Kaisa Varkilan analyysi: Rikkinäinen vanhempi murjottaa ja vaatii liikaa, ja seuraavat sukupolvet korjaavat jäljet

Kuvassa toimittaja Kaisa Varkila
Kaisa Varkila

Psykologin vastaanotolla istuu väsynyt ja epätoivoinen ihminen. Ahdistus on kasvanut sietämättömäksi, itseluottamus on vähissä ja ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat toistavat samoja kaavoja.

Keskustelu etenee. ”Oliko lapsuudenkotini ilmapiiri sittenkään normaali? Onko minua kohdeltu kaltoin? Siirränkö ongelmiani lapsilleni?” epätoivoinen pohtii.

Henkinen kaltoinkohtelu jättää jälkiä, jotka usein siirtyvät sukupolvien ketjussa eteenpäin – salakavalasti muotoaan muuttaen. Sen arkiset muodot, kuten välinpitämätön ilmapiiri tai koulumenestyksen vaatiminen, eivät ole selkeitä edes niille altistuneelle. Pahasta olosta ja ihmissuhdevaikeuksista tulee yksilötason arkipäivää.

Mielestäni ilmiö on viheliäinen. Joskus henkisen kaltoinkohtelun seuraukset ilmenevät viiveellä, kenties vasta aikuisuudessa. Joskus ne muuttavat muotoaan, tai seurauksia ei yhdessä sukupolvessa nähdä. Joskus kaltoinkohtelu tuntuu lapsesta normaalilta kanssakäymiseltä, sillä vertailupohjaa ei yksinkertaisesti ole.

Kaltoinkohtelun katkaisemiseksi sen muodot ja haitallisuus pitää ensin tunnistaa joko ulkopuolisen tai sisäpiirin toimesta.

Vahingollisen kasvuympäristön tunnistamisessa peruspalveluilla, kuten neuvolalla tai sosiaalityöllä, on tärkeä rooli. Hoitotyön tutkimussäätiön suositusten mukaan ammattilaisen tulisi syventyä perhetilanteeseen yksilöllisesti, mikä vaatii resursseja ja terapeuttista asiakassuhdetta.

Epäilen kuitenkin järjestelmän kykyä tunnistaa henkistä kaltoinkohtelua riittävästi.

Esimerkiksi lastensuojelun vähäisistä resursseista ja vaihtelevista työtavoista on keskusteltu julkisesti viime vuosina. On mielestäni selvää, että terapeuttisia asiakassuhteita ei voi luoda, jos työtä on liikaa. Ohjeet henkisen kaltoinkohtelun tunnistamiseen eivät ole yksityiskohtaisia, ja niiden pääpaino on fyysisen kaltoinkohtelun muodoissa.

Ei siis ole ihme, että vuosia myöhemmin psykologin vastaanotolla istuu hämmentynyt ja neuvoton aikuinen.

On helppoa ymmärtää, että huutaminen, kurittaminen tai nöyryyttäminen vahingoittaa lasta. Rajanveto henkisen kaltoinkohtelun ja normaalin vuorovaikutuksen välillä voi kuitenkin olla häilyvä.

Henkisen kaltoinkohtelun seuraukset ovat myös yksilöllisiä. Vanhemman toistuva murjottaminen tai tunnekylmyys ei aiheuta toiselle lapsista psykologisia vaikeuksia, kun taas toinen kamppailee jatkuvien itsetunto-ongelmien ja ihmissuhdevaikeuksien kanssa.

Jos ammattilainenkaan ei aina tunnista henkistä kaltoinkohtelua, tuntuu kohtuuttomalta, että lapsikaan voisi. Osa kaltoinkohtelusta jää auttamatta piiloon.

Ei siis ole ihme, että vuosia myöhemmin psykologin vastaanotolla istuu hämmentynyt ja neuvoton aikuinen. Jos ilmiötä ei ulkopuolelta tunnisteta, eivätkä vanhemmat itse sitä havaitse, jää se lapsen harteille. Jos vaikeuksiin ei tartuta, ne siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Ketjun voi katkaista muuttamalla käyttäytymistään ja vuorovaikutustaan suhteessa omaan lapseen. Vastaanotolle päätyneellä on mielestäni kolme vaihtoehtoa: psykoterapia, itsehoito-oppaat tai sosiaalipalveluiden tarjoama vanhemmuuden tuki.

Avun saaminen ei ole mutkatonta. Yle:n artikkelin mukaan psykoterapiaan ei pääse automaattisesti eikä tasa-arvoisesti. Tukea vanhemmuuteen on saatavilla, mutta vanhemman on itse motivoiduttava ja pyydettävä sitä.

Kaikissa vaihtoehdoissa vastuu ketjun katkaisemisesta on lopulta yksilöllä itsellään. Se, että joutuu korjaamaan edellisten sukupolvien jälkiä, ei ole reilua.

Avun saamisen edellytys on tietoisuus siitä, että jonkin pitää muuttua. Tietoiseksi tuleminen taas vaatii itsetuntemusta ja rehellisyyttä. Se ei ole helppoa etenkään silloin, jos on ollut lapsena vanhempiensa toistuvan murjottamisen tai välinpitämättömyyden kohde.

 

Jutun tekemisessä on hyödynnetty muun muassa väitöskirjatutkija Sanna Laineen haastattelua sekä toimittaja Hanna Salakarin kirjoitusta ja audiodokumentteja ylisukupolvisista traumoista.