Tekstin sisältö voi olla triggeröivää.
Kenenkään ei pitäisi kommentoida toisen ulkonäköä. Tulemme kuitenkin hyvin tietoiseksi omasta ulkonäöstämme ja koostamme jo lapsena, kun altistumme keho- ja ruokapuheelle niin koulussa kuin mediassa.
Muistan itse, kuinka jo alakoulussa terveydenhoitajan tarkastuksen jälkeen omaa pituutta ja painoa vertailtiin kavereiden kesken. Aikuiset taas puhuivat keskenään jumpista ja dieeteistä, ja istahtivat television ääreen katsomaan Suurinta pudottajaa tai Supersize vs. Superskinny -ohjelmaa.
Nykyään #bodypositivity eli kehopositiivisuus on aihe, jota erityisesti aikuiset naiset jakavat sosiaalisessa mediassa, mutta samaan aikaan lapset ja nuoret pyytävät toisiltaan vinkkejä painonhallintaan esimerkiksi TikTok-sovelluksessa.
Painopuheelle altistutaan myös tutkimuksen varjolla. Murrosiän keskellä painivat yläkoululaiset saavat joka toinen vuosi eteensä kyselyn, jossa heitä pyydetään vastaamaan esimerkiksi kysymykseen “mitä mieltä olet painostasi?”. Sitä ennen he ovat kertoneet samalla kyselylomakkeella pituutensa ja painonsa, joiden perusteella tutkijat tilastoivat, kuinka moni kyselyyn vastanneista on ylipainoinen.
Kyseessä ei ole mikä tahansa pieni selvitys vaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen toteuttama valtakunnallinen kouluterveyskysely. Vuoden 2021 kouluterveyskyselystä käy ilmi, että 8.–9.-luokkalaisista vastaajista 38 prosenttia ei koe painoaan sopivaksi ja nykyisen painoindeksin mukaan ylipainoisia kyselyyn vastanneista oli 18 prosenttia.
Mielestäni koko kysymyksenasettelu kouluterveyskyselyssä on ongelmallinen ja edistää haitallista kehopuhetta. Nuorten terveys on tutkimusta ja tilastointia vaativa asia, mutta väistämättä herää kysymys, ruokkiiko oman kehon ja painon pohdiskelu kyselylomakkeella entisestään niitä negatiivisia ajatuksia, joita murrosiän keskellä olevalla 14-vuotiaalla voi olla ulkonäöstään muutenkin.
Kouluterveyskyselyn muutkin kysymykset ovat melko yksityiskohtaisia, ja niillä selvitetään muun muassa nuoren riskiä sairastua syömishäiriöön: “Uskotko olevasi lihava, vaikka muut väittävät, että olet laiha?”, “Hallitseeko ruoka mielestäsi elämääsi?” Toivon todella, että kyselyn teemoja käsiteltiin koululuokissa ruutujen rastimisen jälkeen.
On kummallista, että tutkimus keskittyy usein tarkastelemaan kehonkuvan muodostumista nimenomaan nuoruudessa, vaikka kehonkuvaan vaikuttavat lukuisat tekijät koko elämän aikana. Esimerkiksi ympäröivä kulttuuri, fyysiset ominaisuudet ja niiden muutokset sekä psykologiset tekijät ovat yhteydessä kehonkuvaamme.
Työssäkäyvien naisten kehonkuvan yhteyttä syömiskäyttäytymiseen käsittelevässä tutkimuksessa summataan, että kehonkuva on yhteydessä intuitiiviseen, kehon signaaleja kuuntelevaan syömiseen. Kun kehonkuva on positiivisempi, on myös helpompaa kuunnella kehoaan ja nauttia ruuasta. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa positiivinen kehonkuva määritellään seitsemän tekijän kautta. Yksi niistä on se, että positiivinen kehonkuva suojaa fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia. Positiivinen kehonkuva ei siis vieraannuta terveellisistä elintavoista.
Kenties kehonkuvaan vaikuttaviin tekijöihin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kuin siihen, miten henkilö itse suhtautuu omaan kehoonsa. Kouluterveyskysely kertoo meille, kuinka moni nuorista ei koe painoaan sopivaksi, mutta ei sitä, mitä tyytymättömyyden taustalla on. Millainen tulos olisi, jos esimerkiksi nuorten vanhemmat ja opettajat vastaisivat samoihin kysymyksiin?
Noidankehä ei synny ainoastaan kyselylomakkeen äärellä, vaan myös se, miten aikuiset itse puhuvat kehoista ja ruuasta vaikuttaa lasten ja nuorten kehonkuvaan. Syömishäiriöliitto muistutti syyskuussa blogissaan aikuisten ja opettajien roolista lasten ja nuorten ruoka-, liikunta- ja kehosuhteen kehittymisessä. Kriittisiä paikkoja haitalliselle keho- ja ruokapuheelle kouluissa ovat esimerkiksi ruokailutilanteet ja liikuntatunnit.
Liiton mukaan ruokia ei pidä arvottaa eikä syömistä rajoittaa edes terveellisyyteen vedoten, eikä liikkumista mitata askelmäärien ja aktiivisuuden perusteella. Kaloreista puhuminen, ruokapäiväkirjat ja liikkumismäärien mittaaminen saattavat nimittäin yllyttää syömishäiriöiseen käyttäytymiseen.
Kehonkuvan tutkimuksen painottuminen lapsiin ja nuoriin luo vaikutelman siitä, että vastuu positiivisesta kehonkuvasta olisi nuorella itsellään. Toisin sanoen nuori joutuu yksin luovimaan ympäristössä, jossa kehoista, ruuasta ja ulkonäöstä puhutaan ristiriitaisella ja vahingoittavalla tavalla.
Aikuiset tarvitsisivat tukea sekä ohjeita siihen, miten puhua kehoista ja ruuasta armollisemmin. Paino nimittäin on asia, josta lapsen tai nuoren itsensä ei tulisi kantaa huolta.
Jutussa on hyödynnetty myös Tampereen SYLI-keskuksen Tuija Luhtalan haastattelua.