Aurora Kuusiston analyysi: En koskaan oppinut kotipaikkakuntani murretta ja se harmittaa – murteet tekevät puheesta persoonallista

Aurora Kuusisto

”Moomma oikias, tootta vääräs.” Eli me olemme oikeassa, te olette väärässä.

Tämänkaltaiset lausahdukset ovat ensimmäinen asia, joka minulle tulee mieleen synnyinpaikkakunnallani puhuttavasta Etelä-Pohjanmaan murteesta. Ehkä siksi kyseinen murre onkin mielestäni aina kuulostanut hiukan aggressiiviselta ja ehkä myös vähän ylimieliseltä. Omassa lapsuudenkodissani ei puhuttu murretta.

Vasta silloin, kun muutin Tampereelle opiskelemaan, minua alkoi harmittaa se, etten ole koskaan oppinut puhumaan mitään murretta. Moni opiskelukaverini nimittäin käyttää murretta luontevasti, ja mielestäni se tekee heidän puheestaan persoonallista ja kiinnostavaa.

Kotimaisten kielten keskuksen mukaan perinteisten murteiden on ennustettu katoavan, mutta näin ei ole ainakaan vielä käynyt. Murteita myös arvostetaan entistä enemmän.

Aina murteisiin ei ole kuitenkaan suhtauduttu näin positiivisesti. Murteet ovat alun perin eri alueiden puhuttua kieltä, eikä niitä ole aina arvostettu. Moni isommalle paikkakunnalle muuttanut on saattanut kokea jopa häpeää omasta murteestaan, koska murteen on ajateltu kuulostavan jotenkin liian maalaiselta tai juntilta.

Viimeistään 1990-luvun puolivälissä alkaneen murrebuumin myötä murteita on kuitenkin alettu arvostaa ja sen myötä myös vaalia. Murrebuumi näkyikin esimerkiksi siten, että Aku Ankkaa ja Kalevalaa alettiin kääntää eri murteille.

Aina välillä on oltu huolissaan myös murteiden muuttumisesta. Ne ovatkin sekoittuneet ja tasoittuneet kaupungistumisen myötä. Nyt samanlainen kehitys näkyy myös sosiaalisessa mediassa. Tampereen yliopiston suomen kielen professori Johanna Vaattovaaran mukaan sekoittuminen ei kuitenkaan ole uhka murteille, vaan jatkuva muutos nimenomaan pitää kielen elinvoimaisena.

Vaattovaaran mukaan olemme sosiaalisen median myötä myös entistä tietoisempia erilaisista murteista. Saatamme myös lainata sanoja tai piirteitä toisista murteista, kun haluamme viestiimme tietynlaisen sävyn tai tyylin. Esimerkiksi mie-pronominilla saatetaan viitata itseen silloin, kun nolostellaan jotain asiaa, vaikka muuten käytettäisiin yleensä esimerkiksi -pronominia.

Sosiaalinen media on myös siitä erityinen alusta, että siellä näemme murteita kirjoitettuna ja ihmisten itsensä kirjoittamina. Koska murteet ovat alun perin nimenomaan puhuttua kieltä, ei niille välttämättä aina ole edes olemassa yhtä selkeää kirjoitusmuotoa, mikä tekeekin sosiaaliseen mediaan postatuista kirjoitetuista murreilmauksista erityisen kiinnostavia.

Murteita käytetään sosiaalisessa mediassa monenlaisiin tarkoituksiin. Jollekin oman kotiseudun murre on kaikista luontaisin tapa käyttää kieltä, ja toinen käyttää joustavasti sekaisin eri murteita. Sisällöntuottajat saattavat brändätä itseään käyttämällä esimerkiksi omaa murrettaan Youtube-videoillaan tai vaikkapa Instagram-postauksissaan. Esimerkiksi Rovaniemeltä kotoisin olevan Sita Salmisen Youtube-videoilla kuuluu selvästi peräpohjalainen murre. Pari vuotta sitten myös esimerkiksi verottaja vastasi Twitter-tilillään murreviikon kunniaksi veroaiheisiin kysymyksiin murteilla.

Olisi tylsää, jos kaikki käyttäisivät pelkästään tasapaksua yleiskieltä.

Murteita siis käytetään luovasti myös uusissa sosiaalisen median ympäristöissä, ja vaikka jotkut murteiden piirteet katoavat, niin monet myös pitävät vahvasti pintansa. Näyttää siltä, ettei meidän ainakaan tällä hetkellä tarvitse pelätä murteiden kuolemaa.

Murteet ovat kiinnostavia myös siksi, että ne paljastavat asioita puhujastaan. Usein murteesta voi saada vihjeen siitä, mistä sen puhuja on kotoisin tai missä tämä asuu nykyään. Joskus murteesta voi kuulla myös, mistä joku puhujalle läheinen ihminen on kotoisin. Poimimme nimittäin usein sanoja ja ilmaisuja sekä niistä paikoista, joissa vietämme paljon aikaa että niiltä ihmisiltä, jotka ovat meille tärkeitä.

Olisi tylsää, jos kaikki käyttäisivät pelkästään tasapaksua yleiskieltä. Annetaan siis murteiden näkyä ja kuulua. Ehkä opin itsekin vielä joskus käyttämähä Etelä-Pohojanmaan murretta tai sitten Tamperelaiset mää ja moro tarttuvat ajan myötä puheeseeni.

Jutussa on hyödynnetty lähteenä myös Tampereen yliopiston suomen kielen professori Johanna Vaattovaaran haastattelua.