Talvivaaran tapauksessa kilpailevat institutionalisoidun poliittisen järjestelmämme kanssa. Näin ollen ei voi ajatella, että Talvivaaran tapauksessa kaivoksen lähiympäristöllä tai Kainuulla olisi joku yksi yhtenäinen etu, jota kansanedustajat ajavat, vaan on erilaisten edustusväitteiden avaruus, joka muokkaa poliittista mahdollisuushorisonttia. Tällaisessa demokratiakäsityksessä ei ole kyse joidenkin hallinnollisten foorumeiden lisäämisestä, vaan demokratian ymmärtämisestä siellä, missä se tapahtuu.
Huomio kiinnittyy näin siihen, kuinka avoin tai suljettu järjestelmämme on erilaisille edustusväitteille. Edustusväitteiden määrä ja virallisen vallan suhtautuminen niihin olisi puolestaan se mittari, jolla demokratiaa voimme arvioida (refleksiivisyydestä poliittisen edustuksen legitimiteetin mittarina, ks. Disch 2011). Talvivaaraa tästä näkökulmasta tarkasteltaessa on kiinnostavaa erityisesti se, kuinka suuressa määrin kansalaistoimijat nojaavat teknisluonteiseen informaatioon ja oman näkökulmansa oikeuttamiseen sen kautta. Huomionarvoista on myös, että kansalaistoimijoiden paikallisuutta pidetään osin tai toisinaan heidän toimintansa oikeutuksen lähteenä. Onko siis niin, että Suomessa kuulluksi tuleminen edellyttää nimenomaan viranomaisten tiedon haastamista ja toimijoiden paikallisuutta? Onko demokratiassamme sijaa muunlaiselle toiminnalle ja toimijoille, jotka eivät ole kytköksissä meneillään oleviin poliittisiin tapahtumiin asuinpaikkansa kautta? Nämä ovat kysymyksiä, jotka vaativat tarkastelua ja joihin ei voi vastata, jos olemme kiinni vanhanaikaisessa käsityksessä siitä, mitä poliittinen järjestelmä ja demokratia tarkoittavat.
Lähteet
Disch, Lisa (2011). Toward a Mobilization Conception of Political Representation. American Political Science Review 105:1, ss. 100–114.
Korvela, Paul-Erik & Jenni Rinne (2014). Demokratian uudistaminen voi viedä harmaalle alueelle. Helsingin Sanomat, Vieraskynä, 7.3.2014.
Paloheimo, Heikki & Wiberg, Matti (1997). Politiikan perusteet. Porvoo: WSOY.
Plotke, David (1997). Representation is Democracy. Constellations 4:1, ss. 19–34.
Saward, Michael (2010). The Representative Claim. New York: Oxford University Press.
Talvivaara Oyj (2013). Hallitusti uuteen nousuun. Vuosikertomus 2012.
Valtioneuvosto (2014). Avoin ja yhdenvertainen osallistuminen. Valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko 2014. Selvityksiä ja ohjeita 14/2014. Helsinki: Oikeusministeriö.
Maija Mattila
Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa
N
Mitä hyvinvointivaltio tarjoaa tulevaisuuden vanhuksille ja heidän hoitajilleen?
Mistä saadaan 0,7 hoitajaa vielä 2030-luvulla?
Vanhuspalvelulain henkilöstömitoitus on ensimmäinen yritys vuosikymmeniin kohentaa hoivatyön olosuhteita alalla, jota tulevaisuuden Suomessa tarvitaan varmuudella. Entä jos henkilöstömitoitus vesittyy, kun hoitajat eivät riitä? Voiko henkilöstömitoitus viedä ojasta allikkoon, kun hoivapaikkoja ei voida pitää auki, jos mitoitus ei täyty? Yleistyykö hoiva-avustajien käyttö keinona vastata hoitajapulaan?
Kaksi asiantuntijaa vastaa Alustan kysymyksiin. Teppo Kröger on yhteiskuntapolitiikan professori Jyväskylän yliopistossa. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikköä. Lina Van Aerschot on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa ja työskentelee Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä.
Vuoden 2020 lokakuussa tuli voimaan vanhuspalvelulaki eli laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista.
