Lapsen tunnetaidot rakentuvat arkisissa ympäristöissä – kuten Pikku Kakkosta katsellessa
Tukiko ympäröivä yhteiskunta ennen paremmin lapsen tunnekehitystä ja hyvinvointia? Onko kaikki nykyään pilalla tai vähintäänkin huonommin?
Harvat isot kysymykset ovat yksiselitteisiä, eikä tämäkään ole. On totta, että arjen kasvuympäristöt ovat erilaiset nyt kuin 80 vuotta sitten. Vielä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä lasten elämä kiinnittyi tiiviisti paikallisiin yhteisöihin. Varsinkin pienissä maalaisyhteisöissä ihmiset tunsivat toisensa. Myös kaupunkien kerrostaloissa pihat, porraskäytävät ja lähikaupat muodostivat lapsille tuttuja arjen ympäristöjä.
– Aikuisia oli paljon läsnä lasten ympäristöissä. Se saattoi tuoda mukanaan valvontaa ja kontrollia, joka toisaalta ärsytti, mutta samalla tutut kasvot tuottivat turvaa ja yhteisöllisyyden tunnetta. Esimerkiksi kerrostalojen talonmiehet, koulun keittäjät, siivoojat tai muut arjessa toistuvasti läsnä olevat aikuiset saattoivat tulla lapsille tärkeiksi henkilöiksi, lapsuuden historian tutkija, dosentti Antti Malinen kertoo.
1980-luvulle tultaessa perheet alkoivat huolehtia yhä enemmän omista asioistaan, ja esimerkiksi kynnys puuttua muiden lasten käytökseen kasvoi.
– Pidettiin niin sanotusti huolta vain omista mukuloista, Malinen tiivistää.
2000-luvulle tultaessa arjen tuttujen aikuisten määrä on entisestään vähentynyt, koska palvelujen tuottamisen tavat ovat muuttuneet. Kiinteistö-, ruoka- ja siivouspalvelut voivat vaihtua kilpailutusten ja palvelurakenteiden mukana, jolloin lasten arjessa toistuvasti näkyvien aikuisten jatkumoa ei pääse syntymään kuten aiempina vuosikymmeninä.
Malinen nostaa esiin myös kasvatuskäytäntöjen ja vapaa-ajan muutokset, jotka ovat vaikuttaneet lasten kokemuksiin itsestään.
– Aiemmin lapset viettivät usein paljon aikaa ulkona, pihoilla, metsissä, kaduilla ja joutomailla. Tapaturmia sattui nykyistä enemmän, mutta toisaalta voi ajatella, että omaehtoisesti ja vapaammin rakentuvat leikki- ja kaveriyhteisöt tarjosivat monille lapsille tärkeitä kokemuksia pärjäämisestä, kuulumisesta ja omasta toimijuudesta.
Turvallista eläytymistä – myös aikuisille
Kun mediassa puhutaan lasten mielenterveydestä, huomio kohdistuu usein ongelmiin ja palveluihin – tai niiden puutteeseen. Vaikeuksien rinnalla on kuitenkin tärkeää nähdä arjesta löytyvät suojaavat tekijät, koska eivät ne ole jääneet viime vuosituhannelle. Arjesta löytyy yhä tuttuja aikuisia, rutiineja, leikkiä, kulttuuria, lukemista ja turvallista mediaa.
Siksi Antti Malisen ja toisen Tampereen yliopiston tutkijan, lastenpsykiatrian professori Kaija Puuran, kiinnostuksen kohteeksi nousi Pikku Kakkonen. Tämän kaikille tutun ohjelman tutkiminen antaa vastauksia siihen, miten lasten hyvinvointia voidaan tukea tavallisissa arkisissa ympäristöissä eli juuri niissä tilanteissa, joissa lasten tunnetaidot rakentuvat.
– Pienelle lapselle tunteiden säätely on aina ensin yhteissäätelyä. Aikuinen auttaa lasta tunnistamaan, nimeämään ja kestämään tunteita. Hyvin tehty lastenmedia voi tukea tätä samaa prosessia kotona ja varhaiskasvatuksessa, Puura sanoo.
Puuran katse kiinnittyy erityisesti Jyrkin ja Neposen tunneloikkia -ohjelmaan, jota Puura on ollut kehittämässä yhdessä käsikirjoittaja ja tunnetaito-ohjaaja Anu Tuomi-Nikulan kanssa.
Ohjelmassa käsitellään pienille lapsille tuttuja tilanteita, joiden kautta lapsi saa eläytyä turvallisesti kaikkiin tunteisiin – myös vaikeisiin. Samalla Jyrkin ja Neposen tunneloikkia -sarja tarjoaa aikuisellekin hyvän tilaisuuden tuumailla sitä, miltä omat tunteet tuntuvat ja miten itse eri tilanteissa toimii.
– Vanhemmilta ja varhaiskasvatuksen ammattilaisilta saadun palautteen perusteella ohjelma on tarjonnut lapsille ja aikuisille luontevan tavan puhua tunteista sekä kotona että pedagogisissa ympäristöissä, Puura kertoo.
Maliselle Pikku Kakkonen on kiinnostava siksi, että se ei ole vain televisio-ohjelma. Se on ollut osa lasten arkea ja perhe-elämän rytmiä jo lähes viidenkymmenen vuoden ajan. Monilla on muistoja lempiohjelmista, pelottavista tai ärsyttävistä ohjelmista, katseluun liittyneistä rutiineista sekä siitä, millaisissa elämäntilanteissa Pikku Kakkonen on tuntunut erityisen tärkeältä.
– Pikku Kakkosen historiaa ei kuitenkaan voi ymmärtää ilman sen tekijöitä. Siksi selvitämme myös heidän muistojaan siitä, millaiset lapsikäsitykset, arvot ja toimituskulttuurit ovat ohjanneet ohjelman tekemistä, Malinen huomauttaa.
Haluatko jakaa muistosi ja kokemuksesi?
Pikku Kakkonen käynnistyi Yleisradion TV2:ssa vuonna 1977. Monelle se merkitsee tuttuja hahmoja, iltarutiineja, turvallista selostajan ääntä ja yhteistä perhehetkeä – joskus myös jännittäviä ja mieleen painuneita katselukokemuksia.
Postia Pikku Kakkoselle -muistitietokeruu kutsuu suomalaisia kertomaan, millainen merkitys Pikku Kakkosella on ollut heidän elämässään eri vuosikymmeninä. Keruu on avoinna 10.4.–30.9.2026.
Lisäksi vanhemmilta, varhaiskasvatuksen ammattilaisilta ja kaikilta lasten kanssa toimivilta aikuisilta kerätään kokemuksia Jyrkin ja Neposen tunneloikkia -ohjelmasta (osallistumiskoodi T8NXRXP8F). Keruu on avoinna 6.4.–30.9.2026
Tutkimuksen yhteistyökumppaneina ovat Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Yleisradio, Pikku Kakkosen toimitus ja Tampereen yliopiston kulttuuri- ja tutkimusarkisto TAKU.
