Vielä ennen Suomessa tehtiin päätöksiä yhteisissä pöydissä ja järkiperäiseen keskusteluun perustuen. Ainakin niin moni ajattelee ja haikailee menneeseen. Minä väitän, että tätä konsensusaikaa nostalgisoidaan Suomessa ihan turhaan.
Konsensushakuisuus on päätöksenteossa vanha ihanne, jossa pyritään yhteiseen päämäärään, kuvailee politiikan tutkija Johanna Vuorelma. Suomessa on erityisesti viime vuosisadan loppupuoliskolla vallinnut ihanne, jossa pyritään luomaan yhteinen tilannekuva, johon eri osapuolet sitoutuvat. Pyrkimyksenä on luoda yhteiskunnallista vakautta.
Yhteisymmärrys ei kuitenkaan ole koskaan ollut kaikkien yhteistä harmoniaa. Belgialainen politiikan teoreetikko Chantal Mouffe muistuttaa, että konsensus perustuu aina ulossulkemiseen. Jonkun ryhmän mielipide jää aina ulkopuolelle – useimmiten vähemmistöjen.
2000-luvun Suomessa konsensuskriittinen liikehdintä on lisääntynyt, ja nykyinen mediaympäristö on siinä avuksi. Tänä päivänä äänensä saa kuuluviin, vaikkei kuuluisikaan poliittiseen eliittiin. Tämä luo päättäjille painetta huomioida myös vähemmistöjen näkökulmia, Vuorelma sanoo.
Konsensus-Suomen kasvateille konfliktit voivat tuntua pelottavilta, mutta paljon pelottavampaa on illuusio yhtä mieltä olemisesta. Sitä paitsi samanmielisyys on tylsää. Politiikan teknokratisoitumiseksi kutsuttu ilmiö tekee politiikasta teknistä hallintoa, joka piilottaa ideologiset valinnat asiantuntijatiedon taakse. Silloin unohdetaan, että vaikka päätöksenteossa hyödynnettäisiin tutkimustietoa, on päätösten tekeminen aina poliittista.
Vastareaktiona on kaivattu politiikan paluuta politiikkaan, eli ideologisten erojen näkymistä selkeämmin. Myös suomalaispäättäjät itse kaipaavat enemmän valtakamppailuihin nojaavaa päätöksentekoa.
Anteeksi vain boomerit, mutta nuoria ei kiinnosta politiikka, jossa puolueita ei erota toisistaan.
Poliittista kahtiajakoa pelätään Suomessa niin paljon, että konfliktien edessä nostetaan aina ääripääkortti pöytään. Pelotellaan, ettei päätöksistä tule enää mitään, jos vain huudellaan eripuraisesti salin vastakkaisilta laidoilta.
Anteeksi vain boomerit, mutta nuoria ei kiinnosta politiikka, jossa puolueita ei erota toisistaan. Jos nuoria halutaan äänestysuurnille, konfliktit kannattaa ottaa vastaan avosylin.
Monet suuret yhteiskunnalliset muutokset ovat tapahtuneet konfliktien kautta. Joskus vahva vaatimus on nopeampi tapa vaikuttaa kuin hidas, yhteisymmärryksessä käyty keskustelu. Työehtoja parannetaan nopeimmin lakkoilemalla. Avioliittolaki tasa-arvoistetaan mielenosoitusten ja kansalaisaloitteen avulla. #Metoo-paljastukset tuskin olisivat tapahtuneet neuvottelemalla.
Ehkä kannattaisikin pysähtyä hetkeksi miettimään, ennen kuin valittaa, että Elokapina on oikealla asialla väärin keinoin.
Nostalginen kaiho konsensuksen aikaan perustuu kuvitelmaan. Yksimielisyys on ollut osittain poliittista teatteria, jossa riitaisa neuvottelutulos on tuotu julkisuuteen yhteisenä, sovinnaisena päätöksenä.
Toisaalta myös sopusoinnun kritisointi voi olla poliittista teatteria. Sanna Marinin hallitus päätyi yhdessä ratkaisuun, jossa Veikkaus-rahoja ei kompensoida kulttuuri- ja tiedealalle täysimääräisesti. Kun julkinen keskustelu aiheesta kärjistyi, myös hallituspuolueiden poliitikot julkisesti irtautuivat itse tekemästään päätöksestä – ja lopulta peruivat sen.
Poliitikot pyrkivät kritisoimaan konsensusta, vaikka olivat itse sen muodostaneet.
Mouffe korostaa, että poliittisiin kysymyksiin ei ole olemassa neutraaleja ratkaisuja. Päätökset ovat aina poliittisia, vaikka ne puettaisiin järkipuheen tai vaihtoehdottomuuden verhoon.
Jos vallalla on vahva ihanne yksimielisyydestä, käy helposti niin, että erimieliset leimataan riidanhaastajiksi, jotka keikuttavat yhteistä venettä. Pahimmillaan tällainen leimaaminen voi johtaa eri mieltä olevien näkemiseen vihollisina.
Tarvitaan tilaa olla avoimesti ja reilusti eri mieltä. Vastakkainasettelu on merkki terveestä yhteiskunnasta, joka myöntää ideologisten erojen olemassaolon.
Jutussa on hyödynnetty politiikan tutkija Johanna Vuorelman haastattelua.