Laki määrittää henkilöstömitoituksen ympärivuorokautisen hoidon yksiköihin, kuten tehostettuun palveluasumiseen, joka on yleisin ympärivuorokautisen hoivan muoto Suomessa. Lain tavoitteena on ”turvata iäkkäiden tehostetun palveluasumisen ja laitoshoidon asiakkaille laadukkaat palvelut, jotka mahdollistavat arvokkaan ja mielekkään elämän. Tavoitteena on myös parantaa asiakas- ja potilasturvallisuutta varmistamalla, että toimintayksiköissä on riittävä hoidosta ja huolenpidosta vastaava henkilöstö tehtävien huolelliseen toteuttamiseen.”
Siirtymäaika henkilöstömitoituksen täyttämiseen on päättymässä. Huhtikuusta 2023 alkaen asiakasta kohden on oltava 0,7 työntekijää välittömässä asiakastyössä. Henkilöstön määrän säätävä laki on muutos aiempaan, sillä mitoitusta on tätä ennen ohjattu laatusuosituksella, joka ei ole ollut lain tavoin velvoittava.
Mitoituksesta säätämisen taustalla ovat pitkään jatkuneet ongelmat ikääntyneiden ihmisten ympärivuorokautisen hoidon laadukkaassa järjestämisessä. Ongelmat kärjistyivät näkyviksi viimeistään vuonna 2019, kun usean hoivakodin toiminta jouduttiin keskeyttämään ja laiminlyönneistä uutisoitiin laajasti.
Vaikka henkilöstömitoituksen säätävä laki koskee vain ikääntyneiden ympärivuorokautista hoivaa, sen vaikutukset heijastuvat myös terveydenhuoltoon. Kun ympärivuorokautisen hoivan paikkoja ei ole, kotona asuvat huonokuntoiset ihmiset joutuvat turvautumaan päivystykselliseen hoitoon. Potilaita ei saada siirrettyä sairaaloista ja päivystyksistä jatkohoitoon, kun ympärivuorokautiseen hoitoon ei pääse. Henkilöstömitoituksen määrittelevän lain voimaantulo vaikuttaakin tällä hetkellä todella huonosti ajastetulta, sillä hoitajista on varsinkin ympärivuorokautisessa hoidossa jo nyt pulaa. Mitoitus voi johtaa ympärivuorokautisen hoivan paikkojen vähenemiseen, jos paikkoja ei pystytä pitämään auki hoitajapulan vuoksi. Voisiko mitoituksen voimaantulo nyt pahentaa terveydenhuollon ongelmia ympärivuorokautiseen hoivaan pääsyn edelleen hankaloituessa?
Kröger: Esitin jo lain säätämisvaiheessa eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle, että pitkäaikaispaikkojen saatavuus pitäisi turvata samaan aikaan, kun henkilöstömitoitusreformi pannaan toimeen.
Pelkonani oli jo tällöin, että kunnat eivät käytännössä palkkaakaan lisää henkilökuntaa vaan nostaessaan henkilöstömitoitusta vähentävät vastaavasti pitkäaikaishoidon paikkoja. Hallitus ei kuitenkaan turvannut palvelujen saatavuutta millään tavoin ja esittämäni uhkakuva on nyt pitkälti käynyt toteen. Kunnat ja yksityiset palveluntuottajat perustelevat tilannetta henkilökunnan saatavuuden ongelmilla, mutta näillä organisaatioilla olisi ollut runsaasti aikaa tehdä työpaikoistaan houkuttelevia ja korjata hoivatyön työolosuhteiden ongelmat, jotka tekevät rekrytoinnista ongelmallista ja joita esimerkiksi oma tutkimuksemme on tuonut esiin jo vuodesta 2005 lähtien. Tätä etsikkoaikaa ei ole käytetty hyväksi, vaan on oletettu, että henkilökuntaa on aina saatavilla, olivat työolosuhteet millaiset tahansa. Nyt osoittautuu, että tämä ei pidä paikkaansa.
Mitoitus on vuosikymmeniin ensimmäinen yritys kohentaa hoivatyön olosuhteita ja siten tärkeä väline henkilökunnan saatavuuden tulevaisuuden turvaamisessa. Uudistuksen vesittäminen merkitsisi luovuttamista vanhuspalvelujen laadun ja tulevaisuuden rekrytoinnin turvaamisen suhteen.
