Skip to content
Tampereen korkeakouluyhteisö
Charles Manson oli yksi Amerikan pahamaineisimmista rikollisista. Manson ja pahuuden kultti -sarja käsittelee Mansonin ja hänen seuraajiensa toimintaa.Kuva: Yle Areena / Jonne Renvall, Tampereen yliopisto

True crime on karmaiseva nautinto, jonka viihdekäytöstä ei huudella muille

True crime kertoo hyytäviä tarinoita maailman karmeimmista ja oudoimmista rikoksista. Yhtäkään teosta ei syntyisi ilman rikosten uhreja. Sen muistaminen on avain genren eettiseen nauttimiseen.
clock
6 min
Julkaistu:
18.11.2020
Kirjoittaja:

– Luin ala-asteikäisenä kotoa löytämiäni Poliisi kertoo -kirjoja salaa. Sen jälkeen pelkäsin koko loppupäivän.

Se oli Tampereen yliopiston provokatiivista TV:tä ja mediaa tutkivan tutkijatohtori Pauliina Tuomen ensimmäinen kosketus true crimeen. Se on suosittu kirjallisuuden, television ja podcastien genre eli lajityyppi, jossa fiktion teho- ja tyylikeinoin luodaan kertomuksia tosielämän rikoksista.

Tyypillistä raaka-ainetta Tuomen tutkimalle true crimelle ovat murhat, salaperäiset katoamiset, huumerikokset ja jengielämä – välillä jopa samassa paketissa.

– Periaatteessa mikä tahansa rikos käy, mutta lähtöoletus on, että sen on oltava todella kamala. Tapauksia, joissa on jokin outo fetissi tai joissa vaikkapa perheen jäsen tappaa toiset.

Rikoksiin perustuvalla viihteellä ja tosirikoksilla on jo kauan ollut faninsa. Nykyhetken suosiota kuvaa Tuomen mielestä hyvin se, että lineaarisen eli perinteisen television ilmaiskanavat esittävät erilaisia formaatteja.

– Ilmiö ei ole uusi, mutta suuri tarjonta ja lieveilmiönä julkisuus ovat tehneet true crimesta trendikästä nyt.

Se on kiinnostavaa, mikä on totta

Genren juuret ovat 1960-luvun amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Ensimmäinen true crimeksi laskettava kirja oli Truman Capoten Kylmäverisesti (In Cold Blood), joka kertoo nelihenkisen perheen murhatragedian yksityiskohtaisesti. Karmaisevat rikokset ja rikollisen mieli ovat kiehtoneet ihmisiä aina.

Itse asiassa on kuitenkin hieman väärin puhua true crimesta yhtenä kokonaisuutena. Termi sisältää lähes dokumentaarisia journalistisella otteella tehtyjä sarjoja esimerkiksi Suomen kuuluisimmista rikoksista. Janan toisessa ääripäässä ovat lähinnä eksploitaatiota muistuttava sosiaaliporno, jonka ainoa tehtävä on tuottaa tirkistysreikä erilaiseen ja outoon elämään.

– Tekijät pyrkivät korostamaan sitä, että se on totta. Se vetoaa ihmiseen eri tavalla kuin kirjoitettu väkivaltaviihde ja nostaa siksi ihokarvat pystyyn. Ihmistä kiinnostaa toisen pimeämpi puoli: miten joku voi olla noin kammottava, miten se tänne maapallolle on tullut ja kehittynyt tuollaiseksi, Tuomi sanoo.

Joe Exoticista kertova Tiger King nousi heti puheenaiheeksi. Murhan DNA – Bodominjärven murhat puolestaan tarttuu rikosmysteeriin, joka on askarruttanut suomalaisia jo 60 vuotta.Kuva: Netflix / Yle Areena / Jonne Renvall, Tampereen yliopisto

True crimen lähtökohtana on aina aito rikos, mutta se ei vielä riitä. Esimerkiksi tv-sarja natsi-Saksasta ei kolmannen valtakunnan ylitsevuotavasta rikosrepertuaarista huolimatta automaattisesti ole true crimea. Sen sijaan esimeriksi pahamaineisimpiin natsirikollisiin lukeutuvasta keskitysleirivartija John Demjanjukista kertova sarja on. Kyse on käsittely- ja kerrontatapojen eroista.