Kunnat ja yksityiset palveluntuottajat perustelevat tilannetta henkilökunnan saatavuuden ongelmilla, mutta näillä organisaatioilla olisi ollut runsaasti aikaa tehdä työpaikoistaan houkuttelevia ja korjata hoivatyön työolosuhteiden ongelmat.
Van Aerschot: Tilanne voi pahentua ainakin hetkellisesti, jos jotkut yksiköt sulkevat osastoja tai vähentävät paikkoja siitä syystä, että henkilökuntaa ei ole tarpeeksi eli mitoitusta ei saavuteta. Mitoitus on kuitenkin asetettu ympärivuorokautisen hoidon laadun varmistamiseksi ja se palvelee myös hoitajien työkuorman kohtuullistamisessa. On kuntien, ja jatkossa hyvinvointialueiden vastuulla järjestää ympärivuorokautista hoitoa kaikille sitä tarvitseville ja sellaisilla tavoilla, että mitoitukset ja standardit täytetään.
STM:n uusi kansliapäällikkö Veli-Mikko Niemi on Ylen haastattelussa todennut, että ympärivuorokautisen hoidon paikkoja on Suomessa riittävästi, eikä todellisuudessa ole olemassa suurta terveydenhuollon kriisiä, vaan järjestelmä toimii ”ihan hyvin ja osa erinomaisestikin”. Niemen mukaan media on keskittynyt uutisoimaan terveydenhuollosta negatiivisesti, mikä on yksi syy hoitajapulaan. Niemi ehdottaa lääkäreiden lisäämistä kotihoitoon yhtenä ratkaisuna terveydenhuollon kuormittuneen tilanteen purkamiseen. Onko Suomessa pulaa ympärivuorokautisen hoivan paikoista?
Van Aerschot: Jos katsotaan tilastoja esimerkiksi Sosiaali- ja terveysalan tilastollisesta vuosikirjasta, niin ympärivuorokautisessa hoidossa on entistä pienempi osuus vanhoista ihmisistä ja hoitoon pääsyn kriteerit ovat aikaisempaa tiukempia. Tutkimukset osoittavat, että ympärivuorokautisessa hoidossa vietetty aika on lyhentynyt¹ ja että siellä todella ollaan vain hyvin sairaana ja/tai lähellä kuolemaa. On selvää, että kotona asuu entistä huonokuntoisempia ihmisiä ja kotihoidon turvin on kotona sellaisia henkilöitä, jotka aiemmin olisivat päässeet jo vanhainkotiin. Kotihoitoa on siten kohdennettu paljon apua tarvitseville ja intensiivistä, monta käyntiä päivässä sisältävää hoitoa saa entistä useampi asiakas.
Kröger: Minulle ei ole selvää, mihin tietoon Niemen käsitys perustuu. Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön samoin kuin muiden vanhuspalvelututkijoiden tutkimustyö on osoittanut Suomen vanhuspalvelujen olevan heikosti resursoitua ja palvelujen saatavuudessa olevan suuria ongelmia niin ympärivuorokautisessa hoidossa kuin kotihoidossakin². Nämä ongelmat eivät liity lääkäripalvelujen puutteeseen vaan hoivapalvelujen puutteeseen.
Van Aerschot: Tässä on nyt kysymys siitä, että mitä mieltä olemme kotona asumisesta ns. loppuun asti. Itse olen sitä mieltä, että pidemmälle edennyttä muistisairautta sairastavan ja hyvin huonokuntoisen ihmisen paikka ei ole kotona yksin. Siinä ei auta kotihoito eikä kotiin saatavat lääkäripalvelut; kyse on inhimillisistä perustarpeista, joihin kuuluu mm. turvallisuuden tunne.
Ihminen, joka ei kykene itse syömään, juomaan, nousemaan sängystä tai menemään vessaan, on suurimman osan vuorokautta yksin ja turvaton, vaikka kotihoito kävisi neljä kertaa päivässä.
On helppo ajatella, että kotona asuminen on aina ja kaikille paras vaihtoehto. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole. Ihminen, joka ei kykene itse syömään, juomaan, nousemaan sängystä tai menemään vessaan, on suurimman osan vuorokautta yksin ja turvaton, vaikka kotihoito kävisi neljä kertaa päivässä. On huomioitava myös omaisten kuorma, joka saattaa käydä esimerkiksi kotona asuvien muistisairaiden kohdalla täysin kohtuuttomaksi. Haluaisin kysyä mitä terveisiä kansliapäällikkö lähettää työssäkäyville omaisille, jotka päivittäin vastailevat puhelimeen, kiiruhtavat kesken työpäivän pelastamaan itsensä ulos lukinnutta omaistaan, huolehtivat, hoitavat ja tukevat ja ovat saatavilla kenties jopa ympäri vuorokauden, koska mitä tahansa voi sattua. Millä tavoin näissä tilanteissa auttaa, että kotiin on saatavilla lääkäripalveluja?
Pitäisikö resursseja lisätä ennemmin ympärivuorokautiseen hoivaan vai kotihoitoon?
Van Aerschot: Näitä ei voida asettaa vastakkain tai joko/tai -asetelmaan. Resursseja tarvitaan ilman muuta molempiin. Ympärivuorokautisen hoidon riittävällä resurssoinnilla ja saatavuudella on merkitystä kotihoidossa, sillä kaikkein eniten kotihoidon resursseja vaativat ne asiakkaat, jotka ovat niin huonokuntoisia, etteivät oikeastaan pärjää enää kotona. Jos heille on ajoissa saatavissa paikkoja ympärivuorokautisessa hoidossa, kotihoidon kuormitus ja resurssien tarve pienenee.
Kröger: Ympärivuorokautinen hoito ja kotihoito muodostavat (omaishoidon kanssa) yhden kokonaisuuden, joka ei toimi kunnolla, jos sen kaikki osat eivät toimi. Tällä hetkellä sekä ympärivuorokautisessa hoidossa että kotihoidossa on suuria ongelmia ja molemmat kärsivät resurssien puutteesta. Resursseja on siten välttämätöntä lisätä kumpaankin.
Jos henkilöstömitoituksen voimaantuloa siirrettäisiin, kuten esimerkiksi Pirkanmaan hyvinvointialuejohtaja Marina Erhola on esittänyt, antaako se signaalin, että nostetaan kädet pystyyn hoitajapulan edessä ja tosiasiallisesti mitoituksesta luovutaan?
Van Aerschot: Siirtäminen voi olla välttämätöntä, jos on niin, ettei henkilöstöä kerta kaikkiaan ole saatavissa. Se ei mielestäni tarkoita käsien nostamista pystyyn, kunhan siirtoajan jälkeen pysytään alkuperäisessä suunnitelmassa ja mitoitus pannaan täytäntöön.
Kröger: Merkittävä lykkäys uudistuksen toimeenpanoon kyseenalaistaisi sen, onko sen toteuttamiseen lopulta poliittista tahtoa vai ei – erityisesti tilanteessa, jossa eduskuntavaalit ovat pian edessä eikä tulevasta hallituskokoonpanosta tai sen sitoutumisesta uudistuksen loppuun viemiseen ole tietoa. Hoitohenkilökunnan suuntaan tämä merkitsisi heidän luottamuksensa murentumista siihen, että vanhustyön työolosuhteita pyritään todella kohentamaan.
Samanaikaisesti syksyllä 2022 meneillään oleva sote-alan työmarkkinakiista hankaloittaa tilannetta entisestään. Hoitajien palkkavaatimuksiin ei olla suostumassa, joten ainakaan palkkauksen keinoin ei näytä olevan halua hoitajia alalle houkutella. Jo valmiiksi aliresursoidulle hoitoalalle määritellään silti lain voimin henkilöstömitoitus. Onko laissa määritellyllä henkilöstömitoituksilla lähinnä symbolinen arvo? Hoidon tarpeet myös muuttuvat ja tuskin vähenevät. Ihmiset voivat olla yhä huonompikuntoisia päästessään ympärivuotokautiseen hoitoon, joten mitoitus voi pian olla jo liian alhainen tarpeeseen nähden. Minkälaisena näet suomalaisten hoivan tarpeen tulevaisuudessa?