Vai muistuttaako se vain totuutta?

Tuomen mukaan true crimeen liittyy paljon eettisiä kysymyksiä. Ne kaikki nivoutuvat yhden teeman ympärille, jonka nimi on julkisuus. Se voi syntyä rikosten merkittävyydestä, mutta julkisuuden synnyttämisessä on läsnä myös arkipäiväistynyt reality-kulttuuri. Se voi nostaa valokeilaan kenet tahansa, ja se myös opettaa meidät kuluttamaan viihtyäksemme sitä, mikä on totta.

– Saman yhteyden olen ollut näkevinäni. Aitous- ja tosi-aspekti kiinnostaa ihmisiä. Mikä on tosipohjaista, istuu paremmin ajankuvaamme ja ajatteluumme. Jos minua joku huolettaa niin se, että turrumme raakuuteen, Tuomi sanoo.

Dokumentaarisuus on kärsinyt inflaation.

Tästä alkaa liukuma kohti genren toista ongelmakohtaa eli totuutta. Vaikka polttoaineena ovat tosielämän rikokset, kerronta tapahtuu käyttämällä hyväksi fiktion tehokeinoja. Toisin kuin esimerkiksi rikostutkinnan raporttia tai historian tutkimusta, true crimea ohjaavat aina viihteellisyyteen ja myymiseen perustuvat kerrontastrategiat.

Mikä näyttäisi olevan totta, ei sitä välttämättä ole. Silti muodostamme kuvan sen perusteella, mitä näemme.

– Dokumentaarisuus on kärsinyt inflaation. On vaikea erotella, mikä on täysin faktapohjaista dokumenttia ja mikä taas jotakin muuta. Iso osa true crimesta perustuu spekulaatioon ja tarinan tyhjien kohtien täyttämiseen, Tuomi muistuttaa.

Tavallisen rikollisen tarina ei kiinnosta

Tampereen Hervannassa Poliisiammattikorkeakoulua luotsaa rehtori Kimmo Himberg. Hänen suhteensa tv-viihteeseen on niin kuin poliisilla kuuluukin – siis vahvan epäilevä.

– Fiktiivistä CSI:ta en edes voi katsoa, koska siellä on aina jotakin virhettä. Hyväähän siinä on se, että se on nostanut yleisön mielenkiinnon poliisin tutkintametodeja kohtaan aivan uudelle tasolle, Himberg nauraa.

Aikaisemmin Himberg toimi Keskusrikospoliisissa rikosteknisestä tutkimuksesta vastaavana johtajana. Pitkä ura poliisissa on opettanut, minkälaisia arkielämän rikokset ovat. Määrällisesti suurimman osan rikoksista tekee melko syrjäytyneiden ihmisten joukko, jonka elämä on useimmiten hyvin karua.

– Niiden ihmisten tarinaa ei juuri kerrota, Himberg sanoo.

Kirjoissa ja sarjoissa puhuvat rikolliset ovat niitä, jotka ovat olleet pyramidin huipulla. Hyvä esimerkki on julkisuuden henkilöiden tähdittämä niin sanottu Katiska-vyyhti. Sen pääepäiltyihin kuuluvasta Janne Tranbergista on kirjoitettu jengielämää realistisesti kuvaava kirja.

Who Killed Garrett Phillips? käsittelee 12-vuotiaan pojan murhasta syytetyn Nick Hillaryn oikeudenkäyntiä. Making a Murderer -sarja sai ihmiset kirjoittamaan vetoomuksia Steven Averyn vapauttamiseksi.Kuva: HBO Nordic / Netflix / Jonne Renvall, Tampereen yliopisto

Vyyhdissä vahvasti esillä ollut toinen pääepäilty Niko Ranta-Aho puolestaan kertoo elämästään ja kasvutarinastaan Nelosen tv-sarjassa Katiska. Sekä Tuomi että Himberg pitävät erikoisena, että sarja ylipäätään on tehty. Ranta-ahoa ei vielä ole tuomittu, mutta hän on tunnustanut osallisuutensa suurten huume-erien salakuljetukseen.