Kröger: Hoivan tarve ja sen myötä henkilökunnan tarve tulee lähivuosikymmenien aikana jatkuvasti kasvamaan merkittävästi. On ehdottoman välttämätöntä, että ala säilyy vetovoimaisena, mikä puolestaan edellyttää sitä, että henkilökunta voi luottaa siihen, että työolosuhteet eivät tulevaisuudessa heikkene entisestään vaan pikemminkin kohenevat. Tässä suhteessa mitoitusuudistuksella on merkittävä sekä symbolinen että käytännöllinen arvo.
Van Aerschot: En ajattele, että mitoituksella olisi vain symbolinen arvo vaan sillä on (ainakin pitäisi olla!) tarkoituksena parantaa hoidon laatua ja taata se, että ympärivuorokautisessa hoidossa tarjotaan oikeasti hyvää hoitoa ja huolenpitoa. Tämä tietysti on tärkeää myös henkilökunnan työkuorman vähentämisen kannalta. En ole oikea henkilö arvioimaan, voisiko henkilöstömitoitus olla tulevaisuudessa liian alhainen. En usko, että aina vaan huonokuntoisempia ihmisiä tulee ympärivuorokautiseen hoitoon, sillä sinne päästyn kriteerit ovat nyt jo tiukat. Ei niitä voi määrättömästi kiristää.
Tulevaisuuden hoivan ja hoidon tarpeita voi arvioida ainakin sikäli, että tilastot osoittavat yli 85-vuotiaiden määrän kasvavan merkittävästi ja tämän myötä muistisairaiden ihmisten määrä kasvaa.
Tulevaisuuden hoivan ja hoidon tarpeita voi arvioida ainakin sikäli, että tilastot osoittavat yli 85-vuotiaiden määrän kasvavan merkittävästi ja tämän myötä muistisairaiden ihmisten määrä kasvaa. Nykyisten 200 000 muistisairautta sairastavan sijaan on arvioitu, että heitä on yli puoli miljoonaa vuonna 2050. Eli tulevaisuudessa tarvitaan huomattava määrä kotihoidon palveluja sekä ympärivuorokautisen hoidon paikkoja muistisairaille ihmisille.
Hoitajapula on tässä laajuudessaan ilmeisen tuore asia, sillä TEM:n ammattibarometrin mukaan esimerkiksi sairaanhoitajien avoimien työpaikkojen määrä on ylittänyt työttömänä olevien sairaanhoitajien määrän vasta vuonna 2020. Lähihoitajia on määrällisesti edelleen vuonna 2020 ollut enemmän työttöminä, kuin mitä työpaikkoja on ollut tarjolla³. Ammattibarometri maaliskuulta 2022 näyttää sekä lähi- että sairaanhoitajista olevan paljon pulaa koko Suomessa. Mistä näin äkillinen hoitajapula johtuu?
Kröger: Tutkimuksemme ovat osoittaneet, että hoiva-alalla tapahtui jo 2010-luvun alussa sukupolven vaihto ja että nuoremmat hoitajat harkitsevat työn ja alan vaihtoa aiempia työntekijäsukupolvia herkemmin⁴. Itselläni ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka moni alan koulutetuista on jättänyt alan viime aikoina. Hoito- ja hoivatyön vaativuus korona-aikana ja se, ettei Suomessa tätä huomioitu tai palkittu käytännössä lainkaan, on kuitenkin luultavasti heikentänyt monen, erityisesti nuoren alalla vasta vähän aikaa työskennelleen motivaatiota pysyä alalla. Hoivatyö oli vaativaa ja heikosti arvostettua jo ennen koronaepidemiaa ja epidemian aikaiset negatiiviset kokemukset ovat voineet olla monelle hoitajalle viimeinen pisara.
Onko järjestelmätasolla tehtävissä jotakin hoitajapulan eteen? Hyvinvointialueet ovat esittäneet, että esimerkiksi palkkaharmonisaatioon ja vanhuspalvelujen nouseviin kustannuksiin ei ole varattu valtion taholta riittävästi rahaa ensi vuodeksi. Riittävätkö valtion hyvinvointialueille mitoittamat rahat edes nykyisten palveluiden ylläpitämiseen?