– Olipa huumeiden viihdekäytön laillisuudesta mitä mieltä tahansa, huumeet aiheuttavat monelle riippuvuutta. Ne aiheuttavat kärsimystä ja kuolemaa, mutta huumeiden vuoksi rikollisiksi ajautuvien, terveytensä tai henkensä menettäneiden nuorten tai heidän surevien läheistensä tarinaa ei kerrota. Sen koen outona, Himberg miettii.

Tasapuolisuuden harha antaa äänen

Sinänsä rikoksen tai rikoksiin syyllistyneen tarinan kertominen ei ole automaattisesti väärin.

– Esimerkiksi Arman Alizadin Rikosmysteerit on hyvä sarja. Eri alojen asiantuntijoita on haastateltu laajasti, ja ohjelmat kertovat hyvin siitä, millaisia vaikutuksia rikoksilla on muihin ihmisiin ja miten ne vaikuttavat koko ympäröivään yhteisöön, Himberg sanoo.

Myös kasapäin rikoksia tehneen ihmisen tarina ansaitsee tulla kuulluksi. Tuomen mielestä erityisesti sellaiset true crime -sarjat, jotka valaisevat rikollisten elämää, ovat kuitenkin ongelmallisia. Ranta-aho odottelemassa tuomiota drinkkilasi kädessä on glorifiointia, jota ilmankin pärjättäisiin.

– Rikollisen toiminnan representaatio mediassa ja viihteen muotona liikkuu väkisinkin harmaalla alueella, kun tasapainoillaan katsojien kosiskelun ja aiheen vakavuuden välillä. Suuri kysymys true crimessa onkin se, miten rikoksen uhreja ja heidän omaisiaan käsitellään.

Katoamistapauksiin on saatu uusia vinkkejä, kun vanhat tapaukset ovat lämmenneet true crime -tarinana.

Tuomi näkee true crimessa yhtäläisyyksiä journalismista tutun tasapuolisuuden harhan kanssa. Ilmiössä ovat vastakkain usein tieteeseen perustuva punnittu käsitys ja populistisen pseudotieteellinen kiistävä näkökulma samaan asiaan. Molemmat saavat palstatilaa, vaikka keskustelijat luovat argumenttinsa aivan eri pelisäännöillä.

– Ajatellaan, että koska rikoksia tapahtuu, meidän pitää kuulla myös niiden tekijöiden ääntä. Yhtä hyvin kuitenkin voisi kysyä, että pitääkö, vai onko oikeus oman äänen kuulumiseen mennyt siinä vaiheessa, kun on päätynyt tekemään rikoksen, Tuomi miettii.

Muista uhria, niin voit nauttia

True crimea katsotaan Tuomen mukaan kuin tosi tv:tä. Sitä katsotaan ja siitä nautitaan, mutta siitä ei huudella. Toisin kuin vanhan ajan poliisi ja rosvo -fiktiossa, sankaria tai samaistumiskohdetta ei välttämättä tarvita.

– Samaistumisen sijaan näkemäänsä voi tehdä selkeän pesäeron. Oma hyvyys voi korostua samalla tavalla kuin Temptation Islandia katsoessa. Voi ajatella, että minä en ainakaan voisi tehdä noin, eli nostaa negaation kautta omaa itseään ylöspäin, Tuomi sanoo.

Hyvin tehtynä viihteellinen rikostarinointi voi kuitenkin olla jopa hyödyllistä. Tuomi nostaa esiin amerikkalaiset oikeudenkäynnit, joista on true crime -tarinoiden kautta kiinnostuttu uudestaan, juttuja on avattu ja syyttömiä vapautettu. Katoamistapauksiin on saatu uusia vinkkejä, kun vanhat tapaukset ovat lämmenneet true crime -tarinana.

– Parhaimmillaanhan hyvin dokumentoitu true crime on jopa enemmänkin kuin uutisten jatketta, Himberg kiteyttää.

Tuomi näkee, että oikein tehtynä true crime ei ole sen huonompaa viihdettä kuin mikään muukaan. On kuitenkin muistettava, että yhtään true crime -teosta ei olisi olemassa ilman rikoksen uhreja.

– Paras tapa päästä guilty pleasuresta eroon on tulla tietoisemmaksi siitä, miten esitykset syntyvät ja ymmärtää ihmiskohtalot materiaalin takana. Puhumme usein vain katsojasta, mutta liian harvoin kysytään sitä, kuka näitä tekee ja miksi.