Kröger: Olen jo usean vuoden ajan korostanut, ettei Suomen resursointitaso ole riittävä laadukkaan ja kattavan vanhuspalvelujärjestelmän rakentamiseksi. Rahoituksen tasoon ei ole suunniteltu juurikaan korotusta myöskään ensi vuodelle, mikä tarkoittaa sitä, ettei hyvinvointialueiden vastuulle siirtyvien palvelujen rahoitus ole edelleenkään riittävää.
Rahoituksen tasoon ei ole suunniteltu juurikaan korotusta myöskään ensi vuodelle, mikä tarkoittaa sitä, ettei hyvinvointialueiden vastuulle siirtyvien palvelujen rahoitus ole edelleenkään riittävää.
Suomessa on perinteisesti tukeuduttu lähihoitajiin ja sairaanhoitajiin; alan koulutustaso on hyvä. Vastustusta pätevyysvaatimusten madaltamiseen on tullut etenkin ammattiliitoilta. Olisiko kuitenkin kansliapäällikkö Niemen ehdottama hoiva-avustajien määrän lisäys tässä tilanteessa varteenotettava vaihtoehto?
Kröger: Hoiva-avustajia käytetään jo nykyisin monissa hoivayksiköissä, joskin niiden määrä on ollut vielä rajallinen. Hoiva-avustajien lisääminen voi olla yksi osaratkaisu nykyongelmiin, mutta se ei ole ongelmatonta eikä pääratkaisu. Sen ongelmallisuus liittyy etenkin siihen, että tämä tarkoittaisi hoivatyön henkilökunnan palkka- ja koulutustason laskemista entisestään, mikä pitkällä tähtäimellä ei edistä vaan pikemminkin haittaa alan rekrytointia. Lisäksi hoiva-avustajatkin pitää kouluttaa ja rekrytoida: koulutus vie aikaa eikä ole selvää, onko yleensä ottaen olemassa runsaasti alasta kiinnostuneita hyviä hakijoita, jotka hakisivat mieluummin hoiva-avustaja- kuin lähihoitajakoulutukseen. Hoito- ja hoivatyön tehtävistä suurta osaa ei myöskään voida delegoida henkilökunnalle, jolla ei ole varsinaista hoitotyön koulutusta. Jossain määrin hoiva-avustajien laajempi käyttö voi tilannetta siten helpottaa, ainakin tilapäisesti, mutta varsinainen ratkaisu alan rekrytointiongelmiin se ei ole.
Hoito- ja hoivatyön tehtävistä suurta osaa ei myöskään voida delegoida henkilökunnalle, jolla ei ole varsinaista hoitotyön koulutusta. Jossain määrin hoiva-avustajien laajempi käyttö voi tilannetta siten helpottaa, ainakin tilapäisesti, mutta varsinainen ratkaisu alan rekrytointiongelmiin se ei ole.
Van Aerschot: Minä näkisin, että hoiva-avustajat ovat hyvä vaihtoehto, jos heidän työtehtävänsä suunnitellaan oikein ja erotetaan lähi- ja sairaanhoitajien tehtävistä mielekkäällä tavalla. Täytyy kuitenkin myös miettiä mikä hoiva-avustajien palkkataso olisi, tavoitteena ei pidä olla luoda hoiva-alalle työntekijäryhmää, joiden tulot ovat käytännössä niin pienet, että niillä ei edes elä.
[1] Forma, L., Aaltonen, M., Pulkki, J., Raitanen, J., Rissanen, P. & Jylhä, M. 2017. Long-term care is increasingly concentrated in the last years of life: a change from 2000 to 2011. European Journal of Public Health, 27(4): 665–669, https://doi.org/10.1093/eurpub/ckw260
²Kröger, T., van Aerschot, L., Mathew Puthenparambil, J. 2019. Ikääntyneiden hoivaköyhyys. Yhteiskuntapolitiikka 84(2), 124-134.
⁴Olakivi, A.,Van Aerschot, L., Mathew Puthenparambil, J. & Kröger, T. 2021. Ylikuormitusta, lähijohtajan tuen puutetta vai vääränlaisia tehtäviä. Miksi yhä useammat vanhustyöntekijät harkitsevat työnsä lopettamista? Yhteiskuntapolitiikka 86(2): 141-154.
